Synnytys kävi nopeasti ja hyvinkin kivuttomasti. Ponnistaminen oli tottakai välillä yhtä tuskaa, mutta oli se sen arvosta, ku nyytti tuotiin mun syliin. En voinu muuta, ku vaan tuijottaa sitä: mun omaa tytärtä, pientä ihmettä. Liam tuli meidän viereen makaamaan. Se tilanne oli ku suoraan jostain TV- sarjasta, jossa vanhemmat kattoo vastasyntynyttä vauvvaansa lumoutuneena. Se ei kuitenkaan haitannu yhtään.
Tytölle tuli sama syntymäpäivä, ku Liamille: syntymä aika oli 29.8.2013 kello 02.33. Liamin mukaan tää oli paras synttäri lahja, jota se olis voinu toivoa. Eikä sitä todellakaan haitannu, että tulevina vuosina pikku prinsessa tulis viemään enemmän huomiota synttäreillään. Tyttö oli vähällä syntyä jo 28. päivän puolella, mutta viivästyki muutamalla tunnilla.
Muutaman seuraavan päivän ajan oli mahtava vain pystyä olemaan Liamia ja ehkä äitiä lukuunottamatta rauhassa lapsen kanssa: vähän niin kuin tutustua toisiimme. Tyttö oli kaunis, ja selvästi isäänsä tullut: erotin heti vauvalta Liamin silmät ja tottakai saman hymyn, jota vastaavan olin nähnyt Liamin kasvoilla monta kertaa.
Hoitaja tuli keskenkaiken huoneeseen:
"Anteeksi, mutta kirjoitetaanko korttiin siis tyttö vauva O'Malley?" Hoitaja kysyi.
"Ei, tyttö vauva Payne. Lapselle tulee isänsä sukunimi." Vastasin.
Siinä se luki:
Tyttö vauva Payne ja kaikki tiedot pituudesta ja painosta lähtien. Lapsi oli terve, mikä oli iloinen uutinen. Vaikka saimmekin Liamin kanssa yhdessä lapsen, meillä ei ollut mitään kiirettä mennä naimisiin. Vaikka tää lapsi oliki avioton, se ei todellakaan ollu mikään äpätä: Mä ja Liam rakastetaan sitä yli kaiken, vaikka ei tätä suunniteltukkaan.
Mietin paljon sitä, millaista arki tulis tästä eteenpäin olemaan, vaippojen ja kaikkien kanssa. Onneks Liamilla ei oo kiirettä kieruteelle vielä vähään aikaan. Pikku Amanda tulis nyt tarvitsemaan isäänsä. Nään jo sieluni silmin, kuinka Liam lukee sille iltasatuja, ja laulaa hyvän yön lauluja. Ehkä tytöstäki tulee musikaalisesti yhtä lahjakas, ku isästään.
Oli jo pikku prinsessa ekan elinpäivän ilta. Se nukkuu tietenki paljon ja näyttää niin suloselta niin tehessään. Itekki olin tietysti tosi väsyny, ja valmis pistämään pään tyyynyyn. Liamin oli pakko mennä asunnolleen yöks, mutta ennen sitä se laulo Amandalle hyvän yön lauluna Stevie Wonderin Isn't she lovelyn. Mä liikutuin Liamin selkeesti jo heränneistä isällisistä tunteista.
Muutaman päivän kuluttua me päästään täältä pois, ja voidaan vihdoin tulla yheksi perheeksi: Mä. Liam ja vauva. Tää lapsi vahvisti mun ja Liamin rakkautta toisiamme kohtaan ja toi mukana niin paljon hyvää: Sen syntymä oli totta totisesti parasta, mitä mulle on koskaan tapahtunu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti