The wedding bride ~Osa 1~

Olen Valerie. Itseasiassa pian olen Valerie Tomlinson. Louis Tomlinson on sulhaseni: Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. On huhtikuu ja häämme tulevat olemaan elokuun alussa. 3. päivä, sama kuin vanhemmillani. Unelmaa, eikö? Todellisuudessa tällä hetkellä elämääni kuuluu paljon erittäin aikaa vievää häiden suunnittelua: kutsujen kirjoittamista, kakkujen maistelemista, hää puvun sovituksia... Tottakai kaksi parasta ystävääni ja myös morsiusneitoni Wilhelmina ja Emily auttavat minua.

Olen nyt matkalla Louisin luokse. Olen varma, että hän olisi myöskin suunnittelemassa kaiken häihin liittyvän kanssani, auttamassa järjestelyissä, mutta hänen on lähdettävä kiertueelle. Se tässä nyt sitten onkin se suurin ongelma: sulhasen täytyy  lähteä kiertämään maailmaa vain muutamaa kuukautta ennen häitä ja palaa vasta aivan liian lähellä h-hetkeä. Joka tapauksessa häistä täytyy tulla täydelliset: pidän siitä huolen! Onneksi Louis lähtee vasta kolmen päivän päästä, joten ehdin neuvotella muutamasta asiasta.

Saavuin sulhaseni talolle ja hän avasi oven hymyillen hurmaavasti, kuten tavallista.

"Huomenta, kaunis morsiammeni." Hän sanoi.

Suutelimme nopeasti, mutta intohimoisesti. Astuin sisälle eteiseen ja riisuin takkini naulakkoon.

"No, mikäs on päivän aihe tänään?" Hän kysyi

"Kakut. Päästään herkuttelemaan." Vastasin ja aloin kaivaa kakkumaistiaisia laukustani.

"Kerrot vaan, mistä tykkäät eniten. Nää on kaikki siitä keskustan ihanasta leipomosta." Sanoin.

Louis otti yhden lautasen käteensä ja alkoi maistella sitä. Sitten hänen ilmeensä muutui ja hän heitti leikkisästi loput naamalleni.

"Kakku sota!" Hän huusi.

Kiireisestä päivästä ja kaikesta stressistä huolimatta aloin nauraa hysteerisesti: Sellainen vaikutus Louisilla oli minuun. Se on osa sitä, miksi häntä niin paljon rakastankin. Hän saa parhaat puoleni esiin.

"Vastaisku!" Huusin ja heitin Louisia takaisin toisella näyte-kakulla.

Tämä oli juuri sitä, mitä tarvitsin: Huoletonta hauskanpitoa. Leikimme kuin lapset loppupäivän, kunnes illalla minun täytyi lähteä.

"Kumpa voitaisiin olla joka päivä näin." Sanoin haikeana eteisessä.

"Sitten kun susta tulee mun vaimo, niin voidaan olla." Louis sanoi lempeästi ja suutelimme hyvästiksi.

Toivotimme toisillemme hyvää yötä ja lähdin kävelemään pitkin pimeitä katuja kotiin. Mielessäni pyöri vain ajatus siitä, että Louis lähtisi pian ja jäisin melkein yksin hääsuunnittelun kanssa. Kumpa hänen ei pitäisi lähteä... Tuntuu hirveältä olla erossa ja vieläpä näin häiden alla. Skypellä yhteydenpito ei riitä: tarvitsen hänet vierellini. Minun täytyy kuitenkin mennä jo nukkumaan: Huomenna on aika hääpuvun sovitukseen.