Tämä oli yksi niistä odotuksista, mitkä tuntuivat kestävän ikuisuuden. Melkein vuodenajat vaihtuivat ikkunan takana. Kului päiviä, viikkoja, kunnes oli kesäkuun viimeinen päivä. Louisia ei ollut näkynyt, hänen puheistaan tulla aikaisemmin kiertueelta huolimatta. Olin odottanut ja toivonut jokainen hetki hänen tulevan ovesta sisään hymyillen, mutta niin ei käynyt.
"Älä turhaa huoli! Louis kyllä tulee! Sehän sano sulle niin! Se voi olla minä päivänä hyvänsä!" Wilhelmina sanoi, yrittäen tapansa mukaan saada minut paremmalle tuulelle.
"Ehkä se on niin... Mutta silti oon huolissani... Mitä jos se kiertue on pikemminki pidentyny, eikä Louis oo vaan raaskinu kertoa mulle..." Sanoin epäröiden.
"Voi Val! Anna hali!" Emily sanoi. Tämä taas oli hänen lohdutus metodinsa.
"Kiitti paljon kummallekki!" Sanoin. "Tuun aina olemaan kiitollinen teille siitä, ettette kuitenkaan estäny mua sinä iltana, ku tapasin Louis ekaa kertaa."
"Kyllä me meinattiinki!" Wilhelmina sanoi nauraen.
"Sä olit jo ottanu aika paljon siinä vaiheessa!" Emily komppasi.
Me kaikki nauroimme, muistellen tuota päivää, jona minun ja Louisin tarina alkoi. Silloin minulla ei ollut kuitenkaan aavistustakaan, mitä tulevan pitäisi. Ajatukseni palasivat väkisinkin takaisin Louisiin. En voinut olla ajattelematta, että mitä sulhaseni teki nyt.
Päivä oli ollut tyypillinen kuuma kesä päivä. Olimme käyneet aikaisemmin Wilhelminan ja Emilyn kanssa jäätelöllä, näin hää juttujen ohella. Nyt olimme siis asunnollani ja röhnötimme sohavalla, väsyneenä kaikesta kuumuudesta.
"Nyt meidän pitää Wilhelminan kanssa mennä! Sori Val!" Emily sanoi kesken kaiken.
"Mitä?! Hä?! Miks?!" Kysyin hämmästyneenä.
"Hää salaisuuksia!" Wilhelmiina huikkasi vinkaten silmää.
Mä jotenki arvasin tän. Ne suunnitteli mulle polttareita. Hyvästelin kuitenkin tytöt ja päätin heidät lähtemään: miettimään kaikkea kamalaa pääni menoksi. Jäin asuntoon yksin ja huokasin. Menin sohvalle, nostin jalat ylös ja katsoin kattoon. Kävin mielessäni läpi kaikki häihin tarvittavat järjestelyt.
Yhtäkkiä tajusin, että minun täytyisi siivota talo sukulaisia varten, jotka tulisivat sinne yöksi ennen häitä. Niimpä tietenkin. Laitoin huivin päähän ja vaihdoin vaatteet. Aloin heti toimimaan: aloitin imuroimisesta, sitten pyyhin pölyt, sitten pesin vessan.... Lopulta tajusin ehkä yhden merkittävimmistä jutuista: tiskivuori. Ei auttanut muu, kuin alkaa tiskaamaan.
Aloin tiskata. Samalla ajatukseni leijailivat kaikessa maan ja taivaan välillä. Mietin minun ja Louisin suhteen alkutaivalta, joka ei ollut ruusuinen, mutta selvisimme. Olin ollut kieltämättä mustasukkainen Lousin ex:istä, mikä oli aiheuttanut ihan turhaa kinaa välillemme. Nyt myöhemmin vasta tajusin, kuinka idiootti olin silloin ollut.
Yhtäkkiä kesken tiskaamisen purskahdin kyyneliin. Kaikki vanhat muistot olivat saaneet minut herkäksi. Olin kyllä pyytänyt virheitäni Louisilta anteeksi, mutta silti asia kaiveli minua. Miten mä saatoin olla niin mustasukkanen ja vielä ilman oikeeta syytä?!
Ovelta kuului kolahdus: joku oli tulossa sisään. Ilmeeni kirkastui heti, kun näin, kuka se oli: Louis! Hän säteili ja hänen hymynsä tuntui valaisevan koko asunnon. Näin, että hän oli tuonut vielä kukkiakin.
"Hei Val! Oliko ikävä?" Louis sanoi iloiten.
"Arvaa vaan!" Huusin ja hyppäsin muitta mutkitta Louis kaulaan.
"Nää on sulle." Hän sanoi ojentaen kukat.
"Ne tuoksuu ihanalle!" Sanoin tippa linssissä.
Olin niin onnellinen saadessani hänet takaisin. Huomisesta lähtien voisimme suunnitella häitä yhdessä. Aikaisemmat syyllisyyden tuntoni menneestä katsoivat kuin taikaiskusta. Tajusin, ettei sillä ollut enää väliä, mitä oli tapahtunut. Tärkeintä oli meidän yhteinen tulevaisuutemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti