Love triangle ~Osa 1~

Mä oon Noora. Mä oon muuttamassa suomesta englantiin. Tää oli suuri muutos mun elämässä ja mä todella toivon, et kaikki tulee menemään parhainpäin. Oli syyskuu ja lehdet tippu puista kauniisti kaikissa syksyn väreissä. Mä jäin kattomaan lentokentän pihalla tätä kauneutta ja aattelin, et tästä se nyt sitte alkaa. Mä otin taksin ja pyysin sitä viemään mut mun asunnolle, jonka olin onnistunu saamaan täältä Lontoosta.

Sato vettä, kuten aika usein englannissa, joten oli kai vaan olettava totuttelemaan siihen. Onneks sen ennustettiin loppuvan. Mä olin perillä jo suhteellisen äkkiä ja kiipesiin toiseen kerrokseen, jossa mun uus asunto oli. Avasin oven ja katoin kaikkia mun suomesta asti tuotuja huonekaluja ja pysyin ihan tuntemaan uuden elämän tuoksun.

Aloin hämmästelyn jälkeen purkamaan mun viimisetki tavat, jotka oli vielä laatikoissa. Olin niin ilonen, vaikka toisaalta kyllä jännittiki: uus asunto, uus asunympäristö, uus maa... Tohon kaikkeen oli kyllä vielä paljon totuttelemista. Tärkeintä oli, et muutos ei kuitenkaan pelottanu mua. Mä olin niin valmis englantiin! Oliko englanti valmis muhun?

Mietin mua elämää suomessa ja sitä kaikkee, minkä olin jättäny sieltä lähtiessä taakse ja haikeus iski, koska perhe, kaikki kaverit ja muut oli jääny sinne... Onneks kuitenki pystyisin käymään aina sillontällön takasin kotona, mut silti mä kaipasin kaikkia. Ku olin saanu kaiken valmiiks mä istuin hetken ikkunan edessä ja vaan katoin ulos sateeseen.

Sain ajatuksen, et alkasin leipomaan jotain, ihan vaan et saisin taloon hyvän tuoksun. Mä tein pannarin, suomalaiseen tapaan. En tietenkään öis sitä kokonaan heti vaan aattelin samalla päästä kytkemään pakastimenki ylijäämää varten. Tuntuu aika hassulta, et ekana asiana englannissa mä halusin tehä pannarin, mut se sai kodin mieleen.

Nähtäävyyet tosin olis ollu eka asia, ellei ols satanu. Huomenna kuitenki ehkä pääsisin käymään kattomassa big beniä ja muita lontoon must see nähtävyyksiä. Hyräilin samalla ku leivoin ja ajatukset pääs virtaamaan rauhassa. Millasiakohan mun naapurit oli? En tienny yhtään. En pystyny tutustumaan niihin aiemmin, koska olin käyny täällä vaan kerran aiemmin.

Ihan ku tilauksesta ovikello soi. Varmaan joku naapureista. Mä menin heti avaamaan oven.

"Hei! Kuulin, et tähän taloon oon tullu uus asukas, jotean aattelin tulla moikkaamaan. Mä oon Zayn!" nuori, tummahko poika esitteli ittensä.

"Noora." mä vastasin vähän arasti.

"Oot ilmeisesti asettunu jo taloksi. Kaikki tavaratki on paikallaan." Zayniksi ittensä esitelly poika sano.

"Joo. Se kävi aika nopeasti." mä vastasin.

"Sä oot ehtiny leipoakki! Saako maistaa?" Zayn kysy.

"Joo, siitä vaan." mä vastasin.

"Maistuupa hyvältä!" Zayn sano.

"Kiitti. Se on tehty vanhalla suomalaisella reseptillä." mä selitin.

"Ai niin, sähän olit suomesta." Zayn totesi. "Millasta siellä on?"

"No, siellä lapissa, jossa mä asun on talvisin aika kylmä, mut kesällä oikeestaan voi olla tosi lämminki..." mä alotin kertomaan.

Mä jatkoin keryomusta suomesta ties kuinka pitkään, koska Zayn näytti kiinnostuneelta kuuntelemaan. Kerroin kaiken mun kotipaikasta, kavereista ja muusta. Mun saatua asiat loppuun Zayn taas alko puolestaan kertomaan kaikkia asioita, jotka oli sen mielestä parasta lontoossa. Meillä oli tosi hauskaa ja puhe jatku myöhään iltaan.

"En huomannukkaan, et kello on nuin paljon!" Zayn huudahti lopulta. "Mun täytyy varmaan jo lähteä, et saat levättyä näin ekana yönä täällä."

"Kiitos, oli tosi kiva jutella." mä sanoin.

"Niin mustaki! Otetaan ehottomasti uuestaan joskus toiste." Zayn ehotti.

Me hyvästeltiin ja Zayn palas asuntoonsa, joka oli vastapäätä mua. Jäin miettimään sitä, kuinka ystävällinen tää poika oli ollu ja halusin ehottomasti tutustua siihen paremmin. Parempaa naapurin poikaa, enkä ekaa iltaa lontoossa ois voinu toivoakkaan.

Born this way ~Osa 8~

Mun pää oli täysin sekasin, enkä tienny yhtään, mihin päätökseen mä lopulta tulisin. Mua houkutti ajatus lähteä Harryn mukaan, mut mietin vaan, et pystynkö siihen. Mun mietteet meni täyttä vuoristorataa ajatuksesta: "Kyllä mä pystyn siihen!" ajatukseen: "Ketä mä huijaan? En mä pysty!" Tää oli tietyllä tavalla yks vaikeimmista päätöksistä, mitä mun oli koskaan pitäny tehä.

En saanu itkua loppumaan, vaan istuin sohvalla kasvot haudattuna käsiin. Olin vihanen ittelleni siitä, etten ollu kykenevä päättämään tästä. Tänhän kuulus olla selvää, eikö? Ei se kuitenkaan tuntunu yhtään selvältä, ainakaan mulle. Joku tavallinen tyttö olis empimättä lähteny poikaystävänsä mukaan kiertueelle, mut mä en ollukkaan ihan tavallinen, mut se ei enää haitannu mua niin paljon.

Just ku aattelin, ettei mitään merkkiä, josta tietäsin varmasti tuli, mä huomasin mun kumihanskat laatikossa: ne, joita en ollu tarvinu huomaamattani moneen viikkoon. Ne, joita oli ennen käyttäny lähestulkoon koko ajan. Se sai mut tajuamaan, et mä todella voisinki olla valmis, tai ainakaan en voinu tietää, jos en uskaltas kokeilla.

Mulla ei kuitenkaan ollu aikaa jahkailuun: mun oli tehtävä päätös. Se ei koskaan aiemminkaan ollu mun paras osaamisalue. Tuijotin edelleenki kumihanskoja miettien, et oliko mun äskisessä oivalluksessa kuitenki vaan kyse siitä, miten mä tän "merkin" halusin tulkita. Ku oli kyse musta, mikään ei ollu ikinä niin heppoa, ku se vois olla.

Olin valvomisesta täysin uupuna ja olisin halunnu vaan päästä nukkumaan. Kuitenki valvotin itteäni, koska en halunnu jättää tätä tähän. Se oli kuitenki hyödytöntä: pian mun silmäluomet oli hitasti painunu kiinni ja olin sikeässä unessa. Kaiken sterssin keskellä mä olin onnistunu nukahtamaan ja mä näin hyvää unta.

Yhtäkkiä mä havahuin ja olin paniikissa. Paljonko kello oli?! Kuinka kauan mä olin nukkunu?! Mä katoin kelloa ja olin nukkunu monta tuntia. Kello oli puol kolme: Harryn kone lähtis puolen tunnin päästä. Vaistoimaisesti mä otin mun valmiiks pakkaaman laukun ja juoksin ulos heiluttamaan itelleni taksin. Nyt mun oli vaan toivittava: ei pelkoa.

Matka oli lyhyt, mutta kuitenki yhtä tuskaa. En voinu olla aattelematta, et jos olinki liian myöhässä. Mitä sitten tapahtus? Mitä se tarkottas mulle ja Harrylle? En todellakaan halunnu, et se luulin mun vaan tahallani hylänneen sen. Mä toivoin mun sydämen pohjasta, et mä ehtisin vielä. Mä halusin uskoo niin. Millään muulla ei ollu nyt väliä.

Suhteellisen pian mä olin päässy perille lentokentälle. Mä juoksin niin  lujaa, ku vaan jaloista pääsin. Yritin ettiä mahollisimman äkkiä oikeen terminaalin. Mun sydän pammaili melkein enemmän, ku koskaan. Just ku olin jo melkein ehtiny luulla, et mulla ois vielä mahis ehtiä, Harrryn lento kuulutettiin. Mun sydän tuntu pysähtyneen.

Mä en ehtiny. Se oli ainoa asia, mitä pystyin nyt ajattelemaan. Mä en ehtiny. Se oli mun ihan oma syytä, et mä olin nyt tässä tilanteessa. Mä istuin penkille ja mun katse jääty yhteen paikkaan. Mä olin nyt menettäny kaiken, mistä mä todella välitin, enkä pystyny kunnolla ees ymmärtämään sitä vielä. Mä jäin paikalleen, enkä pystyny tekemään yhtään mitään.

Ku olin saanu koottua itteni sen verran kuntoon, et pystyin soittamaan Harrylle pelkäsin lopputulosta. Vapisevin käsinn mä näppäilin sen numeron ja painoin vihreetä luuria. Se ako hälyttämään.

"Hei kulta!" Harry vastas tuttuun tapaan.

"Älä kulttale! Tiiän kyllä, et kuinka hirvee oon!" mä vastasin purskahtaen itkuun.

"Kuule, jos sä haluut jäädä kotiin ni se sopii kyllä mulle." Harry sano.

"Mutta ku mä olin tulossa! Mä vaan nukuin pommii ja nyt kaikki on pilalla!" mä huusin.

"Rauhotu nyt Effie! Me tehdään välipysähys Tukholmassa, joten hommaa sinne lento, ni tavataan siellä. Ok?" Harry kerto rauhottavalla äänellä.

Mun ilme kirkastu heti. Ehkä peli ei ollukkaan vielä pelattu.

"Kuulostaa täydelliseltä!" mä vastasin, vaihtaen toiveikkaan fiiliksen päälle.

Me hyvästeltiin ja mä katkasin puhelun. Tarkitin tulevat lennot ja Tukholmaan olis lento puolentoista tunnin päästä. Täydellistä! Olin niin innoissani siitä, et siellä mä tapaisin Harryn ja me voitas alottaa matka suuren maailmaan yhessä. Ajatus pelotti, mutta kans kutkutti samaan aikaan. Olin kuitenki valmiimpi, ku koskaan.

Kaikista eniten ehkä kuitenki mietin omaa kehitystäni. Oin selättäny pakko- oireisen häiriön näinki lyhyessä ajassa ja olin lähössä maailman kiertueelle mun poikaystävän kanssa. Mitä muuta mä voisin enää elämältä toivoa? Kerranki kaikkki tuntu menevän kohilleen. Ei enää tunteta erilaisuuesta, tai riittämättömyyestä: ne oli historiaa.

Born this way ~Osa 7~

Aikaa oli kulunu jo kauan siitä, ku mun paraneminen oli alkanu.Kaikki oli menny viime aikoina paremmin ku hyvin ja olin niin onnellinen, etten löyä sanoja sille. Tuntu niin ku kaikki palaset olis jotenki vaan yhtäkkiä loksahtanu paikalleen kaiken sekasorron jälkeen. Nykyään luotin itteeni huomattavasti enemmän ja tein juttuja, joita en ennen olis voinu kuvitellakaan koskaan tekeväni.

Suurta roolia kaikessa tässä näytteli Harry. En toki vähättele mun omaa rohkeutta, mut Harry oli perimmiltään se syy, miks halusin todellaki parantua ja mahollisimman pian. Matka joka mulla oli vielä kuljettavana täyteen paranemiseen tuntu vähenevän koko ajan. Nyt mä pystyin jo suht normaalisti elämään ilman oireilua.

Tänään mun ja Harryn oli tarkotus tavata meillä ja se vaikutti siltä, et sillä on mulle jotaki tärkeetä asiaa. Ootin innolla, et mitä se vois olla: etelänmatka? Uus auto? En kuitenkaan toivnu liikoja, koska voihan se asia olla jotaki vakavaa, eikä yhtään mitään sellasta mistä mä yllyin jo haaveilemaan. Toivoin vaan, et se liitys jotenki johonki mukavaan.

Harryn kanssa ei voinu koskaan olla varma, et mitä se asia voi olla: se mies oli täynnä yllätyksiä ja mä pidin siitä. Parasta kuitenki taitaa olla yrittää olla miettimättä yli tätä ja olla oottamatta mitään. Mua kutkutti ja ehkä vähän pelottiki, mut mä halusin kuitenki kuollakseni tietää, et mitä Harry suunnitteli. Ehkä se halus jollain tavalla korvata sen, et mä maksoin se jalkapallo matsin.

Just ku olin ehtiny käy melkeen kaikki maholliset vaihtoehot mielessä läpi ovikello soi. Nyt se Harry sitte tuli ja mä pääsisin pinteestä.

"Hei rakas!" mä tervehin leveällä hymyllä.

"Hei kulta!" Harry vastas myöski yhtä ilosena.

Nyt mulla oli humattavasti helpottuneempi olo. Olin tuntenu Harryn sen verran hyvin, et osasin melkeen jo sanoa, et sen sia oli hyvä. Tunnistin sen kyllä sen ilmeestä.

"Tuu vaan sisälle. Mä oon leiponu cupcakeja" mä sanoin.

Tiesin, et Harry oli jo osannu oottaa saavansa mun kuulusia cupcakeja, joita se aina söi monta putkeen, näyttäen huvittavalta sotkiessaan naaman kuorrutukseen.

"Maistuu taivaalliselta! Mut eihän siinä oo mitään uutta." Harry hihkas maistettuaan palan suklaakuorrutteisesta cupcakesta.

"Kiva, että maistuu." mä sanoin naurahtaen.

Harryn syötyä cupcaken loppuun mä uskalsin mennä asiaan varovasti.

"Anteeks et meen jo suoraan asiaan, mut mistä sä halusit puhua?" mä kysyin arasti.

"Homman nimi on se, et meidän kierue alkaa kolmen päivän päästää..." Harry alotti.

"Niin. Mitä siitä?" mä kysyin.

"Mä tiedän, et se voi olla sun paranemisen kannalta liikaa, mut mä pyytäisin sua meidän mukaan. Siis tietenki vaan siinä tapauksessa, jos sä haluut tulla." Harry sano.

Mä en tienny, et mitä oisin vastannu. En ollu yhtään varma, et pystysinkö siihen vielä. Keikoilla on aina niin paljon ihmisiä, pölyä ja ja... Olin kauan hiljaa, kunnes mä vihdoin sain aukastua suun.

"Harry. Mä en tiiä yhtään. Mun pitää saaha miettiä tätä vielä." mä vastasin.

"Mieti vaan rauhassa: ei mitään paineita." Harry sano.

Me istuttiin hetki pöydässä hiljaa hörppien kahvia, kunnes Harry sano: "Lento lähtee torstaina kolmelta portilta kuus. Oo sillon siellä, jos oot tulossa mukaan. Älä huoli lipusta: me mennään yksityiskoneella. Mä varaan sulle paikan."

Mä nyökkäsin vastaukseksi. Kumpiki oli lopunaikaa hiljaa: Harrylläki oli selvästi mietittävää. Harryn lähtiessä me kuitenki hymyiltiin toisillemme merkiks, et kaikki oli hyvin. Loppu illan mä mietin mun päätöstä saamatta unta. Pelkäsin, et jos en lähe mun ja Harryn suhde kärsii. Se kuitenki tuntu tosi isolta uhraukselta mulle, koska mä epäilin omaa kykenevyyttä keikkaelämään.

Ootin, et tulis joku asia, joka sais mut tietämään oikeen ratkasun.

Born this way ~Osa 6~

Harryn ajatuksia...

Nyt kaikki oli hyvin mun ja Effien välillä. Meidän suhde oli lähteny uuteen loistoon sen orastavan paranemisen kautta ja ei enää tarvinnu varoa tekemisiä, ettei Effie oireilis. Suudelma siellä stadionilla oli maaginen ja vielä erityisemmän siitä teki se, et Effie suostu siihen varmana. Olin niin ylpee Effiestä ja sen saavutuksista paranemista kohti.

Tiesin, ettei se ollu Effielle ollenkaan helppoa saaha unohettua vanhat pelot ja olla tekemisissä lian kanssa. Mä kuitenki ymmärrän, et matkaa on vielä, et kaikki olis täysin normaalia, mut olin valmis oottamaan vaikka kuinka kauan siinä meniski, koska mä todella rakastin Effietä suunnattoman paljon. Se oli ihanin ihminen, jonka oon koskaan tavannu.

Mä olin innokas näkenmään, et mihin me vielä tultas pääsemään, mut toisaalta olin tyytyväinen nykyseenki tilanteeseen ja aioin nauttia siitä mahollisimman paljon. Tän jälkeen haluisin viettää kaiken ajan Effien kanssa, mut poptähdellä oli tietenki velvollisuutensa, enkä halunnu tuottaa pojille pettymystä missaamalla treenejä.

Ennenkaikkea mua harmitti se, et joutusin lähteään aika pian jo kierueelle ja jättämään Effien tänne, ellei se sitte halunnu tulla mukaan. En uskaltanu etes vielä ehottaa koko asiaa, koska se saattas olla vielä liikaa toipumisen kannalta: liian ison palan haukkaamista kerralla. Oli siinä tietenki muitaki esteitä, esimerkiks Effien työ ja muuta.

Mä olin jokatapauksessa päättäny ottaa asian puheeks kuhan saan vaan tilaisuuden. Ajatus siitä, et Effie olis mukana kiertueella tsemppaamasssa mua ja poikia oli liian hyvä, etten vois olla ees yrittämättä. Mun oli vaan otettava se puheeks tavallaan vainvihkaa, ettei se vaan tuu liian yhtäkkiä ja suoraa asiaan. Oli vielä mietittävä tapa, jottei se vois sanoa ei.

Mä niin toivoin sen suostuvan, jottei mun tarvis kestää eron tuskaa: että voisin olla Effien kanssa kiertueellaki. Pojatki oli samaa mieltä, et olis siistiä saaha mukaan tukijoukkoja. Pelkään vaan, et Effie voi ottaa tän liian painostava, eikä sen takii välttämättä haluu tulla. Mun on mietittävä esitystapa tarkkaan ja harkita sanoja.

Mulla ei kuitenkaan ollu kovin kauaa aikaa, koska kiertue alkas jo kahen viikon päästä. Mun oli siis oltava valmis puhumaan tästä jo mahollisimman pian. Parin päivän sisällä meiän on nähtävä Effien kanssa ja mun oli eka kuulosteltava varovasti sen fiiliksiä. Mä en tietenkään voinu pakottaa sitä lähtemään mun mukaan, mut mä toivoin, et se ite haluais tulla.

En voinu kuvitella koko kiertue aikaa ilman Effietä: mä tarvin sitä mun tuoksi. Olihan mulla joka tapauksessa muut one directionin pojat, mut ei se tuntunu samalta. Ne oli mun parhaat kaverit, mut Effie oli mun kohtalo. Ton sanominen voi kuulostaa hätiköidyltä, mut siltä musta vahvasti nyt tuntu. Effie oli ainutlaatunen ja mä en halunnu missata hetkeäkään sen kanssa.

Born this way ~Osa 5~

Päivät kulu nopeesti ja lauantai saapu. Melkeen koko päivän olin vaan oottanu tätä, mut toisaalta pelänny, et oliko tää sittekkään vielä sopiva askel mun paranemiselle. Rohkeus oli kuitenki ollu merkittävä osa koko prosessia, joten nyt ei ollu todellakaan aika jänistää, vaan kohdata haastavampiki tilanne silmästä silmään.

Laittautimisen olin tehny huolella ja laittanu päälle uuen mekon, jonka olin vasta ostanu kaupungilta. Se oli värikäs, joten vuodenaikaan nähen se sopi täydellisesti ja mä toivoin, et Harryki tykkäis siitä. Yleensä mä meikkaan aika harvoin, mut nyt olin panostanu siihenki, koska halusin tehä näistä treffeistä erityiset ja ikimuistoset.

Olin just saanu kaiken valmiiks ja vielä psyykattua itteni niin, et pystyin lähtemään. Mä kuulin Harryn tööttäävän ulkona ja kiirehin äkkiä paikalle. Mä näin heti, et se oli panostanu samalla tavalla, ku määki, koska sillä oli se asukokonaisuus, josta se ties mun tykkäävän. Harry oli vielä oikee herrasmies, koska se avas mulle oven matkustajanpaikalle.

"Hei Effie! Vau! Sä näytät tosi hyvältä!" Harry sano hymyillen.

"No, kiitos! Ei herra itsekkään näytä hassummalta." mä sanoin hymyillen takasin.

Matkalla me puhuttiin siitä, miten meidän päivä oli menny ja vaihettiin ihan tavalliseen tapaan kuulumisia. Se oli hyvä, koska paineet tuntu heti laskevan urakalla. Musta tuntu ihan arkisen jutustelun jälkeen paljon helpommalta uskaltaa lähteä koko matsiin. Jokatapauksessa mä tiesin, et Harry tulis tekemään mun olin mahollisimman viihtysäksi.

Ku me päästin perille ja oltiin päästy istumaan mun olo oliki yhtäkkiä aika outo. Mun ei ollukkan niin helopoa saaha itteni istumaan siihen likaseen stadionin pankkiin.

"Mikä hätänä?" Harry kysy.

"Ei tässä mitään, anna mulle vaan hetki." mä vastasin.

Mun oli saatava vielä hetki itteni rohkasemiseen, et saisin istuttua alas. Mun oli vaan oltava ajattelematta sitä, et tällä samalla penkillä oli taatusti istunu tieskuinka monta ihmistä ennen mua. Aikaa kulu, mut mä onnistuin taas kerran taidokkasti pääsemään tällasesta tilanteesta yli. Kaikenlisäks en halunnu tuottaa Harrylle pettymystä.

Pian peli sitte alko ja tunnelma nous melkeen hetkessä kattoon. Matsi oli jo alusta asti mielenkiintonen ja äärimmäisen tasanen. Itekki innostuin muitten mukana huutamaan kaikkea ja hyppimään ilmaan maalien tullessa. Tajusin, et tästä ja kaikesta muusta olin pakko- oireiden takia jääny paitsi. Olin samalla ylpee itestäni, et ees nyt pystyin kokeen jotaki tällasta.

Sama tahti jatku, kunnes Harry kuiskas mulle: "Sun ei tarvii suostua, mut aattelin, et päästäs kiss camiin."

Mä en aluks tienny, et mitä oisin vastannu. Suuteleminen olis oikeesti iso askel enkä ollu täysin varma, rt pystysinkö siihen ja vielä isolla valkokankaalla. Tulin kuitenki päätökseen, et oli otettava hyppi tuntemattomaan, jos halus saavuttaa jotain. Mun oli vaan uskallettava: nyt tai ei koskaan. Mä nyökkäsin Harrylle.

Harry kumartu mua lähemmäks ja mä sitä. Koko suudelma kesti suhteellisen pitkään: ei yhtään sellanen pikku pusu niin ku viimeks. Sitte ku se oli ohi me hymyiltiin Harryn kanssa toisillemme ja kuvan häivyttyä valkokankaalta Harry kuiskas mulle: "Kiitti paljon, hyvältä maistu." Kummatki alettiin nauraa ja pidettiin hauskaa loppu ilta.

Olin niin ylpee ittestäni: mä tein sen! En ois voinu olla tyytyväisempi siihen, et en antanu mun vanhojen palkojen tulla tielle ja pilata tätä. Tää ilta oli ollu uus, parempi alku mun ja Harryn suhteelle: suhteelle ilman mun häiriötä.

Born this way ~Osa 4~

Aikaa kulu ja musta tuntu entistäki parammelta. En kuitenkaan vielä uskaltanu mennä likaseen bussiin, tai juua jonku toisen kanssa samasta pullosta, mut edistystä oli selvästikki tapahtunu. Olin hyvvää vauhtia pääsemässä eroon kaikista peloista, joita mulla minkäänlaisen lian suhteen ennen oli. Tunsin itteni paljon terveemmäksi nyt.

Kaiken lisäks kesä oli tulossa: mikä ois sen ihanampaa. Mulla oli Harryn kanssa jo paljonki suunnitelmia, et mitä me aiotaan tehä sitte, ku tosissaan alkaa lämpenemään ja on lomaaki. Tai no mulla oli lomaa: poptähden ammatissa sellasia ei tunnettu, varsinkaan kesälomia. Selkokielellä sanottuna Harryn kesä tulis kulumaan koko maailman isoimmilla keikkalavoilla, mut uskon vahvasti, et mäki kuuluin sen suunnitelmiin.

En tiiä, et olisinko koskaan parantunu ilman Harryä. Ilman sitä mä olisin todennäkösesti vaan jatkanu samaanmalliin, tai koko mun pakko- oireinen häiriö vaan ois pahentunu. En voi kiittää Harryä tarpeeks kaikesta sen antamasta avusta ja tuesta koko tässä prosessissa. Matkaa tottakai oli vielä, mut kaikki näytti kerranki hyvältä mun kannalta.

Olin miettiny koko ajan, et miten mä voisin yllättää Harryn jollaki mahollisimman kivalla tavalla. Yritin miettiä melkein kaikkea mahollista, josta se vois olla kiinnostunu. Ravintola tuntu jotenki kliseiseltä, enkä tiiä, et oisinko valmis vielä syömään jonku muun tekemää ruokaa, jonka valmistuksesta en tiiä. Puisto tuntu jotenki aivan liian arkiselta ja muutenki se oli aina täynnä lapsia.

Leffaankaan en halunnu lähteä, koska kuitenki en vois ittelleni mitään, vaan putsaisin liinalla penkkiä tunnin, ennen ku uskaltaisin istua siihen. Rullaluisteluratakaan ei innostanu: liikaa ihmisiä ja olisin muutenki kaatunu naamalleen kaikkien nähen. Ku olin miettiny hetken kaikkia vaihtoehtoja, ni keksin yhen: jalkapallo- ottelu.

Harry tykkäs jalkapallosta ja kävi muutenki kattomassa pelejä. Olihan siinäki tietenki omat haasteensa vielä toipuvalle pakko- oireilevalle, mut silti jalkapallo- otteluun mä voisin olla valmis lähtemään. Oli vaan otettava rohkeesti tääki askel: ihan ku ne edellisetki. Mä päätin soittaa Harrylle, ennen ku ehtisin jänistää.

"Hei kulta! Miten päivä on menny?" Harry vastas.

"Aivan mahtavasti. Kiitos kysymästä." mä vastasin hymyillen. "Entä sä?"

"Ei mitään ihmeempiä. Poikien kanssa ollaan just harkoissa ja hyvin me vedetään, kuten aina." Harry vastas ilosesti.

"Mä tässä mietin, et mitä teet lauantai- iltana?" mä kysyin vihjaillen.

"En kai mitään erikoista. Miks niin?" Harry kysy.

"Mä voisin hommata meille liput yhteen jalkapallo matsiin sillon. Mitäs sanot?" mä kysyin, oottaen myöntävää vastausta.

"Jos sä vaan pystyt siihen, ni ehottomasti!" Harry vastas riemuissaan.

"Älä huoli: kyllä mä pystyn. Oon miettiny tän kyllä jo loppuun." mä selitin.

"Siinä tapauksessa nähään viimistään sillon!" Harry sano. "Mun pitää mennä. Heippa! Rakastan sua!" Harry hyvästeli.

Hetkeks mä menin ihan lukkoon: tää oli eka kerta, jollon Harry, tai ylipäätänsä KUKAAN oli sanonu rakastavansa mua.

"Mäki sua!" sai  kuitenki vastattua. Se tuntu mielettömän hyvältä sanoa, koska mä todellaki tarkotin sitä.

Born this way ~Osa 3~

Tapahtuneen jälkeen mä vasta päätin hakee oikeeta apua mun häiriöön. Ennen mä olin aina kieltäytyny siitä, mutta nyt se oikeesti haittas sekä, että mun ihmissuhteita. Se ei todellakaan ollu mitenkään toivottavaa Mulla riitti toivoa parantumiseen ja mä todella halusin, et mä voisin vielä antaa Harryn suudella mua ihan luvallisesti ja ehkä, vaan ehkä muutaki...

Aloin säikkymäänn jo tota ajatusta. En mä ny voi sellasta vielä miettiä... Nyt oli tärkeintä se, et aion ottaa ees askeleen sitä kohti: se oli tässä tärkeintä. Mun paraneminen tulis vaatimaan paljon lääkärissä käyntejä ja selvittämistä, et mistä tää alun perin oli ees lähteny liikkeelle. Kaikesta huolimatta mun piti tehä parhaani: enempää en voinu luvata.

Mä aattelin alottaa jo ennen varsinaista hoitamisen alkamista pienistä asioista. Mä tiesin kans jo täydellisen ihmisen, jonka kanssa mä voisin sen tehä. Mä soitin Harrylle ja sanoin, et tulisin se luokse. En tiiä, et oliko se kaikista helpoin tapa alottaa, koska mua kammotti suunnattomasti toisten talot, joista en tienny, et millon niissä oli viimeks siivottu.

Mä aioin jokatapauksessa sokasta mun pelot ja lähteä Harryn talolle osotteeseen, jonka se oli mulle antanu. Matka ei ollu pitkä, mut mun mieli ehi muuttua miljoona kertaa ennen perille pääsemistä. Koitin psyykata itteäni, koska halusin näyttää Harrylle, et se sais olla ylpeä musta. Kuitenki mun takaraivossa juskytti ajatus: oonko mä sittenkään valmis?

Ku mä olin päässy perille mä edelleenki epäröin ja olin painamassa useamman kerran ovikelloa, mut en siltikkään pystyny siihen. Miks näin yksinkertasen asian tekeminen tuntu niin vaikeelta? Ei kellään muulla ollu ongelmaa käyä kylässä poikaystävän luona, mut mulle se oli täysin ylitsepääsemätöntä. Niin monesti, ku mä toivoin, et mulla ei olis tätä ongelmaa...

Lopulta mä herkistyin entistäki enemmän ja purskahin itkuun. Mä istuin maahan itkien ja en mitenkään saanu itteänui nousemaan ylös niin, et oisin yrittäny vielä kerran. Hetken kuluttua mä tajusin: mähän istuin likasen kerrostalon lattialla. Se ajatus sai mut nostamaan pään ylös polvista ja jopa hymyilemään. Mä olin aivan huomaamatta istunu likaselle lattialle.

Se syy, miks olin ilonen oli se, et jos mä pystyin tähän, mä pystysin varmasti menemään sisäänki. Just ku olin tehny tän oivalluksen ja aikomassa nausta ylös, Harry tuli ulos ovesta.

"Effie! Mikä hätänä?!" Harry kysy hätääntyneenä ja samalla kumartuen alas.

"Ei enää mikään." mä vastasin ja rupesin nauramaan.

"Sä oot kuitenki itkeny." Harry totes.

Mä selitin koko tilanteen.  Harry hymyili mulle alko nauramaan mun kanssa. Oli mahtava nähä, kuinka seki oli ilonen mun edistykaskeleesta, jonka olin ottanu ihan huomaamatta. Olin entistäki varmempi siitä, et mulla on maailman paras poikaystävä. Hetken aikaa käytävässä istumisen jälkeen se viimein tajuttiin nousta ylös.

"Annaks mulle luvan ottaa sut syliin ja pyörittää?" Harry kysy ilosesti, mut kuitenki varavoisesti.

"Tottakai!" mä vastasin, etes miettimättä sitä, et kuinka likaset senki kädet mahto olla.

Harry pyöritti mua ja se tuntu taivaalliselta. Jos mä olisin vielä uskaltanu ni oon varma, et me oltas suudeltu lopuksi. Niin ei kuitenkaan voinu vielä käydä: todellisuudessa mä lähdin kotiin. Päivä oli ollu todella mahtava ja olin niin tyytyväinen itteeni. Oisin halunnu jäädäkki vielä, mut oli jo älyttömän myöhä. Sillä ei kuitenkaan ollu väliä, koska pian me voitas olla koko ajan yhdessä.

Päivän isoin juttu oli, et joka päivä todella oltiin lähempänä aurinkoo. Joka päivä olin yhä kykenevämpi unohtamaan mun kammon.

Born this way ~Osa 2~

Siinä se nuyt sitte oli: olin mokannu kaiken. Olin antanu mun sairauden lytätä mun ja Harryn suhteen ja estää sitä etenemästä mihinkään. Ennen mun siisteyshullu toiminta ei ollu mikään ongelma, mut nyt tajusin, et se todellaki oli. En yhtään ihmettelis, vaikka Harry jättäs mut tän takia ja loukkaantus verisesti. Mä olin täys idiootti.

Mun reaktiolla ei ollu kuitenkaan mitään tekemistä sen kanssa, ettenkö olis tykänny Harryn suudelmasta: mä todellaki tykkäsin siitä. Ainoa ongelma oli vaan, et silti pelkäsin saavani jonku taudin. Mulla tuls kestämään vielä kauan aikaa ennen ku pääsisin siitä pelosta pois, edes suudelman ajaks. Kaikenkaikkiaan mun olo oli ihan hirvee, enkä tiiä, et mitä olisin tehny.

Hetken kuluttua Harry, jonka mä oletin lähteneen vihasena ovesta ulos, tuli mun luokse. En halunnu Harryn näkevän mua tällasena: itkusena, punasena ja muutenki aivan liian hauraana ja herkkänä. Kuitenki mä ymmärsin, et meidän oli puhuttava äskeisestä. Sitä ei voinu välttää ja ihan hyväki niin, koska asioita ei saa jättää vaan roikkumaan ilmaan.

"Miten sä voit?" Harry kysy istuien samalla mun viereen sängylle.

"No, oon mä voinu paremminki." mä vastasin.

"Enkä mä olis saanu tehä sitä?" Harry kysy.

"Olisit, mut kyllähän sä tiiät tän mun tilanteen. Ei toi äskeinen ollu yhtään sun vika." mä selitin.

"Mutta sä kuitenki lähdit pois, eli sä et pitäny siitä." Harry sano.

"Harry, mä kyllä pidin siitä!" mä kaksistin ulos.

Harry katto mua hämmästyneenä.

"Siis muten mä sanoin jo: vika ei oo sussa, vaan mussa." mä sanoin punastellen.

Hetken oli kiusallinen hiljasuus.

"Ja tää sai mut miettimään avan hankkimista tähän, koska mä todella haluun pystyä suutelemaan sun kanssa kunnolla tulevaisuuessa."

Harry otti mun kädestä kiinni ja sano: "On mahtavaa, et sä oot valmis pahostamaan tähän, niin nimittäin oon mäki."

Me hymyiltiin toisillemme. Mä tajusin, et Harry oli oikeesti parasta, mitä mulle oli koskaan tapahtunu. Se oli niin ymmärtäväinen ja sen lisäks se motivoi mua parantumaan. Mä todellaki toivon, et vielä mahollisimman pian mun häiriö lievittyy ja mä pystyn olemaan Harryn kanssa ihan kunnolla. Askel kerrallaan mä aion vielä päästä siihen pisteeseen.

Born this way ~Osa 1~

Mä oon Effie. Vaikka oon tällänen friikki mun poikaystävä on Harry Styles: niin, en meinaa itekkään uskoa sitä. Mun oudoista jutuista huolimatta se on kestäny mua äärimmäisen hyvin. Edelleenki aattelen, et onko tää oikeesti ees tottakaan. Ai mikä siis tekee tästä niin uskomatonta? Se että mulla pakko- oireinen häiriö: ollu ihan pienestä asti.

Kaikki alko jo sillon kauan sitten, ku aloin pelkäämään suunnattomasti kaikkea likaa ja aina kuvittelin saavani jonku taudin, jos kosken mihinkään, mikä ei ollu desinfioitu ennen mun kosketusta. Koko juttu vaan paheni iän myötä ja nykysin mun tekee vaikeeta ees koskea mihinkään, joho joku on ennen mua koskenu. Kaikki meni entistäki hankalemmaksi.

Tästä huolimatta Harry on ymmärtäny mua meidän koko suhteen läpi, eikä syyllistä mua, niin ku useimmat ihmiset tekee. Se ymmärtää, et mä oon tavallaan syntyny tällaseks. Harry ei koskaan huomauta siitä, jos mä pyydän sitä desinfioimaan kädet ennen mihinkään koskemista ja muita tähän liittyviä asioita. En kuitenkaan osaa päätellä, et mitä se aattelee.

Ovikello soi: siinä paha, missä mainitaa.

"Hei rakas!" Harry tervehti mua hymyillen.

"Hei kulta!" mä vastasin.

"Siivoamassa taas nään." Harry sano hoksatessaan kumihanskat mun kädessä.

Mä punastuin heti. En kuitenkaan ärtyny, vaikka tää oliki Harryn eka huomautus mun "pöpö kammosta". Sellasena mäki olin aina sen nähny: en mitenkään sairaana toimintana. Viime aikoina Harryyn tutustumisen myötä mä olin kuitenki joutunu miettimään koko asiaa tarkemmin ja miettiin mun toimintaa uuestaan. Mun oli koitettava toimia Harryäki ajattellen.

Harry teki valittamatta taas kerran kaikki toimenpiteet, jottei bakteereja pääsis leviämään. Se oli kai jo tottunu niihin, ettei se tuntunu enää siitä kai hassulta. Mua jokatapauksessa nolotti nää mun tavat ja tuntu hirveeltä, et Harrynki piti toimia niitten mukaan mun lähellä. Oli kuitenki tosi imartelevaa, et se kaikista tytöistä kuitenki halus olla just mun kanssa: kaikesta huolimatta.

Välillä pelkäsin, et se vaihtas mut johonki "normaalimpaan" tyttöön, mut nykyään tiesin, et se oli onnellinen mun kanssa: mäki olin onnellinen sen kanssa. Loppu päivän me istuttiin sohvalla ja juteltiin kaikesta mahollisesta, kuten one directionin tulevasta kiertueesta, joka alkas pian. Mä tunsin suunatonta ylpeyttä Harryn saavutuksista. Mä lähtisin mielelläni keikalle mukaan, mut joku likanen halli ei oikein kuulosta mun jutulta.

Ku aurinko oli jo laskemassa horosontin alapuolella Harryn piti jo lähteä. Olin tosi ilonen siitä, et se oli tullu käymään ja piristämään mun päivää. En tiiä, et missä mä olisin ilman Harryä: se oli mun tukipilari. Mä olin maailman onnekkain tyttö, ku olin saanu napattua itelleni sellasen poikaystävän: todellisen aarteen. Harry oli just sitä, mitä mä tarvin.

"Hyvää yötä Effie!" Harry sano hyvästiksi.

"Hyvää yötä!" mä vastasin

Harry kumartu mua lähemmäs. Mitä ihmettä?! Sitte jotaki täysin oottamatonta tapahtu: Harry suuteli mua. Se varsin hyvin mun pakko- oireisesta häiriöstä ja se silti suuteli mua. Miks se teki niin?! Mä juoksin itkien pois mun huoneeseen ja Harry jäi eteiseen kattomaan mun perään. En ollu yhtään sillä tuulella, et olisin pysty selittämään mun reaktiota.

On and off ~Osa 9~

Mun itkusta ei meinannu tulla loppua. Mun olo oli kaikenlisäks ehkä jopa pahempi, ku viime kerralla. Toivoa ei näyttäny oloven yhtään enää jäljellä: mä ja Niall olitiin lopullisesti ohi. Sen aatteleminki tuntu pahalta, mut totuus oli vaan kohdattava ja hyväksyttävä, vaikka sattuki. Sillä heykellä musta tuntu, etten kykenis varmasti tän jälkeen enää koskaan uuteen suhteeseen.

Kuitenki sen jälkeen, ku olin pohtinu asiaa vielä syvemmin ja paljon  perusteellisemmin mä tajusin yhen asian. Mä aloin pohtia koko aikasempaa mun ja Peterin välillä tapahtunutta juttua ja mietin, et miks se ei tuntunu mitenkään ouolta, vaan samalta ku aina ennenki. Mulla ei kuitenkaan ollu aikomustakaan palata Peterin kanssa yhteen.

Koko pohdinnan tarkotus oli saada mut vaan aattelemaan, ettei Niall vaan ehkä ollukaan mulle se oikea, koska mä koin tarpeen tavata Peterin. Mun oli saatava mun pää selväksi kaikista ajatuksista, ennen ku voisin tehä yhtään mitään järkevää. En tiiä kuitenkaan, et onko ketään, jolle voisin tästä puhuu. Oli mulla muutama hyväki ystävä, mut en viitti vaivata niitä tällä.

Olin aina ollu sellanen, et koitan pärjätä kriisin tullessa yksin, vaik oliski ehkä joku, jolta vois pyytää apua. Ennenki tää oli toiminu ja ei ollu epäilystäkään, ettenkö tulis loppujenlopuks pääseen yli tästäki. "Eteenpäin sano mummo lumessa!" oli yks mun lempi sanonnoista, koska ainahan sitä piti yrittää jaksaa eteenpäin, vaik olis kuinka vaikeeta.

Ku olin päässy pahimman tunnemyrskyn yli mä päätin lähteä puistoon kävelemään, jotta saisin ees jotain tänään tehtyä. En halunnu jäähä tuleen makaamaan, joten oli pakko yrittää olla, niin ku mitään ei ois tapahtunu. Mä olin selvityjä luonne, niin ku äitiki oli aina mulle sanonu. Kaikkee tätä aatellessa mun olo oli yhtäkkiä paljon parempi ja olin vielä varmempi siitä, et kaikki tulis menemään ok.

Ku mä olin kävelly puistossa vieläki väkisinki miettien mun ja Niallin historiaa mä tajusin, et toisia miehiä kyllä tulis vielä. Niallin ylipääseminen kestäs tottakai vielä aikaa, mut vielä jonain päivänä mä tulisin viel löytämään uuen. Samalla en voinu kuitenkaan olla aattelematta, et löytäskö Niallki jonku bimbon alta aikayksikön...

Keskenkaiken mä näin Niallin kävelevän mua vastaan. Se tuijotti mua ja mä tuijotin takasin. Mitä se täällä teki?! Just ku kaikki oli ollu niin hyvin, ku vaan tässä tilanteessa voi olla se päättää tulla mua vastaan.

"Millie,mä todella toivosin, et sä nyt kuuntelisit." Niall sano.

Nyt mä päätin kuunnella, koka ei ollu reilua olla antamatta sen ees kertoo omaa näkökulmaansa.

"Siis se mitä mä sanoin siitä fanitapaamisesta oli täysin totta." Niall alotti. "Mut se, ettet sä uskonu mua saa kyllä miettimään meidän suhteen vakautta, jos oot valmis uskoon, et tekisin sulle oharit."

Mä kuuntelin miettien samalla, et kuinka hirvee olinkaan ollu. Kaikki oli kuitenkiin edelleen aikalailla yhtä sekavaa.

"Mä mietin samaa kans, ja musta tuntuu, et..." mä sanoin.

"Meidän kannattas ainaki pitää taukoa." Niall sano.

"Just niin." mä sanoin.

Me hymyiltiin toisillemme. Kaikki oli kääntynykki meidän suhteen ihan hyvin.

"Ja kuka tietää: ehkä jos tavataan joskus ni voidaan yrittää taas." Niall sano leikkisästi, mutta tiesin, et se tarkotti mitä sano.

"Mä tykkään tosta ajatuksesta." mä sanoin.

Kumpiki lähettiin omiin suuntiimme, kuitenki tyytyväisenä päätökseen, joka tehtiin. Kuka tosiaan tietää: ehkä me vielä tavataan.

On and off ~Osa 8~

Seuraavan aamun koittaessa mä istuin mun sängyllä vihasena, ja erittäin pettyneenä Nialliin. En ois ikinä uskonu, et se oli tällanen lapsellinen kostaja. Olinhan mä toki tehny väärin, mut silti kostaminen ei ollu ollenkaan mun mielestä sopivaa käytöstä. Mä jo kerkesin luulla, et Niall olis jotenki erilainenb, mut samanlainen kaunankantaja se oli ku kaikki muutki.

Ohareiden tekeminen toiselle ei ollu mitenkään fiksua ja mä luulin Niallinki tietävän sen. Toivoin toisaalta kuitenki, et sillä olis tähän ihan oikeeki selitys, mut pahasti tää kostolta jokatapauksessa haiskahti. Ku kaikki oli hvin, ni aina näin kuitenki pääs käymään. Story of my life. Mun oli kai vaan sitte unohettava Niallki ja vaan jotenki jatekettava elämää.

Mun sisänen kipu oli lähes sietämätöntä, koska mä todella rakastin Niallia ja olisin halunnu vielä yrittää uuestaan. Mun oli kai vaan myönnettävä, et olin ollu kokoajan väärässä taas kerran yhen jätkän suhteen. Siinä ei kyllä ollu mitään uutta ja olihan siitä ennenki selvitty, mut jokatapauksessa mä jo luulin Niallin olleen jotenki epätavallisen hyväsydämminen: sellanen, ettei se tekis mitään tällasta.

Olin päättäny, etten halunnu nähä koko tyyppiä enää. Mä olin senverran vihanen, ettei siitä ainakaan heti tulis yhtään mitään, ja näytinki kaikenhuipuks ihan hirveeltä. Kukaan ei oikeesti näytä kauniilta itkiessään ja jos joku sanoo toiselle, et se näyttää ni se on todennäkösesti joku jätkä, joka vaan koittaa tehä vaikutuksen kehumalla turhaan.

Ovikello soi ja mä menin kaikesta huolimatta avaamaan, koska ikinä ei voinu tietää, et olisko se mitään tärkeetä. Mun peloksi siellä oli Niall, joka oli varmana tullu säälittävästi yrittämään selittää eilistä.

"Jos sä tulit selittämään eilistä, ni voit lähtee samantien!" mä huusin ja läymäytin oven kiinni.

"Millie, anna mun selittää!" Niall yritti estettyäään ovea menrmästä kiinni.

"Mä en halua kuulla!" mä huusin itkukurkussa. "Sä teit mulle oharit!"

"Enkä tehny, tai no en tahallaan! Meillä oliki fanitapaaminen, jonka mä olin jostain syystä unohtanu ja mun oli pakko mennä." Niall selitti.

"Mä en usko sua!" mä huusin vihasena. Olin päättäny, et en uskos niitä valheita, joita se yritti mulle syöttää.

"Se on kuitenki totuus: jos sä et usko mua, ni erotaanko me taas?" Niall kysy.

"Erotaan." mä vastasin kylmästi.

Läimäýtin taas oven kiinnu, mut tälläkertaa Niall ei ottanu sitä vastaan. Olin varma, et olin tehny pitemmänpäälle oikean päätöksen, mut silti en voinu muuta, ku miettiä. Olinko ehkä sittekki ollu liian julma? Mun oli mietittävä vielä tätä koko juttua. Jos kerta Niallki anto mulle anteeks sen Peter jutun, ni eikö munki pitäs ymmärtää tää?

En tienny todellisuudessa, et miten mä toimisin. Miks kaiken piti olla niin vaikeaa? Mä en ikinä ois uskonu joutuvani mihinkään on- off- kierteeseen. Pikemninki aina mietin: "Miten ne parit vaan aina palaa yhteen?" Nyt mä kuitenki ymmärsin vähän parimmin, ettei kaikki ollukkaan niin yksinkertasta.

On and off ~Osa 7~

Millien näkökulma

Nyt sit oli koittanu kauanootettu perjantai. Olin tietyllä tavalla innoissaan, mut valehtelisin, jos väittäsin, et ei jännittäny yhtään. Tää ilta voi olla mulle ja Niallille merkittävä joko huonossa, tai hyvässä mielessä, koska ikinä ei voinu tietää, et mitä tulis tapahtumaan. On siis turha ees yrittää selittää, et kuinka tarkaseva tää ilta oikeestaan oli meidän kannalta.

Mun oli laitetta parasta päälle ja meikattava itteni oikein kauniiksi. Niin ku musta muka kauniin sais, mut aioin kokeilla. Kello oliki vasta puoli seittemän, eli mulla oli ihan reilusti aikaa. En malttanu oottaa Niallin näkemistä. Se oli varmaan laittanu hiennoimman pukunsa päälle: varmaan just sen, josta se ties mun tykkäävän.

Mun fiilis oli loppujenlopuks hyvä ja aika luottavainen. Toivoin vaan, ettei mikään enää vaan tulis sotkeen tätä. Kaikki olis ok, kuhan vaan me päästäs viettään tätä kauan kaivattua, ja ehottomasti tarpeeseentulevaa aikaa kahestaan. Sitäpaitsi me ei oltu koskaan käyty aiemmin kunnon treffeillä, ikinä ei ollu siunaantunu tilaisuutta.

Mä ootin malttamattomana Niallin auton kurvaamista pihaan, mut sitä ei kuulunu kaheksalta. Aattelin, et Niall on vaan muodikkaasti myöhässä: sille siinä ei ois mitään uutta. Kuitenki se vaan oli syömässä jotain, vaikka me oltiin menossa ravintolaan: sellanen ruokaarakastava höpsö se oli. Mun kasvoille levis hymy tätä aatellessa ja olin jo varma, et pian se tulis.

Ootin kuitenki vielä puol tuntia. "Missä se oikein kuppaa?!",mä aattelin. Yritin soittaa sille, mut se meni aina vastaajaan, jonne oli jättäny ties kuinka monta vihasta ääniviestiä. Oliko tää Niallin tapa kostaa mulle Peterin suuteleminen? Tekemällä mulle oharit? En keksiny muutakaan selitystä sille, et se ei ees vaivautunu vastaamaan puhelimeen.

En ois uskonu, et se jaksaa vieläki vihotella. Mä olin jo täysin kyllästyny sen oottamiseen ja päätin olla turhaa keikistelemättä mekossa, vaan vaihoin arkivaatteet. Pesin mekitki, otin jäätelöä kaapista ja alon syy sitä. Klassinen torjutun tytön toiminta, mut se oli toiminu aina ennenki. Tällä olin selvinny ennenki ja tulisin selviin nytki. En ois ikinä uskonu Niallin olevan mikään kylmä ohareiden tekijä.

Niallin näkökulma

Mä olin valmistautumassa ehkä yhtä mun elämän tärkeimmistä illoista varten. Mun sydän pamppaili ja mahassa oli perhosia. Kaikki tuntu jotenki nyt niin uudelta Millien kanssa: ihan niin ku oltas alotettu seurustelu ihan alusta taas. Ehkä tilanne kuitenki oli vähän niin, koska olin päättäny antaa Millielle uuden mahollisuuden ja me aiottaan nyt tutstuu toisiimme ihan puhtaalta pöydältä.

Mä laitoin päälle mun parhaan, ja kalleimman puvun, josta mä tiesin Millien tykkäävän. Se oli sama, jonka olin esittelly sille jo kauan sitte, joskus meidän seurustelun alkuaikoina. Mun fiilikset oli kaikenkaikkiaan sekavat, mut äärimmäisen odottavat. Mä aioin panostaa tähän kaiken: mä vuokrasin jopa limusiininki. Tää tulis olemaan sellanen ilta, jota kumpikaan ei tuu koskaan unohtamaan.

Mä olin vielä viimeistelemässä ja varmistamassa, et kaikki oli kunnossa, kunnes yhtäkkiä mun puhelin soi. Se oli Harry.

"Niall! Missä sä oot?! Täällä on ihan hirveesti porukkaa ja kaikki oottaa näkevänsä meidät!" Harry sano.

Harryn takaa kuulu hirveetä kiljuntaa. Ei hemmetti: se fanitapaaminen! Miten mä olin voinu unohtaa sen?! Siitä oli puhuttu jo kauan aikaa sitten, mut mä olin jotenki vaan unohtanu, et se on just tänään.

"Mä oon kotona, koska mä unohin! Mä tuun niin äkkiä ku vaan pääsen!" Mä huusin puhelimeen ja juoksin ulos talosta.

Mun oli ehittävä sinne ajoissa. Mä en epäröiny hetkeäkään, vaan menin limusiiniin, joka oli tarkotettu mulle ja Milliella ja käskin kuskin ajaa fanitapaamispaikalle. Mulla ei ollu muuta vaihtoehtoa. Toivottavasti Millie ymmärtää, sit ku ehin selittämään.

On and off ~Osa 6~

Olin niin ilonen, et voisin haljeta. Kaikki oli taas hyvin mun ja Niallin välillä: ei enää mitään Peter sotkuja. Tietyllä tavalla mun takaraivossa kolkutti muisto meidän suudelmasta siitä, miltä se oli tuntunu. Se toi mulle mieleen yhessä olon sen kanssa ja muistan, et me oltiin kyllä oikeesti onnellisiaki useaan otteeseen.

Mun sydän ei ollu täysin vielä yli Peteristä. Se ei kuitenkaan ollu mikään este, etteikö mulla ja Niallilla vois mennä hyvin, mut silti mun tunteet meni yhtä vuoristorataa. En kuitenkaan usko, et tää kaaos kestää kovin kauaan, vaan jossain vaiheessa tää tasaantuu. Ainaki mä toivoin niin. Niall oli oikeesti liian ihana ollakseen totta, joten mulla ei oikeesti ollu syytä haikailla toisten perään.

Tunsin taas itteni aikasemman helpotuksen jälkeen ihan hirveeksi ihmiseksi, mut koitin antaa itelleni arvoa, ennen ku olin päässy selvyyteen kaikesta. Toivottavasti Niall on yhtä innokas saamaan tän meidän jutun toimimaan, kuten mä. Eilisen jälkeen mä uskoin siihen, mut kuten jo tuli todistettua, kaikki voi kääntyä päälaelleen ihan hetkessä.

Nyt mä halusin viettää mahollisimman paljon aikaa Niallin kanssa ja saada raukkauden taian takasin. Mä tiesin, et se oli ollu aiemmin, nyt se oli vaan saatava taas syttymään. Meidän pitäs tehä jotain kivaa ihan kehestaan: mennä leffaan, tai jotain. Kuitenki meidän oli tavallaan opittava tuntemaan toisemme uudestaan.

Mulla riitti uskoa vielä meihin ja siihen, et me voidaan vielä saada tää toimimaan. Me tultas olemaan taas yhtä onnillisia, ku ennenki: me tarvittas vaan tarpeeks aikaa. Mun oli kuitenki unohettava koko Peter lopullisesti ennen ku niin vois käydä, mut se ei ollu ongelma, oli pikemminki helpotus saada koko jätkä pois mielestä.

Kaikkea tätä miettiessäni mä muistin kaikki Niallin hyvät puolet, joista en todellakaan halunnu joutua eroon koskaan. Tottakai kaikilla on omat huonotki puolensa, mut ne on vaan sellasia pikku asiota, jotka tekee yksilöstä ainutlaatusia. Niallissa mä rakastin just nimenomaan sen näitä ominaisuuksia, jotka tekee siitä just sen, eikä kenenkään muun.

Ihan ku taikaiskusta ovikello soi ja Niall seiso oventakana.

"Hei rakas! Mitä sä täällä teet?" mä kysyin ilosesti hämmästyneenä.

"Hei sullekki! Mulla olis sulle ehotus." Niall alotti.

"Kerro vaan. Oon varma, et se on jotain, josta mä tykkään." mä sanoin hymyillen.

"Mä aattelin, et jos mä varaisin meille pöydän perjantai- illaks yhestä kaupungin parhaista ravintoloista. Miltä kuulostaa?" Niall kysy.

"Musta se kuulostaa täydelliseltä!" mä vastasin ilosesti hihkuen.

"Se on sit sovittu! Mä haen sut kaheksalta!" Niall sano hymyillen kauniisti.

Mä hymyilin kainosti takasin ja Niall lähti jo pois vedoten bändikiireisiin. Se ei kuitenkaan haitannu, koska mun piti alkaa jo suunnittelemaan asua, ja muita mahollisia asioita. En halunnu mokata mitään. Mä aioin pistää parasta ja panostaa kaiken perjantaihin. Tää vois olla täydellinen tilaisuus meille saada puhuttua asia kunnolla halki ja tutustuu entistä paremmin toisiimme.

Niallista näki selvästi, et seki oli valmis yrittään kaikkensa. Oli mahtava saada tuntea, et Niallki takasti mua ja oli yhtä onnellinen saadessaan mut ku mä sen. Hyväsydämmisyys oli ehottomasti yks mun lempi asioista tässä mun ikiomassa Niallerissa. Se oli varmaan kans syy, jonka takia monet muutki piti Niallista ja sai olon helpoks sen läheisyydessä.

On and off ~Osa 5~

Niallin ajatuksia...

Viime päivät oli ollu ollu yhtä hullunmyllyä. Mun omat tunteet oli koko jupakan aikana muuttunu vihasta anteeks antoon ja toivoon paremmasta alusta Millien kanssa. Ei ollu todellakaan maailman helpoin asia kuulla sen ja Peterin tapaamisesta, mut toisaalta loppujenlopuks ymmärsin Millietä. Sen oli saatava asiat Peterin kanssa selväks, ennen ku me voitas edetä pitemmälle.

Tärkeintä kuitenki oli, et sain olla nyt Millien kanssa, eikä toivottavasti mitään tällasta tulis enää tapahtumaan, jos nii kävis,en tiiä antasinko Millielle kuitenkaan enää anteeks. Se voi kuulostaa raa'alta, mut tää jo koski mua niin paljon, ettei anteeks antaminenkaan ollu järin helppoa. En halunnu kuitenkaan alkaa manaamaan mitään tulevaisuuteen: nyt oli aika nauttia tästä hetkestä just tässä.

Annoin Millielle jokatapauksessa anteeks, koska mulla on vahva tunne, et se voi olla mun elämäni nainen. Ehkä on vähän aikasta sanoo, enkä haluu olla liian varma, mut niin mä tunsin. En tietenkään voinu olla varma, saattohan Milliellä olla oikeesti vielä tunteita Peteriä kohtaan, mut jos niin on mun on päästettävä se menemään. Jos rakastat jotain päästä se vapaaksi., vai miten se oli?

Pointti on kuitenki se, et mä kyllä pärjäisin, jos niin kävis: en oo tehty pumpulista. Tärkeempää mulle oli Millien onnellisuus. Aika kuitenki vaan voi näyttää, et miten asia on. Uskon, et pian mä voin jo nähä, et mitkä Millien todelliset tunteet Peteriä kohtaan tosissaan on. Yksinketasta: jos sillä on vielä tunteita Peteriä kohtaan sen huomaa sen käytösestä.

En haluis olla mikään juonittelija, mut mun oli pakko tarkkailla Millietä, et saan selvää sen tunteista. Ennen ku olin varma en voinu vielä täysillä tuudittautua tähän yhteenpaluun huumaan ja olla, niin ku koko juttua ei ois koskaan tapahtunukkaan. Mun oli oltava varma Millien ajatuksista ennen sitä, muuten tätä ei vois vaan jättää tähän.

Tiesin jo, et mitä aion tehä: mä aion kysyä Millieltä suoraan. Kuitenki en voinu tehä sitä ihanm vielä, etten pilais tätä jo heti alkuun. Mun oli oltava kärsivällinen ja ekaks hemmoteltava sitä parhaalla mahollisella tavalla: mä vien sen syömään johonki hienoon ravintolaan. Mulla kyllä riitti rahaa, eikä tää ny voinu tehä niin paljon yheltä kerralta.

Tuntu mahtavalta saaha tehä viimein jotain tällasta Millien kanssa, ku ennen ei ollu koskaan tilaisuutta. Nyt mä kuitenki aion näyttää sille mun herrasmies puolen, johon se tulee toivottavasti ihastumaan entistä enemmän. Varmasti Millie tykkää vielä syystä lähteä shoppailemaan mekkoa tilaisuutta varten.

Toivoin vaan, et kaikki tuliski tosiaan menemään hyvin, ettei mitään yllätyksiä tulis viimehetekellä. Kumpa vaan pojat ei keksis jotain yllätys harkkoja, tai Greg tulla käymään nuin vaan. Tottakai mä pidin mun bändikavereista ja mun isoveliestä, mut paerjantai- ilta tulis olemaan vaan mulle ja Millielle. Mun oli parasta pistää parasta, et saadaan tää juttu taas toimimaan.

On and off ~Osa 4~

Aamulla ku heräsin mun olo ei ollu edelleenkään helpottunu. Eilinen oli ollu mun elämän kamalin päivä. Siitä ei ollu epäilystäkään. En tienny, mitä aikosin tehä ilman Niallia: olin täysin hukassa. Olin taas samassa pisteessä, ku Peteristä eroamisen jälkeen. Mun olo tuntu ihan älyttömän yksinäiseltä ja jotenki kylmältä. Tuntu siltä, et kaikki mulle tärkeä oli kadonnu ikusiksi ajoiksi.

Tänään mun ei olis huvittanu tehä yhtään mitään. Ilmotin töihinki, et olin muka kipeänä. Siellä kukaan ei kuitenkaan ymmärtäs, jos olisin kertonu totuuden, ja ne jotka ymmärsi olis vaan sääliny mua ihan tarpeettomasti. Vaikka mulla oliki hirvee olo niin sääli ei tekis tilannetta yhtään paremmaks: päinvastoin. Muiden sääli sai mut vaan rypemään itsesäälissä yhä enemmän.

Kaikenlisäks en uskonu sillä hetkellä pystyväni rakastamaan ketään enää, ku Niall oli jättäny mut. En usko myöskään, et se koskoskaan vois ees harkita ottavansa mut takasin tän jälkeen. Tuskin edes kattomaan mua päin. Mun olo oli niin saastanen ja tiesin, et olin ollu ihan hirvee ihminen, ku olin tehny tän Niallille, jonka sydän oli täyttä kultaa.

Mun oli saatava raitista ilmaa, muuten mä halkeasin. Talvi ilma oli kirpeä, mut laitoin mun paksuimman takin päälle. Kävellessä mä katoin ympärillä olevia ihmisiä ja yhtäkkiä kaikki näytti jotenki ilosilta: vauva kärryissä, vanhus kävelykepin varassa, pariskunnat... Ehkä oma suru sai asiat näyttämään siltä. Tajusin, et olin kaiken tän keskellä ihan yksin.

Mietittyäni kaikkea kunnolla mä päätin lähteä Niallin talolle: mä en aikonu luovuttaa ilman, et saan ees selittää kunnolla. Toivottavasti Niallki on rauhottunu ja ehkä voiki haluta kuunnella mua. Mä lähin juoksemaan heti tän mun oivalluksen jälkeen Niallin taloa kohti tässä lukisateessa, joka oli just alkanu. Mä olin valmis taistelemaan meidän suhteen puolesta.

Jo suhteellisen äkkiä mä olin perillä ja juoksin vielä portaat ylös Niallin asunnolle. Mä olin täysin vasta sataneen lumen peitossa, mut nyt sillä ei ollu mitään väliä. Olin saanu uutta rohketta ja tajusin, et nyt oli kyse rakkaudesta, ja se oli taistelemisen arvosta. Viime hetkellä paniikki meinas iskeä, mut mä silti soitin rohkeana ovikelloa. "Älä nyt rupee pelkusriksi!" mä ajattelin.

Niall tuli avaamaan oven melkein heti ja vastaanotto oli eiliseen nähden aika yllättävä: Niall halas mua ja itki.

"Millie, anteeks!" Niall huus.

En ollu koskaan nähny Niallin itkevän, kuitenki tilanne oli jotenki lohdullinen mun kannalta.

"Anteeks se eilinen raivoaminen! Mä rakastan sua Millie!" Niall huus.

Mä olin täysin myksistyny: tää oli eka kerta, jollon Niall oli sanonu rakastavansa mua.

"Mäki rakastan sua!" mä vastasin ja liikutuin itekki kyyneliin... ilonkyyneliin

"Eihän enää koskaan riidellä?" Niall kysy. Näin, et senki kyyneleet oli kääntyny ilonkyyneleiksi.

"Ei tietenkään!" mä vastasin. Me kumpi alettiin nauramaan kaiken itkun jälkeen.

Ilon hetken jälkeen me suudeltiin kiihkeästi ja kumpiki oli selvästi ilosia. Tästä alkas uus alku meidän suhteelle: ehkä jopa parempi alku. Tällä kertaa mä en todellakaan aikos tehä mitään, joka vois vaarantaa meidän suhteen enää koskaan.

On and off ~Osa 3~

Ku olin päässy viimein kotiin mä hautasin mun pään käsiini ja annoin kyyneleitten valuu vapaasti. Mä olin idiootti. Miks annoin Peterin saada mut sen loukkuun taas?! Olin ihan älyttömän surullinen jo valmiiks Niallin puolesta. En kuitenkaan ollu varsinaisesti pettäny sitä, mut pahalta tottakai tuntu. Tiiän itekki varsin hyvin, et miltä tuntuu menettää luottamus rakastamaansa.

Mun kurkussa tuntu niin ku siellä olis jättimäinen palanen: en saanu kunnolla ees henkeä. Kaikki oli romahtanu yhen ainoan päivän aikana totaalisesti. Mun oli puhistettava mun omatunto ja kerrottava Niallille. Siitä ei tulis nättiä, mut mun oli vaan pakko. En voinu mitenkään kuvitella vaan olevani, niin ku mitään ei ois tapahtunu.

Mun oli puhutta sen kanssa jo tänään. En aikos valvoa koko yötä taas kerran pohtien kaikenmaailman ihmissuhde sotkuja. Parempi oli kertoa, koska ois ihan hirveetä vaan salailla rakkaalta ihmiseltä jotain tällasta. Niallin oli oikeus saada tietää mun ja Peterin tapaamisesta ja suudelmasta. Jos Niall jättää mut tän takia niin ainaki olin rehellinen.

Lähetin heti sille tekstarin vapisevin käsin.

"Tuutko käymään täällä? Mulla on tärkeetä asiaa, josta meidän pitää puhua." siinä luki.

"Tottakai kulta. Tuun äkkiä!" Niall vastas.

Ootin mahollisimman kärsivällisesti Niallin tuloa, mut silti mua edelleen itketti ja olo tunu yhä älyttömän pahalta. Olin jo varma, et se tulis jättämään mut: kuka nyt haluis olla sellasen kanssa, jota vanha suola janottaa? En ollu koskaan aikasemmin ollu näin peloissaan ja tuntenu näin vahvaa syyllisyyttä mistään.

Mä tiesin Niallin kiirehtivän, koska se tiesi mulla olevan hätä. Kuitenkaan se ei tienny, et mitä mun asia koski. Olin ollu tähän asti niin uskollinen ja kertonu kaiken mun ja Peterin suhteesta ennen sen tapaamista. Niall tulis murtumaan, eikä antas mulle koskaan anteeksi. Miten se vois enää olla mun kanssa tällasen jälkeen?

Ei kulunu aikakaakaan ku Niall iltahämärällä tuli koputtamaan mun oveen. Nyt oli koittanu aika alkaa puhua suu puhtaaksi. Mä menin avaamaan oven, ku olin saanu koottua itteni siihen tilaan, et pystyisin keskustelemaan tästä Niallin kanssa. Toivoin, et totuus todella tulis vapauttaan mut tästä tuskasta, jota mä koin.

"Hei rakas! Mikä sulla on hätänä?" Niall kysy huolestuneena.

Mä selvitin mun kurkkua ja aloin selittämään.

"Turha tässä on kierrellä, joten mennään suoraan asiaan..." mä alotin. "Mä ja Peter suudeltiin." mä sain töksäytetyksi.

Mä selitin koko tarinan mahollisimman tarkasti Niallille, tekstarista suudelmaan asti. Katoin sen ilmettä koko ajan ja se alko huomattavasti mennä vihasemmaksi tarinan loppua kohti. En kyllä oottanukkaan mitään riemuparaatia. Mä toivoin todella, et Niall edes yrittäs ymmärtää tän tilanteen luonteen ja ettei kyse ollu mistään vakavammasta.

"Siinäkö oli kaikki?" Niall kysy selvästi vihasena.

Mä nyökkäsin ja koitin pidätellä samalla itkua ryöpsähtämästä.

"Miten sä saatoit tehä nuin?! Peter?! Eikö se idiootti pettäny sua?!" Niall raivostu.

"Joo, mutta mulle vaan tuli käsittämätön halu silti selvittää asiat ja kuulla mitä sillä oli sanottavana..." mä koitin sopertaa.

"Turha selitellä! Jos sulla ei ollu muuta sanottavaa ni tää oli tässä." Niall jatko.

"Siis sä aiot jättää mut?! Tosta noin vaan?!" mä huusin täälläkertaa enemmän raivoissaan, ku surullisena.

"Kyllä! Jos sulla ei oo parempaa selitystä tälle ni meidän juttu on ohi!" Niall huus niin, että koko talo varmasti kuuli meidän riidan.

Niall lähtin ovet paukkuen. Mun korviin jäi kaikumaan vaan viimiset sanat: "Eidän juttu on ohi!" Niall oli parasta, mitä mulle oli koskaan tapahtunu, mut nyt olin menettäny sen ikusiksi ajoiksi mun oman, tyhmän virheen takia. Peter ei sitäpaitsi merkannu mulle enää yhtään mitään. Mä en voinu käsittää tätä. Mä jäin sohvalle itkemään. Toivoin, et koko juttu olis ollu vaan pahaa unta.

On and off ~Osa 2~

Mä en yhtään tienny, mitä mun olis pitäny tehä: se kuvotushan sentään petti mua! Toisaalta mun olis tehny mieli olla huomaamatta koko juttua, mut osa musta oikeesti halus kuulla Peterin selityksen. Kaikista sekavinta oli se, et olin nyt Niallin kanssa: ja onnellinen. Mä en voinu päättää tätä heti nyt, mut kuitenki mun oli tehtävä jotaki pian.

Mun oli saatava aikaa jonkinäkönen lopetus: tää ei voinu jäähä roikkumaan. Mä mietin tätä kaikilta mahollisilta kannoilta yhä uuestaan ja uuestaan... Olin aina ollu sellanen, et isojen päätösten eessä menin lukkoon, enkä osannu tehä oikeen mitään. Nyt niin ei kuitenkaan saanu käyä, vaan mun oli kohattava mun menneisyys yhistettynä tulevaisuuteen.

Lopputulos yllätti mua itteänikin: mä suostuin tulevaan. Välittömästi mun vatsaa alko vääntää ja katumus valtas mun ajatukset. Olikohan tää nyt sittenkään ihan järkevää? En ees tiiä, et mitä Niall ajattelis, jos sais kuulla tästä... Tää saattaa kuulostaa pahalta, mut ajattelin, ettei mitään kerrottavaa vielä ees olis, eikä mun puolesta tulis olemaankaan.

Mä nukuin levottomasti koko yön, ja mun mielessä pyöri Peterin ja Niallin kasvot. Mä päätin, että huomenna antasin Peterin vaan selittää tekonsa, enkä mitään muuta. En todellakaan ollu sellanen tyttö, joka ottas vonkaavan ex:nsä heti takasin. Sitä paitsi mä olin onnellisempi Niallin, ku koskaan Peterin kanssa.

Mun oli jokatapauksessa hoietteva tää asia: muuten en sais rauhaa. Oli kuitenki ollu aika, jollon ajattelin Peterin olleen 'se oikea'. Kaikkea tätä miettiessä mä muistin yhtäkkiä kaikki Peterin hyvät puolet, enkä sitä sikaa, joka petti mua jonku hutsun kanssa. Katoin kelloa ja tajusin, et aamu oli jo noussu: kello viis lähesty.

Koko päivästä ennen en oikeestaan muista muuta, ku vaan sen tunteen, joka mulla oli. Se varjosti kaikkea mun tekemistä sinä päivänä. Illemmalla mä aloin laittautua ja mun mieleen tulvi muistot mun ja Peterin treffeistä sillon ku vielä seurusteltiin. Tietyllä tavalla ne päivät oli unohtumattomia. Niin kauan toista rakastettuaan on aika hankala unohtaa.

Lähin kävelemään sitä meiän vanhaa kantakahvilaa kohti ja mun sydän pamppaili: ihan ku se olis tullu ulos rinnasta. En ees osannu ajatella, et miten Peter oli voinu muuttua viime näkemästä. Mitä jos silläki oli jo joku uus? Mitä jos se oli alkanu tosissaan seurustelemaan sen bimbon kanssa? Tietyllä tavalla en halunnu kuitenkaan Peterin kärsivän.

"No niin, totuuden hetki!" mä ajattelin, ku avasin kahvilan tuttuaki tutummat ovet. Tuoksuki oli yhtä houkutteleva, ku sillon ennen vanhaan. Mä kävelin hitaasti, ehkä jopa estääkseni tilanteen, jossa jotusin sanomaan ekat sanat. Hakeuduin meidän vanhan lempi pöydän luokse, ja siellähän se Peter jo oliki oottamassa mua.

"Millie!" Peter huudahti ilosena.

"Hei vaan Peter." mä vastasin vähän miettivään sävyyn.

"Kiitti että tulis. Se merkkaa mulle oikeesti tosi paljon." Peter sano vähän hämillään, mutta selvästi kiitollisena.

"Ennen ku alat selittää näkemystäs siitä pienestä acsidentistä, niin haluun oikeesti tietää, et miten mulla nykysin meneen." mä sanoin.

"No, ei tässä oikeen mitään... Jos tarkotat, et oonko löytäny uutta sun jälkeen, ni en oo." Peter vastas.

Mä oli oikeesti yllättyny. Olin aina aatellu Peterin jatkan eron jälkeen ekana uuteen suhteeseen.

"Oikeesti? Et ees sen huoran kanssa?" mä kysyin nuivasti ja korotin samalla ääntä.

"Voitko puhuavähän hiljempaa?! En se, se oli täys virhe." Peter sano. "Sen jälkeen en oo pystyny aattelemaan muuta ku sitä, millanen sika olin sua kohtaan."

Peterin sanoja seuras aika kiusallinen hiljasuus. Se selvästi yritti saaha mut takas: ei tulis onnistumaan! Ei vaikka se kuika anelis!

"Kuule Peter: mulla on uus ja mä oon erittäin onnellinen sen kanssa. Onnellisempi, ku sun kanssa ollessanikoskaan!" mä ärähin

Oin jo ottamassa mun laukkua ja lähtemässä kunnes Peter suuteli mua.

"Väitätkö muka, että sen suuteleminen tuntuu samalta?" Peter kysy kuiskaten mun korvaan.

"Ei: se se tuntuu paremmalta!" mä huusin.

Juoksin kahvilasta sillä sekuntilla pois ja aloin itkeä. Miks ikinä olin suostunu tapaamaan sen? Tästä ei ollu muuta ku harmia! Olin nyt Niallin kanssa, mut miks silti tunsin jotain Peteriä suudellessa? Jokatapauksessa mun olo oli niin likanen, ja tiesin tehneeni jotaki hirveää. En kuitenkaan ollu se, joka alotti suudelman, mut en yrittäny pysäyttää Peteriä, ku vasta loppu vaiheessa.

Miks mulle aina piti käydä näin, ku olin onnellinen? Tunsin olevani maailman epäonnilsin ihminen sillä hetkellä. Raukkaus ei todellakaan ollu yksinketasta: ainakaan mulle.

On and off ~Osa 1~

Mä oon Millie ja mun poika ystävä on se, jonka nimi on kaikkien huulilla: Niall Horan. Joo, tiiän: parempaa ei vois toivoakkaan. Me ollaan kuitenki oltu yhessä vasta vähän aikaa, joten mitä vaan voi tapahtua. Oon kuitenki äärimmäisen toivekas ja uskon tähän suhteeseen. Me tavattiin musa liikkeessä, juteltiin sattumalta, vaihettiin puhelin numeroita, tutustuttiin paremmin ja loppu onki sit historiaa. Koko meiän tapaaminen oli ollu ku taikaa.

Nyt mä oon sit matkalla mun oman rakkaani luo: aattelin yllättää sen. Niall sai mun sydämen edelleen pamppailemaan, vaikka oltiinki tunnettu jo jonki aikaa: se ei muuttanu asiaa. Tää koko kuvio oli mulle kuitenki aika uus, koska mulla on ennen tätä ollu vaan yks poikaystävä, josta mä erosin ihan vähän ennen Niallin tapaamista.

Koko ero oli ollu mulle rankka, koska mä todella pidin Peteristä: ennen ku se petti mua. En etes tuntenu koko tyttöä, varmaan se oli jostain baarista sen iskeny, epäilisin. En kuitenkaan halunnu miettiä sitä, mähän olin nyt Niallin kanssa. Se ei tosin kuitenkaan muuttanu mun ja Peterin historiaa miksikään, se oli siellä: halusin, tai en.

Olin jo pikkuhiljaa saapumassa Niallin talolle. En ollu koskaan käyny siellä aiemmin, mut Niall oli keronu sen osotteen. Oli jotenki mukavampi hengailla tällä kertaa jommankumman kotona, eikä aina jossain julkisella paikalla. Kuitenki mua jännitti, vaikka tiesin, ettei siihen ollu syytä. Mulla oli mukana vastaleivottuja keksejä, koska mä tiesin Niallin rakastavan ruokaa ja olin lukenu jostain, et pojat tykkää tytöistä, jotka osaa leipoa.

Mä sain mentyä hissillä ylimpään kerrokseen, jossa Niall asu ja pimputin ovikelloa itsevarmana. Vähän ajan päästä Niall tuli avaamaan oven hymyillen ja näytti niin komealta, kuten tietysti aina muutenki.

"Hei Millie! Mikä yllätys! Tuu vaan peremmälle!" Niall kehotti.

Mä kävelin peremmälle Niallin pieneen, mutta tosi kauniiseen asuntoon. Aurinko paisto sinne kauniina talvipäivänä, asuen huonekaluihin sälekaihtimien välistä.

"No, miten sun päivä on menny?" Niall kysy.

"Jos totta puhutaan, ni aika laiskasti." mä vastasin nauraen.

Me vietetttiin loppupäivä jutellen kaikesta ja käytiin kävelemässä puistossa: käsikädessä tottakai. Mä olin todella onnellinen, et olin löytäny Niallin kaltasen pojan, jonka kanssa oli näin helppo olla. Mä tiesin, et se oli erityinen ja aivan liian ihana ollakseen totta. En kuitenkaan ollu varma,et tunsiko Niall täysin samoin.

Oli harmi lähteä illalla viimein kotiin yksin. Olis paljon helpompaa, jos Niall asus lähempänä, koska en vielä uskaltanu pyytää jäädä yöksi. Kaikki oli kuitenkin hyvin, oikeastaan paremmin, kuin pitkään aikaan. Toivoin vain, ettei mikään tulis pilaamaan tätä. Mulle niin oli tapana käydä aina sillon, ku olin onnellinen. Tällä kertaa onni oli erityisen tärkeä vielä.

Ku pääsin kotiovelle mun puhelin piipas. Uus viesti: Peteriltä. Luulin jo, et olin poistanu koko iljetyksen numeron mun kännykästä.

"Millie- kulta. Voitasko me puhua? Arvostasin sitä, jos antasit mun viimein selittää. Oon huomenna meiän vanhassa kantakahvilassa viideltä, tuu paikalle, jos haluut." Siinä luki.

Mä olin ku puulla päähän lyöty.

Love and rumours ~Osa 9~

Viikon kuluttua...

Mä ootin Zaynia jäätelökiskan pihalla. Päättäripäivä oli ollu mun elämän ihanin: suudelman ja rakkauden tunnistusten jälkeen me päätettiin Zaynin kanssa ihan tosissaan alkaa seurustelemaan. Tuntu jotenki ouolta, et olin nyt ihan oikeesti Zaynin tyttöystävä, ja se oli mun poikaystävä. Se koko kuva juttu oli vaan ollu jonku pila, eikä se onneks saanu meitä erotettua.

Tää on parasta, mitä mulle on koskaan tapahtunu. Vihdoinki mä sain mennä sille rannalle pojan kanssa, enkä vaan Sarahin. Tää oli parempaa, ku olin koskaan osannu toivoakkaan. Aina olin aatellu mun tulevan poikaystävän olevan joku ihan tavallinen: ei sellanen, ku Zayn. Zayn oli kaikkea muuta, ku tavallinen.

Olin saanu ihan uutta itseluottamusta ja nykyään en ollu yhtään niin ujo enää. Se oli täysin Zaynin ansiota: se sai mut tuntemaan itteni kauniiksi. Tajusin, et oon aivan yhtä kaunis ja viehättävä, ku kaikki muutki tytöt. Sitä paitsi yks asia niiltä tytöiltä puuttu: Zayn, se olis kokonaan mun nyt. Ei tietenkään sillä, et haluasin vaan rehvastella Zaynin kanssa olemisella, en todellakaan!

Kaikkien näitten ajhatusten keskellä mä huomasin Zaynin tulevan kauempaa. Se välittömästi hymyili mulle ja mä hymyilin tottakai takasin. Mun oma kulta: tuntu niin hyvältä voia ajatella niin. Nyt olin saanu sen ainoan asian, mitä tarttin: muulla ei ollu enää mitään väliä. Zaynistä oli tullu mulle se kaikista tärkein, enkä koskaan tulis päästään irti.

"Hei rakas! Ootko oottanu jo kauan?" Zayn kysy.

"Hei vaan sullekki kulta! En, vastahan mäki tulin." mä vastasin.

"Joten pitemmittä puheitta: mennäänkö jo?" Zayn kysy.

Mä nyökkäsin ja lähin ajamaan pyörällä rantaa päin, jonne me oltiin menossa. Se paikka oli mulle jotenki tosi tärkeä ja vähän sellanen, jossa mä pystyin pakenemaan muulta maailmalta. Oli siis sen takia tosi mukava viiä Zayn sinne, ja vähän päästää sitä sisään sillä tavoin mun elämään. Mä luotin siihen.

Me ajattiin jonki matkaa, kunnes tultiin perille.

"No niin: tässä tää nyt on!" mä esittelin.

"Täähän on ihan älyttänmän kaunis paikka!" Zayn sano hämmästyneenä.

"Eikö ookki?" mä kysyin. "Mut se on vaan osa sitä, miks tykkään tästä paikasta."

"Onks siis jotain muutaki?" Zayn kysy.

"Seuraa mua!" mä sanoin innostuneena.

Mä otin Zayniä kädestä ja vein sen majaan, joka oli ollu siellä siitä asti, ku olin rakentanu sen Sarahin kanssa paljon nuorempana. Se oli vähän syrjemmällä, joten kukaan muu ei tienny siitä.

"Rakensiks sä tän?!" Zayn kysy ihmetellen.

"No, en ihan yksin, mä sain apua Sarahilta." mä vastasin hymyillen.

"Amy, oon tosi ilonen, et toit mut tänne." Zayn sano hymyillen, samalla ku sen kasvoille loisti aurinko.

Me suudeltiin ehkä jopa intohimosemmin, ku sillon puistossa. Tosin tällä kertaa Zayn oli mun poikaystävä, ja oliki maailman paras sellanen. Mun ja Zaynin juttu tulis kestämään vielä pitkään ja kukaan ei vois tulla meidän väliin. Olin niin onnellinen ja tiesin, et halusin olla koko loppu elämäni yhessä Zaynin kanssa.

Love and rumours ~Osa 8~

Mä itkin niin kauan kunnes kyyneleitä ei enää tullu: mä olin täysin hajalla. Olin jotenki vaan niin vihanen Zaynille. Miten se pysty tekemään mulle näin? Tähän asti se oli vielä vaikuttanu niin lempeeltä ja mukavalta: oikeelta herrasmieheltä. Kyllä mä ymmärsin, et Zaynin ympärillä pörräs aina paljon tyttöjä, mut miks just Jade?

Olihan se tottakai varmaan kaunein tyttö koko meidän koulussa: tummat, pitkät hiukset, nauru niin ku kevät sade, eli siis ilmeisesti just sellanen, jonka Zayn ilmeisesti haluaa. Just ku vielä pienen hetken ehin luulla, et Zayn ois tuntenu mua kohtaan jotaki. Mulla ei ilmeisesti ollu muuta mahollisuutta, ku vaan unohtaa se ja yrittää päästä tän yli: mut miten?

Sarah oli tekstannu mulle ja kysy, et jaksankoinko enää tulla niille. Vastasin, et tuun kyllä sen jälkeen, ku olin saanu mun pään jotenki selvitettyä. En halunnu, et tää päivä menis pilalle typerien Zayn sotkujen takia. Olihan nyt sentään päättäripäivä ja kaikkee. Onneks tiiän Sarahin ymmärärtävän tän: se oli aina mun tukena.

Nyt ku olin saanu itteni sentään jonkimoiseen kuntoon itkemisen jälkeen ni päätin ryhdistäytyä ja lähtee puistoon. Se oli onneks aika rauhallinen aina. Ei yhtään sellanen, jossa lapset meluaa aamusta iltaan. Tähän aikaan siellä varmasti ois ketään. Siellä mä voisin päästä sellaseen tilaan, et oisin kykenevä meneen Sarahille myöhemmin.

Mä kävelin jonki matkaa ja mun mielessä pyöri edelleen se kuva, jonka olin nähny Zaynistä ja Jadesta. En vaan ymmärrä nyt yhtään mitään, kaikki on vaan niin sekavaa. Kaiken lisäks olin vielä kuvitellu Zaynin jopa olevan se maaginen "se oikea" mulle. Ehkä se vaan on niin, et sadut ei toteudu tosi elämässä.

Mä saavuin perille ja istuin keinuun. Mun mieleen tulvi heti paljon muistoja. Olin käyny täällä ihan pikku penikasta asti: sillon, ku ainoa kipu oli se, ku sai haavan kaauttuaan telineestä. Nyt asiat on ehkä vähän toisin: tällä kertaa mä oon täällä selviimässä sydänsuruista. Välillä sitä vaan toivoo, et vois mennä ajassa taaksepäin: siihen aikaan, ku oli pieni ja viaton.

Aikaan, jollon sydänsurut oli vasta tulevaisuuen murheita. Jossain vaiheessa on kuitenki todellisuudessa kasvettava aikuseks ja ehkä se onki ihan ok. Vaikka kuika yritin miettiä näitä lapsuusmuistoja, en siltikään saanu Zayniä pois mun mielesä: se oli jääny ikusiksi ajoiksi mun ajatuksiin ja sydämeen. En tienny mitä tekisin, tai minne mä lopulta menisin.

Mä katoin kaukasuuteen, ja yhtäkkiä mä näin pitkän hahmon: se oli Zayn. Se käveli mua lähemmäs ja yritti puhua.

"Amy... Mä tiedän, et sä näit sen kuvan." Zayn alotti. "Ja mä voin kertoo, et se ei oo totta."

Olin sen verran vihanen, että meinasin sanoa, ettei mua kiinnosta. Jostain ihmeen syystä annoin Zaynin kuitenki jatkaa.

"Se kuva oli photoshopattu: mä en tapaile Jadea, joku vaan oli halunnu keksiä juorun meistä." Zayn jatko.

Hetken ajan oli ihan hiljasta: mun oli pakko miettiä, et uskonko sitä, mitä Zayn on nyt kertomassa.

"Joku vaan on erittäin hyvä tietokoneiden kanssa: se kuva ei ollu oikea." Zayn sano. "Usko, tai älä."

Aloin muistelemaan sitä kuvaa ja tajusin, et siinä tosiaan oli jotaki hassua. En vaan ollu sillon paniikin vallassa sitä niin tarkasti huomioinu.

"Zayn... Mä uskon sua!" Mä sanoin liikuttuen.

Mä hyppäsin Zaynin kaulaan ja me suudeltiin. Se suudelma maistu niin ihanalle, etten olis koskaan halunnu lopettaa.

"Mä rakastan sua Amy." Zayn sano suudelman jälkeen.

"Mäki rakastan sua." mä vastasin epäröimättä.

Love and rumours ~Osa 7~

Nyt se sitte vihdoinki oli: viiminen koulupäivä ennen kesälomaa. Ilmassa oli selkeesti odotusta, ja kaikki oli hyvällä tuulella. Kaikilla oli varmasti suunnitelmissa jo vaikka mitä tuleville päiville, niin oli mullaki: olin saanu Zaynin numeron ja aion pyytää sitä heti huomenna mun kanssa sinne rannalle. Ilmanki pitäs olla parempi, ku pitkään aikaan.

Iltapäivällä me saatas jo todistukset ja vapaus alkaa. Tänä vuonna kevät juhla jätettiin väliin tilan puutteen takia: jotku nuoremmat oppilaat oli varannu juhlasalin itelleen melkeen koko päiväksi. Ei se kuitenkaan mua haitannu: löytys mulla mekolle muutaki käyttöä ilman juhlaaki. Olin tarkotuksella ostanu sellasen, jota voisin käyttää rannallaki, eli en siis liian hienoa.

Tänään me aiottiin mennä Sarahin kanssa niitten tykö kakkukahveille päättäreiden kunniaks. Me tehtiin niin joka vuosi ja se oli oikeastaan kivaa: se osotti, et vanhetessa ihan kaiken ei sentään tarvii muuttua. Tottakai meiän kummanki tilanne oli erilainen, ku edellisinä päättäri päivinä, mut se on vaan merkki aikustumisesta.

Mä todella toivoin Sarahille onnea Brianin kanssa. Mietin jo, et kuinka hauskaa olis käyä tupla treffeillä, jos meitä kumpaaki lykästää. En tosiaan kuitenkaan tienny, et miten Sarah aiko lähestyä Briania, mut olin varma, et se on keksiny tavan, jonka jälkeen poika parka on ku sulaa vahaa. Välillä toivoisin, et oisin yhtä rohkee Zaynin suhteen, mut jokanen tavallaan.

Zayn sai mut tuntemaan mun olon kuitenki rohkeemmaksi, ku koskaan ennen: en ois aikasemmin koskaan uskaltanu lähestyä ketään poikaa. Mulla oli sellanen tunne, et Zayn sai mun hyvät puolet esiin ja toivottvasti se toimi myös toisinpäin. Haluun tietyllä tavalla aatella, et kovan kuoren alla Zaynki olis pohjimmiltaan vähän ujo.

Nyt kellot soi sen merkiksi, et meidän pitäs mennä luokkaan todistusten jakoon. Mua ei oikeestaan hermostuttanu: osasin jo oottaa hyvää numeroa joistain aineista, kun taas huonoja toisista. Tällä hetkellä se ei todellakaan ollu mun mielenpäällä, vaan se, mitä huomenna tulis tapahtumaan. En haluu oottaa liikoja, mut silti oon sopivast toiveikas.

Tilaisuus meni aika nopeesti ohi ja jäin hetkeks juttelemaan Sarahin kanssa.

"No, miten meni?" Sarah kysy.

"Ihan hyvin, oon tyytyväinen." mä vastasin hymyillen.

"Mäki oon ihan tyytyväinen, mut en ymmärrä miten se hapankorppu matikan ope laski mun numeron ysistä kasiin!" Sarah valitti.

Sarah ei ollu koskaan tykänny meiän matikan opesta: siinä ei ollu sinänsä mitään uutta. Oli kuitenki huvittavaa kuunnella sen marmattavan siitä joka kerta, ku toduistukset oli jaettu. Me jatkettiin matkaa pitkin käytävää ulos, Sarahin edelleen pälättäessä.

"Hei muuten, moneltako mä voin tulla teille?" mä sain kysytyksi kesken Sarahin paasauksen.

"Varmaan joskus kolmen neljän aikaan." Sarah vastas.

Mä olin sen jälkeen ihan omissa maailmoissa, kunnes mä huomasin muutaman meiän luokkalaisen tytön nauravan kännykät kädessä. Mä en voini muuta ku miettiä, et mistä oli kysymys. En kuitenkaan uskaltanu kysyä.

"Mikä on nuin hauskaa? Kestokaa meillekki." Sarah sano tytöille.

Mä en voinu uskoa mun silmiä: yks tytöistä näytti meille kuvan, jossa Zayn pussas meiän luokan Jadea. Mun sydän särky siihen paikkaan: tuntu etten saanu henkeä. Mun oli päästävä siitä tilanteesta heti pois. Sarah yritti tulla mun perään, mut kielsin sitä: mun oli saatava olla hetki yksin, ennen ku voisin hupua sen kanssa tästä.

Mä juoksin kotiin niin nopeasti, ku vaan pääsin. Säntäsin heeti mun omaan huoneeseenja laitoin oven kiinni: onneks kukaan ei ollu kotona. Mä hautasin mun kasvot tyynyyn ja nyt vasta mä annoin kyyneleitten tulla. Tuntu niin ku olisin itkeny kirjaimellisesti silmät pois mun päästä. Miten mä saatoin olla niin tyhmä, et luulin Zaynin todella tykkäävän musta?!