Here I am ~Osa 4~

"Siis mitä?!" kuului kummankin suusta, kun sain kerrottua tilanteen.

"Kyllä, valitettavasti näin on käymässä." mä sanoin huokaisten.

Istuimme Terryn huoneen lattialla, yrittäen miettiä keinoja selvitä tästä. Jokainen kuitenkin tajusivat sanomatta ääneen, että kaikki tulisi muuttumaan: vaikka kuinka pyrittiin pitämään asiat samanlaisena se olisi mahdotonta, kun yksi meistä asuu satojen kilometrien päässä. Tunnelma kääntyi heti paljon synkemmäksi.

"Tuuthan sä käymään?" uskalsi Kayla kysyä rikkoen hiljaisuuden.

Oli suloista, että tuo oli ensimmäinen asia, joka Kaylalle tuli mieleen. Mä tiesin kyllä, että näille kahdelle tuli yhtä suuri ikävä mua ku mulla niitä.

"Tottakai. Niin usein ku vaan pääsen. Skype tietenki toimii sielläki, vaikka se tietenkään oo sama asia, mutta jotain silti." sanoin herkistyen.

Synkkyyn jatkui mun puheenvuoron jälken, enkä mä voinut hyväksyä sitä. Tää ei saanut jäädä viimeiseksi tunnetilaksi ennen lähtöä. Mun oli sanottava jotain, mikä vois saada tytöt piristymään.

"Ettehän te oikeasti kuvitelleet, että mä muka hylkäisin teidät? Ehei, kun mä tuun käymään niin kaikki on yhtä eeppistä ku ennenki." sanoin saaden aikaan jopa pienen virnistävän hymyn.

Se toimi ainakin vähän, sillä sain vastaukseksi hymyn kummaltakin.

"Parenpi oliskin tulla käymään sillä mulla ja Kaylalla voi olla aika orpoa ilman sua." Terry sanoi tuoden takaisin negatiivisen ilmapiirin.

Ei ollut kieltämättä helppoa löytää tästä tilanteesta mitään hyvää, mutta jos mä saisin tytöt paremmalle tuulelle ja vakuutetuksi niin mulle olis itsellekkin helpompaa hyväksyä tää.

"Ja teki ootte tottakai tervetulleita Brightoniin. Kun oon paikallinen niin osaan suunnitella teille kieroajelun." sanoin yrittäen saada sen kuulostamaan houkuttelevalta.

"Mä oon kyllä aina halunnu käydä siellä. Olis siistiä hengailla tyttöjen keskes muuallakin, kuin vaan täällä peräkylillä." Kayla sanoi hymyillen hennosti, nähden selvästi mitä reaktiota mä toivoin.

Terry ilme oli yhä totinen. Siitä tytöstä näki milloin sen piti saada prosessoida jotain asiaa ja nyt oli selvästi sellainen hetki.

"Vai mitä Terry?" Kayla kysyi yrittäen saada Terryä mukaan keskusteluun.

Terry ei vastannut, mutta näytti selvästi kuulevan. Mä en ollut koskaan nähnyt Terryä tuollaisena. Lopulta mä keksin keinon, joka tepsi takuuvarmasti ainakin Terryn normaaleihin mökötys kohtauksiin. Loin katseen Kaylaan ja se kyllä tiesi, mistä oli kyse.

"Älä pakota meitä aiheuttamaan kutituskuolemaa." sanoin viekkaasti.

Terryn totinen ilme vaihtui hymyyn, joka tiesi vain sitä, että me vedettiin oikeasta narusta. Terry nauroi sydämensä kyllyydestä.

"Ja nuin ystäväiseni käy jos täällä yritetään ruveta mököttämään, eikä osata nähdä asioita positiivisesti." Kayla sanoi hymyillen.

"Enköhän mä oo oppinu läksyni." Terry sanoi edelleen nauraen.

Me kaikki kikatettiin kuin pikku tytöt. Meidän tapa rtakaista asiat oli aika lapsellinen, mutta toimi joka kerta. Näin meidän kesken saatiin huonot asiat käännettyä edes jotenkin hyviksi.

"Onko kaikki siis okei?" mä kysyin kikatussession jälkeen.

"On kunhan lupaat soittaa joka päivä." Terry sanoi.

"Varmasti soitan. Pitäähän munkin saada tietää, että miten te voitte sen jälkeen, kun pyhä kolminaisuus on katkolla." sanoin vitsaillen.

"Otetaan ryhmähali ja unohdetaan tää asia hetkeksi, sillä eihän Dawn oo lähössä ihan vielä. Meillä on vielä monta eeppistä hetkeä tulossa, kun me tehdään näistä viimisistä kuukausista upeimmat mahdolliset." Kayla sanoi.

"Aivan. Mä pääsen vetämään teidät pois synkkyydestä vielä monta kertaa." sanoin nauraen.

Me tehtiin tiiviimpi ryhmähali kuin ikinä. Pieni toivon pilkahdus oli jo havaittavissa.

"Ja nyt kun kaikki on taas hyvin niin mulla on toinenkin asia kerrottavana. Ei tosin yhtä shokeeraava, eli älkää huoliko." sanoin hymyillen.

"Kerro heti!" Terry sanoi lähes silmät kiiluen innokkuudesta.

Virnistin salamyhkäisesti ja aloin kertoa Liamista: siitä miten me tavattiin, keskustelusta mun huoneessa ja kaikesta.

"Näin neutraalina osapuolena voin sanoa, et lupaavalta näyttää." Kayla sanoi merkitsevästi.

"Joo, iske kiinni vaan." Terry sanoi virnistäen.

"Pitääkö mun läimäyttää sua jollain?" kysyin vitsillä.

"Älä, en mä tarkottanu sitä ihan kirjaimellisesti." Terry sanoi nauraen.

Kaikki me revettiin nauruun. Nuo kommentit oli kyllä odotettavissa siihen nähden, että mä olin tällä hetkellä meistä ainoa, jolla oli jotain tällasta meneillään. Aika varmasti sain siis kuulla tyttöjen, erityisesti Terryn puoli häröjä vitsejä.

"Toivottavasti me päästää tarkastaan tää Lim joskus ni Sitten voidaan sanoa paremmin sanoa, et onko se sopiva sulle." Kayla sano vitsaillen.

"Otetaan vähän rauhallisemmin hei. Kyllä mä sen esitten teille, kuhan oon tutustunu itsekkin siihen paremmin. Ei ihme jos se säikähtää ja karkaa, jos joutuu tapaamaan teidät jo nyt." sanoin vitsillä ja nauroin.

Me puhuttiin vielä pitkään lähes kaikesta mahdollisesta, kunnes oli jo myöhä ja aika lähteä kotiin. Ilta oli pimeä, vain katulamput loivat valoa tielle. Se oli jotenkin tunnelmallinen niin kuin oli ollut tämä koko päiväkin. Mun ajatukset pyöri taas vaihteeksi vuoristorataa, mut sen mä tiesin nyt, että meidän jengi tulis kyllä selviämään tästä.

Ei mikään muukaan ollut meitä tähänkään asti voinut erottaa, eikä voiskaan koskaan. Ympyrä ei tulis koskaan sulkeutumaan.

Here I am ~Osa 3~

"Nyt ollaan puhuttu jo tarpeeks musta niin mä voisin esittää noi samat kysymykset sulle." sanoin.

"Se olkoon kohtuullista, että mäkin kerron vähän itsestäni." Liam sanoi hymyillen.

En etes yrittänyt arvata, että mitä Liam harrasti, mutta nuista vatsalihaksista päätellen selvästi urheilua.

"Mä oon saman ikäinen kuin sä ja myös lukion toiseksi viimisellä luokalla. Harrastuksista voin mainita juoksemisen ja musiikin." Liam sanoi.

Urheilullinen sekä vielä musikaalinen. Tää oli jopa parempaa, mitä mä kuvittelin.

"Soitaks sä jotain soitinta?" kysyin heti kiinnostuneena.

"Jonkin verran, mutta erityisesti mä tykkään laulaa." Liam sanoi.

Liamin puheäänen perusteella pystyin vaan kuvittelemaan, kuinka ihanalta sen laulu kuulosti.

"Sovitaanko niin, että vielä ennen kuin me molemmat muutetaan niin mä lupaan lukea sulle mun runoja, jos sä laulat mulle." mä sanoin.

"Tottakai. Olis itseasiassa kiva saada kommenttia mun äänestä muiltakin kun vaan porukoilta." Liam sanoi hymyillen.

"Mä tiedän kyllä. Vanhemmat kehuu aina, vaikka itse ei yhtään olisikaan tyytyväinen. Se on osa syy siihen miks mä en oo lukenu mun runoja äidille vielä koskaan." sanoin.

"Ehkä se vois olla ensi askel. Muakin hermostutti aluks laulaa etes omille vanhemmille, mutta kun mä sain tukea siihen niiltä niin ne itseasiassa haluaa kuulla mun laulua mahdollisimman paljon." Lianm kertoi.

Itse en ollut nähnyt asiaa koskaan tuolta kantilta, mutta Liamin puheissa oli perää. Miten mä voisin koskaan kehittyä, jos mä en uskalla kysyä palautta?

"Ehkä mä vielä kokeilen sitä, ettei iske ramppikuume sitten sulle esiintyessä." sanoin vitsaillen.

Liam nauroi. Kyllä mä tiesin, ettei tää meidän sopimus ollut mikään stressin aiheuttaja, vaan pikemminkin tarkoituksena meille molemmille oli päästä pois omasta kuorestaan. Siitä tulis hauskaa, eikä Liam varmasti lyttäis mua, vaikka mokaisinki.

"Liam! Meidän pitää lähteä kotiin!" huusi Liamin äiti.

Nyt ne vanhukset oli sitten viimein saaneet kahvinsa juotua ja meidän tapaaminen oli tällä kertaa tässä.

"Pakko mennä kun äiti käsky käy." Liam sanoi huumorilla.

"Siltä vaikuttaa, mutta toivottavasti tavataan vielä." sanoin hymyillen.

"Varmasti. Meidän on kummankin vielä pidettävä siitä sopimuksesta kiinni." Liam sanoi.

Hetken oli hiljaista, kun kumpikin oli ajatuksissaan.

"Odota." Liam sanoi.

Liam otti pöydältä paperia ja kynän ja kirjoitti jotain.

"Tässä on mun numero. Soita joskus niin voidaan sopia seukki tapaamisesta, tai jos tulee muuten vaan ikävä." Liam sanoi vitsaillen ja ojensi mulle lapun.

"Tehdään niin." mä sanoin nostaen katseeni Liamin antamasta lapusta.

"Nyt mun pitää varmaan kuitenki mennä ennen ku äiti saa hepulin." Liam sano huumorilla.

Me hyvesteltiin nopeasti ja Liam ajoi perheensä kanssa pois pihasta.

"Koko perhe vaikutti niin mukavalta, että ei kai tässä ole enää hirveänä miettimistä, jos vaan he pitävät kiinni tarjouksestaan." äiti sanoi pirteänä.

Oli kiva nähdä äidin taas innostuvan jostain pitkästä aikaa. Huonon työtilanteen takia me oltiin jouduttu kiristämään vyötä jo kauan, mikä vaikutti varmasti äitiin.

"Sähän vietit melkein koko ajan sen Liamin kanssa. Miltä se vaikutti?" äiti kysyi.

"Mukava poikahan Liam on. Me tultiin juttuun tosi hyvin ja puhuttiin jo siitä, että voitaisiin tavata uudestaanki." kerroin.

Mä tiesin jo mitä äiti kuvitteli.

"Sepäs on mukavaa. Teistähän voi tulla hyvätkin ystävät." äiti sanoi hymyillen.

Mäkään en voinut olla hymyilemättä. Tuntui niin kuin tässä muutossa olisi sittenkin seurannut jotain hyvääkin, kunnes mä muistin taas sen huomattavasti suuremman negatiivisen puolen.

"Mä taidan mennä tapaamaan Kaylaa ja Terryä, kun en oo päässy puhumaan tästä koko jutusta niiden kanssa vielä." sanoin vähän surkeana.

Äiti katsoi mua myötätuntoisella katseella ja oli selvästi valmiina kertomaan jonkun elämänviisauden, joka sais mun olon edes hieman paremmaksi.

"Voi kulta. Kyllä tytöt ymmärtää sen, mikä meidän tilanne tällä hetkellä on ja ettei meillä sen takia ole oikein vaihtoehtoja." äiti sanoi rauhoittavalla äänellä.

Kyllä ne varmasti ymmärsi, mutta miten ne siihen suhtautuis?

"Eikä teidän ystävyys varmasti lopu tähän sillä junat kulkee aina. Kunhan te saatte yhdessä puhuttua kaikesta niin te kyllä löydätte keinon järjestää asiat niin, että voitte jatkaa melkein niin kuin tähänkin asti." äiti sanoi.

'Melkein samalla tavalla' ei tuntunut sillä hetkellä missään nimessä riittävän. Se oli kuitenkin parasta, mihin oli mahdollisuus.

"Mä en syytä sua mistään, mutta tässä on vaan mulle vielä paljon sulateltavaa ja tytöilläkkin varmasti." mä sanoin ääni melkein väristen.

Suukotin äitiä poskelle ja lähdin ulos. Mä kävelin omissa ajatuksissani pitkin katuja ja näin lehtien putoavan puista maahan. Se kuvasti mun elämää tällä hetkellä: pian lähestulkoon vaikka vanha olis poissa ja arvaamatonta, lähes karua uutta tilalla.

Here I am ~Osa 2~

"Aloitetaan sitten esittely." äiti sanoi pirteänä.

Lähdimme siis kiertämään taloa äidin johdolla. Katseeni oli arvaten yhä kiinni Liamissa. En vaan päässyt yli siitä, kuinka suloiselta ja jotenkin lempeältä tämä poika vaikutti jo ensisilmäyksellä. Mä en varmasti ollu ainoa tyttö, joka ajatteli niin. Liam oli sellainen poika, jonka ympärillä parveili aina paljon tyttöjä.

Mun oli päästävä juttusille sen kanssa kunhan vaan tää pakollinen osuus on saatu hoidettua, jos nuin coolia poika edes kiinnosti jutella mun kanssa.

"Tää on selvästi paras talo, jota me ollaan tähän mennessä käyty katsomassa. Muissa on ollut vähintään perusteellisen vessaremontin tarvetta." Liamin isä sanoi vitsaillen.

"Niin. Me ollaan asuttu täällä jo useita vuosia, eikä mitään valittamista ole sinänänsä löytynyt." äiti sanoi naureskellen.

Me käytiin katseilla pieni sanaton keskustelu Liamin kanssa siitä, kuinka naurettavia vanhemmat voi olla. Tottakai äiti sanoi niin. Eihän me voitu lytätä tähän mennessä ainoiden ostajien aikeita.

"Viimeisenä sitten voitaisiin vielä käydä Dawnin huoneessa, että saatte kokonaiskuvan." äiti sanoi.

Onneksi olin vasta siivonnut: normaalitilassa mun huone oli kuin pommin jäljeltä, enkä mä tietenkään halunnut vieraiden näkevän sitä.

"Täällähän on siistiä! Liamin huoneessa on aina sekasorto, mutta tytöt ovat selvästikkin siistimpiä." Liamin äiti kehui.

"Äiti." Liam sanoi punastellen.

Mua hymyilytti Liamin ilme sekä se, että ainoastaan äiti tiesi mun huoneen normaalitilan. Jos se olisi paljastunut niin mua olis varmasti nolottanut yhtä paljon kuin Liamiakin: oli toki söpöä, että poika punastuu.

"Joten mitä mieltä olette kokonaisuudesta?" äiti kysyi meidän lähdettyä huoneesta.

"Meidän täytyy vielä neuvotella, mutta en usko, että mitään parempaa voi tulla eteen." Liamin äiti sanoi hymyillen.

Äiti oli selvästi onnensa kukkuloilla, mutta ovelasti peitti sen. Se tarttui muhunkin, vaikka muutto ahdistikin edelleen.

"Haluaisitteko päivä kahvit ennen kuin lähdette?" äiti kysyi vieraanvaraisuuttaan.

"Toki. Eihän meillä ole mitään kiirettä lähteä vielä." Liamin isä sanoi.

Olisihan se pitänyt arvata, että äiti haluaa vielä juoruta ja vakuuttaa, että meidän talo on paras vaihtoehto. No, olihan mun pakko olla tyytyväinen siihen, että tänne muuttaa ihana poika ja vielä mun ikäinen...

"Dawn, pidäthän seuraa Liamille sillä välin?" äiti kysyi.

"Tottakai, jos se vaan sopii..." sanoin vähän ujosti.

"Se kuulostaa hyvältä. Haluun kuulla kaiken siitä, millasta täällä on asua." Liam sanoi hymyillen.

Vaikka mua ujostutti olla kahden pojan kanssa, jonka vasta tapasin niin en voinut olla hymyilemättä saadessani siihen tilaisuuden.

"Mennään mun huoneeseen." sanoin jo varmemmin ja katsoen Liamia silmiin.

Me käveltiin ja laitoin perässä oven kiinni, jotta vanhempien kovaääninen keskustelu ja räkätys ei kuuluisi. Tilanne oli tunnelmaltaan aluksi ehkä vähän sulkeutunut, mutta sitten Liam rikkoi sen.

"Teillä on oikeasti siisti talo. Ainakin meidän entiseen verrattuna." Liam sanoi lämpimällä äänensävyllä.

"Mikä siinä sitten oli vikana?" mä kysyin viritellen keskustelua.

"Ensinnäkin suihku ei oo toiminu kunnolla enää aikoihin, mutta kai niihin vähän viileämpiinkin suihkuihin on jo tottunut." Liam sanoi vitsaillen.

Naurahdin. Ehkä meillä olikin jotain yhteistä ja tästä tulis jotain. Vitsailu ei ehkä ollut vielä ihan luontevaa, mutta ainakin Liam yritti ja se sai mut hymyilemään.

"Kerro sitten miten te päädyitte suunnittelemaan muuttoa tänne?" mä kysyin.

"Molemmat vanhemmat sai töitä täältä niin ei ollut oikein vaihtoehtoja." Liam sanoi vähän surkeana.

Liamin tilanne oli sis paljon samanlainen kuin mulla. Meillä ei kummallakaan ei ollut valinnanvaraa sen suhteen, missä asuttiin.

"Tiedän ton tunteen. Mekin lähdetään täältä äidin työn perässä" sanoin.

Liamin oli hyvä tietää, ettei se ollut missään nimessä yksin.

"No mutta en mä tullu tänne murehtimaan sitä. Kerro millanen meno täällä on?" Liam sanoi piristäen tunnelmaa.

"Jos oot yhtään käyny ulkona täälläpäin ni tiiät, että aika hiljasta. Aika tuppukylähän tää on mitä tulee aktiviteetteihin" sanoin vitsaillen.

"Älä ny. Mulla on kyllä kokemusta pikkukaupungissa asumisesta, eli tiiän mitä se on. Ei tää minään järkytyksenä tule ja kaikkeen tottuu." Liam sanoi nauraen.

Hetki me puhuttiin kotipaikoistamme, niiden plussista ja miinuksista. Nyt tää alkoi jo sujua vähän paremmin. Ei ollu mitenkään helppoa keksiä puhuttaa uusien ihmisten kanssa, mutta eiköhän me pärjätty.

"Nyt kun ollaan puhuttu suurinpiirtein nää perus small talkin aiheet läpi niin mä uskallan kysyä jotain susta." Liam sano hymyillen.

"Kysy pois." mä sanoin naurahtaen.

"En oo päässy vieläkään kysymään, että mitä luokkaa sä käyt ja kuinka vanha sä oot. Mitä sä harrastat?" Liam kysyi ja jäi odottamaan vastausta kiinnostuneena.

"Mä oon 17 ja lukion toiseks viimisellä luokalla. Harrastuksista voisin mainita ainakin ratsastuksen ja tää kuulostaa varmaan aika nörtiltä, mutta mä luen ja myös toisinaan kirjotan runoja." kerroin.

"Runoja ja ratsastusta siis. Mielenkiintosta. Olis kiva päästä kuulemaan jotain sun itse kirjoittamaa." Liam sanoi hymyillen.

"Ehkä mutta ne ei oo mitenkään hyviä." sanoin hieman punastuen.

"Varmasti on. Pitää vaan uskoa omaan tekemiseen niin tulos on varmasti hyvä." Liam sanoi rohkaisevasti.

Äitikään ei tiennyt mun runoilusta vielä, saatika niin että olisin antanut sen, tai kenenkään lukea niitä. Tuntui tosi hyvältä kuulla jonkun rohkaisevan. Mä olin nimittäin saanu koko elämäni osaksi muiden yrityksiä latistaa mun unelmia.

Here I am ~Osa 1~

"Älä ota sitä noin raskaasti!" äiti sanoi äkäisenä.

"Raskaasti?! Miten muuten mä voisin ottaa tän?!" raivosin.

Mä en voinu uskoa, että näin kävi ja vielä just nyt kun olin vihdoin alkanut viihtyä täällä: me muutetaan. Syynä on joku suuri esimiehen paikka, jota tarjottiin äidille. Kaiken huippuna tää tapahtuu niin nopeasti, että ensimmäiset talon ostajat tulevat tänne jo huomenna.

"No voisit ainakin olla vähän aikuisempi ja nähdä, ettei kaikki ole niin mustavalkoista!" äiti huusi.

Äiti aina toitotti aikuistumisesta ja käski mun käyttäytyä kympsemmin. Mitä se edes oikeastaan tarkoitti?

"Mutta mun koko elämä on nyt täällä äiti." sanoin rauhallisemmin ja aloin itkeä.

Äiti tuli vierelleni ja otti minut syleilyynsä.

"Dawn- pieni. Mä kyllä tajuan sen, mutta sä kyllä saat rakennettua uuden, jopa vielä paremman elämän, kunhan ollaan päästy asettumaan Brightoniin." äiti sanoi lohduttavasti.

Mä en uskonut omiin mahdollisuuksiini yhtä vakaasti, sillä äidillä oli taipumus nähdä mut täysin eri tavalla, kuin mä näin itseni. Uudessa koulussa mua varmasti katsotaan samalla tavalla kieroon, kuin useimmat täälläkin.

"Näe se mahdollisuutena. Sä pääset eroon täällän olevista pahoista muistoista ja sitä mä toivon sulle." äiti sanoi itsekkin itkien.

Mä tiesin hyvin mitä äiti tarkoitti. Mä olin joutunut kestämään täälläkin paljon kaikkea: kiusaamista, niin sanottujen ystävien hylkäämistä, yksinäisyyttä... Oli vaikea kuvitella, että mä pääsisin vapaaksi siihen liittyvästä murheesta nuin vain muuttamalla. Uudessa paikassa mun samoihin erikoisiin piirteisiin kiinnitetään mitä varmemmin huomiota ja kaikki alkaa uudestaan: sitä mä en kestä nyt kun oon päässyt viimein edes jotenkin jaloilleni.

Vaikka mulla ei oo juurikaan hyvää sanottavaa menneisyydestäni niin nyt kaikki on hyvin: mulla on taas ystäviä. Sellaisia oikeita, jotka eivät hylkää ja oon jotenkin alkanut taas luottaa itseeni. Mä en ollut valmis luopumaan kaikesta siitä, mitä olin onnistunut saamaan aikaan viimeisen vuoden aikana. Se oli syy miks mä en halunnut muuttaa. Mä en ollut valmis aloittamaan kaikkea taas uudestaan, varsinkaan nyt.

"Mäkin toivon niin itselleni." sanoin itkien yhä vuolaammin.

Tätä se mun tuuri oli: just kun olin tulossa oikeasti onnelliseksi niin jotain tällaista tapahtuu.

"Sä oot ainutlaatuinen ja kaunis nuori tyttö Dawn: älä koskaan unohda sitä." äti sanoi katsoen mua suoraa silmiin.

Mä tiesin äidin ajattelevan niin, olinhan mä sen tytär, mutta voisin helposti nimetä ties kuinka monta muuta, jotka ajattelee mun olevan säälittävä ja mitätön. Itseasiassa koulussa vain mun parhaatystävät Terry ja Kayla välitti musta, mutta muita mä en oikeasti kivannutkaan. Ystävissä mulle oli ehdottomasti tärkeämpää laatu kuin määrä ja tunsin olevani niin onnekas, kun vanhojen ystävien hylkäämisen jälkeen löysin nämä kaksi tyttöä, jotka tulee aina olemaan mulle tärkeitä, asuin mä Brightonissa tai täällä.

"Menehän nyt rauhoittumaan. Tässä oli aika paljon käsiteltävää." äiti sanoi.

"Niin oli. Mun on kai parempi myös ottaa reippaampi asenne huomiseksi, että meidän talo voitaisiin haluta ostaakkin." sanoin keventäen tunnelmaa.

Kävelin omaan huoneeseeni ja ensimmäisenä tajusin, että pian se olisi jonkun muun huone. Pian koko talossa asuisi joku ihan toinen perhe, joka sisustaa tän uudelleen omalla tyylillään. Tää ei olis enää sama talo. Merkit meistä pyyhittäisiin pois, kuin epäonnistunut piirrustus. Mä en voinut sille mitään: niin tuli käymään. Tulisiko uusi asunto tuntumaan kodilta? Vahvasti epäilin, mutta mun oli yritettävä sopeutua: äidin vuoksi.

Uni ei selvästikkään tahtonut tulla, mutta lopulta itkun väsyttämänä nukahdin. Näin unta tulevasta. Se oli itseasiassa hyvä uni: asuin Brightonissa ja kaikki sujui hyvin. Mä olin huomionkeskipisteenä, mutta hyvällä tavalla. Mä näytin kauniilta, kauniimmalta kuin mä tulisin todellisuudessa koskaan näyttämään. Mulla oli varaa kalliisiin vaatteisiin, jotka eivät olleet lähelläkään mun nykyisiä, joista oon kyllä saanut kuulla jos jonkinlaista kommenttia varmaan eskarista asti.

Ehkä mä en suoranaisesti toivonut kuitenkaan sellaista tulevaisuutta: mä en pyytänyt olla kaunis, ainoastaan vaan etten erottuis joukosta niin paljon. Mä en ollut uskaltanut puhua num tuntemuksista mun kavereillekkaan, sillä ne ei täysin ymmärtäis, tai sitten ne suhtautuis muhun eri tavalla. Koulussa mä oon niiden kanssa aina pirteä ja jopa se ryhmän vitsiniekka ja ilopilleri, mutta yksin nää itsesäälin tunteet nousee aina pintaan.

Mä heräsin ja todellisuus iski: mä olin vaan tyttö, jolla oli edessä rankka päivä. Ensin mun oli tavattava ne ostajat ja sitten kerrottava Kaylalle ja Terrylle huonot uutiset. Mun oli kerrottava niille, että me ei voitaiskaan viettää viimeistä lukiovuotta yhdessä. Me oltiin suunniteltu jo kaikki penkkarijäynät opettajille ja mietitty, kuinka mahtavaa
kaikesta tulis, mutta koska onni ei oo ikinä oikein ollu mun puolle niin mä tuun missaamaan kaiken. Tottakai mä tulisin usein käymään, mutta ei se oo sama asia.

Ensin oli kuitenkin vuorossa esittely, joten oli laitettava pirteä ilme kasvoille ja unohdettava tää kaikki pohtiminen hetkeksi. Ryhdistäydyin ja kävelin keittiöön syömään aamupalaa.

"Huomenta! Valmistaudu äkkiä, sillä se mahdollinen ostaja perhe halusi tulla jo tunnin päästä." äiti sanoi.

"Parasta kiirehtiä sitten." sanoin huokaisten.

"Älä turhaa hermoile. Ne vaikutti hyvin mukavilta ja kaiken lisäksi kiinnostuneilta, joten tässä on meidän mahdollisuus." äiti sanoi.

Ei helpottanut yhtään saada tietää, että nopea muutto nopeutuisi ehkä entisestään. Sentään saisin tietää, että millainen perhe tänne muuttaa ja tiesin kyllä, että äidille oli tärkeää päästä Brightoniin jo hyvissä ajoin ennen työn alkua. Silti mun sydäntä kivisti ja mieleeni nousi huoli ties kuinka monesta asiasta. Tein aamutoimet nopeasti ja ovikello soi.

"Sieltä he tulevat." äiti sanoi innostuneena.

Mä olin enemmänkin kauhuissani kuin innoissani, mutta en antanut sen näkyä. Hymyni saattoi näyttää väkinäiseltä, mutta tuskin kukaan huomaisi. Taloahan ne oli tulossa katsomaan eikä mua.

"Tervetuloa!" äiti tervehti vieraita.

Ovella seisoivat pariskunta ja heidän poikansa.

"Tässä on tyttäreni Dawn." äiti esitteli minut ensimmäiseksi.

Kun näin pojan kasvot paremmin jäin tuijottamaan niitä lumoutuneena. Hän oli aika varmasti komein poika, jonka olin koskaan nähnyt: ihan eri luokkaa kuin täkäläiset, joiden kanssa käyn koulua. Tuollaisia ei tullut muualta kuin taivaasta.

"Älä nyt ole epäkohtelias vaan tule kättelemään vieraitamme." äiti sanoi havahduttaen mut ajatuksistani.

Kävelin eteiseen ja kättelin ensin vanhempia. Yritin peittää ujostukseni kun menin sen jälkeen pojan luokse.

"Hauska tavata, mä oon Liam." poika sanoi hymyillen.

Tottkai niin ihanalla pojalla oli täydellinen hymykin. Kättelimme asiallisesti, vaikka henkisesti olin sulaa siihen paikkaan.

The fool ~Osa 9~

Nykyhetki, Emman näkökulma

Saatuamme vihdoin puhuttua kaikki asiat halki Hannahin kanssa tunnelma muuttui uudestaan jotenkin jännittyneeksi ja vakavaksi. Me oltiin keskusteltu järkevästi niin kuin aikuiset, ilman turhaa draamaa mistä mä olin kiitollinen. Mä tiesin Hannahin olevan kykenevä nostattamaan myrskyn kaikesta niin halutessaan.

"Mä ymmärrän sua nyt paremmin Emma." Hannah sanoi.

Nuo sanat mä halusinkin kuulla. Tärkeintä oli, että me ymmärrettiin toisiamme, sillä muuten tästä tilanteesta ei olisi pakoa.

"Niin mäkin sua." vastasin.

Enkä mä valehdellut: ilman tätä keskustelua Hannah olis jääny mun silmissä ikuisiksi ajoiksi vaan tytöksi, jonka kanssa mä en voinut kilpailla Harrystä. Ainoastaan käärmeeksi, joka oli meidän tiellä, mutta nyt mä tiesin paremmin. Hannah oli todellisuudessa kuorestaan huolimatta yhtä haavoittuvainen ja rakkautta tarvitseva kuin mäkin.

"Mä oon tehny kaiken sun kertoman perusteella päätöksen." Hannah sanoi vakavana.

Mitä ikinä Hannah sanoiskaan mun oli hyväksyttävä se ja mentävä sen mukana. Mun ilme oli varmasti toiveikas, sillä vihdoin oli tulossa loppu tälle kaikelle: sitä mä toivoin.

"Älä odota liikoja sillä mä oon päättäny ottaa Harryn takakaisin vaan, jos se itse sitä pyytää." Hannah sanoi kylmähkösti.

"En mä odotakkaan sun hyppäävän suoraa sen syliin. Mä en alussa odottanut sun edes ottavan mua vakavasti, saatikka että olisit suostunut kuuntelemaan." sanoin.

"Ehkä mä oonkin yhteistyökykyisempi, kuin sä luulet, mutta älä kuvittelekkaan, että mä tekisin suoraa niin kuin sä toivot." Hannah sanoi.

Olishan mun pitäny tietää, että Hannah oli liian ylpeä sanomaan suoraa pitävänsä Harrystä. Tuo vastaus kelpasi mulle kuitenkin toistaiseksi mainiosti, sillä pian Harrykin tulis näkemään, että rakasti Hannahia.

Nykyhetki, Harryn näkökulma

Yritin soittaa sekä Hannahille että Emmalle mutta kumpikaan ei vastannut. Missä ne oli? Ei ollut hankala laskea yks yhteen: Emma oli tapaamassa Hannahia. Mä olin varoittanut Emmaa, mutta silti se oli tehny oman mielensä mukaan. Miten mä en ollut tajunnut? Emma ei tietenkään luovuttais ennen kuin olis saanu puhua Hannahin kanssa. Mitä mä muka luulin? Tietenkin Emma oli kertomassa Hannahille tuntemuksistaan siitä, että mä vielä rakastin sitä.

Se ei ollut kovin vaikeaa, sillä jos Hannahilla on tapaaminen oikeastaan kenentahansa kanssa niin se hänen lempi kahvilassaan. Mun oli turha ottaa taksia: mä juoksin. Mä juoksin kirpeässä syys illassa etsien rakkaitani, kiirehtien ennen kuin he repisivät toisensa kappaleiksi. Päästyäni paikalle ilokseni huomasin, että veikkaukseni oli väärässä: Emma ja Hannah istuivat pöydässä juoden kahvia, eikä kumpikaan näyttänyt edes erityisen vihaiselta.

Uskaltaisinko mä mennä sisään? Mitä jos ne oli vihaisia mulle eivätkä toisilleen? Kummatkin tytöistä näyttivät niin kauniilta, kumpikin omalla tavallaan. Hannah oli selvästi edelleen oma kipakka ja tulinen itsensä ja Emma herkkä ja suloinen. Ajatuskin siitä, että mä menettäisin kummankaan särki mun sydäntä. Rukoilin, ettei niin tulisi koskaan tapahtumaan.

Nykyhetki, Emma

"Näyttääkö tuo poika sunki mielestä Harryltä?" kysyi Hannahilta.

"Sä vaan kuvittelet. Voi muillakin pojilla olla kiharat hiukset." Hannah sanoi.

Mä tiesin, etten ollu väärässä. Mä tunnistaisin Harryn missä vaan.

"No jos se kerta on Harry niin käy pyytämässä se ihmeessä sisään." Hannah sanoi.

Mä tein työtä käskettyä ja kävelin itsevarmasti ulos hakemaan Harryä. Kävelin hytisten ilman takkia pojan luokse, joka oli epäilyksettä Harry.

"Mä sä teet täällä?" kysyin.

"Mä voisin kysyä sulta saman kysymyksen, mutta taidan tietää jo vastauksen." Harry sanoi ja katsoi sisällä istuvaa Hannahia.

Mä tiesin, ettei Harry pitänyt siitä, että mä tapasin Hannahin, mutta niin oli meille kaikille parasta.

"Tule sisälle täältä kylmästä niin selvitetään asiat niin kuin aikuiset. Mä ja Hannah ollaan kyllä otettu jo vähän etumatkaa." sanoin yrittäen keventää tunnelmaa.

Harry pienen harkinnan jälkeen hymyili ja me käveltiin sisälle. Hannah katsoi meitä pitkään, eikä voinut uskoa, että mä olin todella nähnyt Harryn.

"Harry." Hannah sanoi hiljaa ja he vaihtoivat nopean halauksen.

Tällä kertaa mä en ollut mustasukkainen. Pikemminkin oudolla tavalla se tilamne tuntui oikealta.

"Meillä on ilmeisesti selvittämättömiä asiota, joten parasta hoitaa ne pois alta vielä tänään." Harry sanoi kuulostamatta kuitenkaan liian vakavalta, vaan pikemminkin luoden jo avoimenkeskustelun ilmapiirin.

Me istuttiin pöytään ja mä otin ensimmäisen puheenvuoron.

"Mä ehdotan, että me kaikki vuorotellen puhutaan ja kerrotaan omat toiveemme, okei?" mä sanoin.

Harry ja Hannah nyökkäsivät. Mun oli ehdottajana puhuttava ensin.

"On selvää, että te kaks kuulutte yhteen ja jos te väitätte muuta se on vale. Tottakai mulla ja Harrylläkin on oma kemiamme, mutta ei sellaista, mikä tekis meistä parin. Ainoastaan sellaista, joka pitää meidät toistemme lähellä, vaikka ihan ystävinäkin." mä sanoin tunteita säästelemättä.

Hetken oli hiljaista, kunnes oli Hannahin vuoro.

"Mä pidän susta Harry, paljon, mutta me ei olla aina kohdeltu toisiamme parhaalla mahdollisella tavalla, kuten tiedät." Hannah sanoi.

Vielä oli Harryn vuoro ennen kuin kaikki haluttava oli sanottu.

"Jos mä oon rehellinen niin kun mä mietin kaikkea tapahtunutta niin mä en voi kiistää sitä, että mä rakastan sua Hannah ja mä haluun yhteisen tulevaisuuden sun kanssa. Mä nään sen mun sielunsilmin." Harry sanoi.

Mä aloin itkeä, mutta Harry teki itselleen oikein, mikä oli tärkeintä.

"Mutta mä en halua missään nimessä menettää sua Emma. Se on yks mun pahimmista peloista." Harry lisäsi.

Tää oli se hetki, jollon mun oli päästettävä Harry vapaaksi.

"Et sä menetä mua. Jos te ootte yhdessä niin mä kyllä kestän sen, jos saan vaan olla Harryn elämässä." sanoin lähes itkien.

Sitä seurasi hiljaisuus, jonka rikkoa Hannah.

"Tiedäks mitä? Nyt ku mä tunnen sut niin me ollaan ystäviä ja ystävät pitää aina yhtä seurustelusta huolimatta." Hannah sanoi.

Se oli oikeasti kilttiä Hannahilta sanoa meitä ystäviksi ja puhua noin kauniisti.

"Ajattele meitä enemmän triona kuin mua ja Hannahia parina, sillä sä oot meille molemmille nyt tärkeä." Harry sanoi.

Mä kuivasin kyyneleet ja aloin piristyä. Kumpikin oli lopulta oikerassa, sillä me tultiin elämään vielä paljon hyviä hetkiä yhdessä: me kolme. Vaikka mä en olis ennen sitä uskonutkaan niin totta se oli: Hannah ja Harry oli pari, mutta me oltiin trio.

The fool ~Osa 8~

Harryn näkökulma...

Mä olin täydellisessä umpikujassa, josta mä sain kyllä kiittää vaan itseäni: tai pikemminkin mun typerää sydäntä, joka ei millään kertonut mulle oikee ratkaisua. Ehkä se ei etes tiennyt sitä, tai se on tän koko ajan yrittänyt kertoa mulle jotain, mutta mä en ole vaan kuunnellut. Jokatapauksessa mun pää oli täysin sekaisin, enkä mä pystynyt miettimään muuta, kuin kahta tyttöä, jotka oli mulle kumpikin tärkeämpiä, kuin mikään muu tässä maailmassa. Kukaan ei kuitenkaan tuu olejmaan onnellinen, jos tää jatkuu näin.

Hannahilla ja mulla on meidän historia: sitä mä en kiellä. Enkä myöskään sitä kuinka helppoa hannahin kanssa oli olla, tai unohda sitä kuinka palavasti mä siihen aikanaan rakastuin. Se ei katoa koskaan mihinkään. Emma on kuitenkin jotain, jota mä en vaan voi päästää menemään. Se olis niin väärin ja mä joutuisin katumaan sitä mun loppu elämän, mutta jos mä valitsisin Hannahin niin kuinka Emma suhtautuis siihen? Haluaisko se olla missään tekemisissä mun kanssa enää koskaan? Voitasko me olla ystäviä sen jälkeen?

Kumpaa mä rakastin? Se oli hyvä kysymys, johon mä tällä hetkellä en voi vastata muuta kun kumpaakin. Hyvin eri tavalla, mutta silti kumpaakin. Tää koko juttu on vaivannut mua siitä asti kun mä tapasin Emman: siitä asti kun mä rakastuin siihen, sen naururuun ja vilpittömyyteen. Se oli jotain aivan muuta, mihin olin tulisieluisen Hannahin kanssa tottunut ja siksi erittäin kiehtovaa. Mun tapana ei ole yleensä flirttailla tuntemattomille, mutta Emma oli poikkeus: ainoa poikkeus. Olisinhan mä nyt hölmö, jos nuin suloinen tyttö olis päässy multa huomiomatta.

Halusiko Hannah mut ylipäätänsä takaisin? Meidän suhteen päättymisen muistaen epäilen kyllä sitä. Suurin syy siihen oli Emma, mutta taustalla oli paljon muutakin.

*****************************************************************************
Menneisyys, syksy

Pyysin Hannahia tapaamaan mut kertoakseni, että meidän suhde oli ohi, että mä olin löytänyt toisen ja se olisi viimeinen pisara. Olin keittänyt meille kupit ekspressoa, koska tiesin Hannahin pitävän siitä.

"Mistä sä halusit puhua kulta?" Hannah kysyi äänellä, jota useimpina päivinä rakastin.

Se oli yksi vaikeimmista asiosta, joita mun on koskaan pitänyt tehdä, mutta turha sitä oli pitkittää.

"Hannah, kaikki ei oo ollu viime aikoina kunnossa ja säkin tiedät sen." aloitin varovasti.

Hannah oli kipakka, eikä varmasti pitänyt kuulemastaan.

"Mä taidan tietää mistä sä puhut." Hannah sanoi hiljaa.

Osan hän varmaan tiesikin, mutta ei kaikkea.

"Mä tiedän, että mä en oo ollu viime aikoina täydellinen tyttöystävä ajan puolesta ja kouluun liityvän kireyden takia, mutta me voidaan selvittää se." Hannah sanoi.

Siinä nähtiin Hannahin tyypillinen selittely puhe, mutta se ei mennyt läpi.

"Ei Hannah! Mä tiedän, että sä teet kyllä kaikkes, jotta saisit pelastettua meidän suhteen, mutta se on ohi!" huusin saatuani tarpeeksi.

Olin valmiina lähtemään pois, kunnes tajusin, että mulla oli vielä selitettävää.

"Osittain se kyllä johtuu myös musta. Mä oon löytäny toisen ja oon onnellinen." sanoin varovasti.

Hannahin kasvoilta näki järkytyksen ja surun, joka johti kyyneliin.

"Mä en siis riittänytkään sulle." Hannah sanoi.

Hannahin kyyneleiden täyttämät silmät katsoivat mua anelevasti.

"Ei kysymys oo siitä. Mä vaan kaipasin rakkauden tuntemista uudestaan ja löysin mahdollisesti mun elämäni tytön." sanoin.

"Enkö mä oo enää se sulle?" Hannah kysyi, edelleen pidätellen itkua.

Kävelin Hannahin viereen toisellepuolen pöytää ja otin hänet syleilyyni.

"Kuule Hannah, sä tuut aina olemaan tärkeä mulle, tapahtu mitä vaan." sanoin.

"Varmasti?" Hannah kysyi.

"Varmasti." vastasin.

*******************************************************************************

Kun mietin tuota tilannetta jälkikäteen niin me erottiin loppujenlopuksi ihan hyvissä väleissä. Ei kai me muuten oltais näin hyvissä väleissä kuin nyt. Silloin tosin mä luulin, että me ei tultas enää olemaan Hannahin kanssa missään tekemisissä, mutta nyt olen kiitollinen siitä, että Hannah antoi mulle armoa. Sovinto oli jotain, mikä oli hankala tehdä Hannahin kanssa hänen tempperamenttinsä tuntien. Me ei puhuttu toisillemme sanaakaan pitkään aikaan eron jälkeen, mutta pitkän keskustelun jälkeen kaikki oli taas hyvin.

Mun oli nyt kysyttävä itseltäni se ratkaiseva kysymys: kumman kanssa mä näin itseni tulevaisuudessa? Kun mä ajatuksissani summasin joka hetken, jokaisen tunteen ja kokohistorian niin mä tajusin jotain. Filminauha mun mielessä pysähtyi tiettyihin kohtiin, jotka oli mun elämän parhaita hetkiä ja kaikki oli yhtäkkiä selvää. Mä näin sielunisilmin sen filmin jatkon ja tiesin, kenen kasvot siinä tulisivat olemaan. Se oli Hannah. Se oli aina ollut Hannah.

The fool ~Osa 7~

Menneisyys, kesä

Oli lämmin kesäpäivä, yksi kuumimmista ja pyöräilin Harryn kanssa rannalle. Päivällä se oli ollut täynnä lapsiperheitä ja nuorisoa, mutta illalla siellä oli vain me kaksi.

"Hyökyaalto!" Harry huusi ja heitti mun päälle valtavan määrän vettä.

"Tää kostetaan! Varaudu jälkijäristyksiin." sanoin viekkaasti.

"Ei! Mun kiharat menee lyttyyn ja mä näytän hassulta." Harry huusi leikkisästi.

Mä nauroin ja olin valmiina antamaan Harrylle elämänsä löylytyksen.

"Mähän sanoin." Harry sanoin kääntyen märillä hiuksilla.

Nauroin Harryn kommentille. Vaikka se ei itse sitä tajunnutkaan niin mun silmissä Harry näytti ihan yhtä hyvältä, jos ei jopa paremmalta.

"Tuuhan tänne niin uidaan laiturin toiselle puollelle." mä sanoin hymyillen.

Harry käveli lähemmäs mua ihan kuin kaikissa niissä rantaleffoissa, joissa kuuma hengenpelasta tulee hidastetusti pelastamaan hukkuvan neidon.

"Hyvä että ollaan kahden." Harry sanoi laittaen kätensä vyötärölleni.

Pienet vesipisarat Harryn kasvoilla kimmelsivät ilta auringossa, mikä sai hänen kasvonsa näyttämään entistä jumalaisimmilta. Kaiken kruunasi leveä, hieman virnistävä hymy.

"Niin. Ei käy niin kuin silloin Toys 'r' us:issa." sanoin nauraen.

Harrykin naurahti muistolle meidän ensi suudelmasta.

"Sä näytät kauniilta. Näytät joka päivä, mutta mä pääsen liian harvoin kertomaan sen sulle." Harry sanoi.

"Kiitos." vastasin hiljaa.

Se hetki oli täynnä romanttista latausta. Olin valmiina suutelemaan Harryä, mutta tajusin kyllä ilmeestä, että sillä oli mielessä jokin jekku. Harry heilutti märkiä hiuksiaan ja vesi pisarat lensivät mun naamalle.

"Toy's 'r' us:issa mä en ois voinu tehä näin!" Harry huusi.

"Oota ku mä saan sut kiinni!" huusin takaisin leikkisästi.

Me uitiin vähän matkaa ja noustiin istumaan laiturille. Hengityksen tasaantuessa me katsottiin kaukaisuuteen ja kumpikin tiesi tän olevan varmasti kaunein ilta koko kesänä.

"Varaudu elämäsi suudelmaan." Harry sanoi hymyillen.

"Anna palaa." sanoin.

Ja se todentotta oli mun elämäni ikimuistoiin suudelma. Tunsin sen koko kropassani ja nautin joka sekunnista. Sitä samaa tunnetta en tuu koskaan saamaan uudestaan. Harryn puhelin soi hetken kuluttua keskeyttäen meidän lemmen hetken.

"Miks just nyt?! Kuka siellä voi olla?!" Harry sanoi melkein vihaisena.

Sitä ei ollut vaikea arvata: Hannah. Tällä kertaa en mennyt salakuuntelemaan, vaikka mieli olisi tehnytkin.

"Mun on mentävä. Ethän suutu?" Harry sanoi anteeksi pyytävästi.

Mä en tietenkään riemastunut ajatuksesta päästää Harryä lähtemään näin aikaisin ja vielä mitä ihanimpana iltana, mutta mun oli pakko.

"Mene vaan. Mä haluun jäädä vielä tänne hetkeksi." vastasin.

"Kiitos kulta. Tavataan taas huomenna." Harry sanoi ja antoi suukon poskelleni.

Harry vaihtoi nopeasti vaatteensa ja lähti pyöräilemään pois. Mä jäin katselemaan sitä kun rakkaani lähti toisen naisen luo. En ollut yleensä mustasukkaista tyyppiä, mutta nyt mulla oli selkeä suunnitelma: mä lähden Harryn perään. Mä en voinut elää tietämättä, että rakastiko Harryä mua, vai edeleen Hannahia.

Odotin sopivan ajan, mutta en kuitenkaan liian kauaa ja lähdin mahdollisimman äänettömästi seuraamaan Harryä. Mulla ei ollu varaa jäädä kiinni, mutta Jos niin kävisi sanoisin muuttaneen mieleni ja että olin lähdössä kotiin. Kyllä se menis läpi. Lopulta Harry pysähtyi sillalle, jossa Hannah jo odotti.

Mun oli jäätävä viimeisimmän rakunneksen suojiin, muuten mut huomattas. En kuullut hyvin: ainoastaan sen mikä oli tarpeen.

"Mikä nyt oli niin tärkeetä, että mun piti tulla kesken treffien?" Harry kysyi ärtyneenä.

"Ei mikään. Toivaan vaan, että mekin voitas toisinaan tavata, enkä mä voinu tietää sun treffeistä." Hannah sanoi.

Tunnelma oli selvästi jännittynyt. Ehkä kysymys ei ollut läheskään siitä, mistä mä luulin.

"Ethän sä oo surullinen?" Hannah kysyi ja hieroi Harryn rintaa.

Se liero! Heti mielistelemässä, kun toinen on allapäin!

"En mä. Toki on kiva nähdä suakin." Harry sanoi hymyillen.

"Ens kerralla mä ilmotan hyvissä ajoin." Hannah sanoi hymyillen.

Ehkä se oli mustasukkaisuutta, tai silkkaa kateutta, mutta mun sydämessä syttyi jo tietty inho Hannahia kohtaan.

"Alotetaan tää puhtaalta pöydältä." Hannah sanoi ja halasi Harryä.

Vaikka halaamisessa ei sinänsä ollut mitään erikoista, halaavathan ystävätkin, mutta tunsin ison palan nousevan mun kurkkuun. Halaus kesti kauan ja hetkeä myöhemmin mä näin kauhukseni jotain, mitä mä en olisi halunnut nähdä: Harry ja Hannah suutelivat. Mä en voinut uskoa mun silmiä ja yritin esittää, ettei se ollut totta, että mä näin harhoja.

Pala mun kurkussa kasvoi entisestään ja aloin itkeä äänettömästi, vain kyynelten pudotessa kasvoiltani. Lähdin paikalta: mä olin nähnyt tarpeeksi.

The fool ~Osa 6~

Nykyhetki

Mitä pitempään istuin Hannahin kanssa niin sitä varmemmaksi tulin siitä, että salaa sekin halusi Harryn takisin. Mä toki tiesin jo hyvin, että Hannah oli lady, joka mielummin toivoi jätkän ryömivän jalkojensa juuressa, kuin toisin päin.

"Jos sä haluut niin paljon meidän palaavan yhteen niin miten sä aiot itse jatkaa?" Hannah kysyi.

Hannahilla siis oli kaiken takana myös myötätuntoinen puoli. Se oli oikeastaan hyvä kysymys, johon mä toivoin vielä saavani kunnon vastauksen vielä itsekkin.

"Mä en tiedä. Kai mä jatkan elämään niin ku ennenki." sai kuitenki olla tarpeeksi hyvä vastaus tällä kertaa.

Tottahan se oli. Kun niin tulee käymään niin mun on vaan hyväksyttävä tilanne ja totuttava siihen. Olihan mä elänyt suurimman osan elämästäni ilman Harryä, joten ei kai se tuntuis mitenkään eriltä: paitsi että mä ehdin tosissani rakastua siihen poikaan.

"Eikö se häiritsis sua yhtään? Nähdä mut ja Harry pitämässä toisiamme kädestä kiinni, suutelemassa..." Hannah sanoi.

Tulihan se tuttu kalkkarokäärme takaisin. Ehkä se oli ilkeästi sanottu, mutta osa Hannahin sanoista tuntui tässä tilassa veitsen viilloilta.

"Tottakai mutta kaikkeen tottuu." sanoin yrittämättä olla taas pillahtamassa itkuun.

Todellisuudessa se häiritsisi paljon, mutta nyt ei ollu kyse mun tunteista vaan siitä, mikä on oikein muita kohtaan. Epäitsekkyys tässä tapauksessa oli välttämätöntä.

"Aivan. Totuinhan mäkin siihen kun Harry olikin yhtäkkiä sun kanssa sanomatta sanaakaan aluksi. Mä kyllä tiesin koko ajan mitä oli tekeillä." Hannah sanoi hieman katkeraan sävyyn.

"En mäkään tiennyt susta, joten kai Harry kohteli jossain vaiheessa meitä kumpaakin kaltoin." sanoin.

Hannah oli selvästi samaa mieltä huomattuaan, että ehkä meillä olikin loppujen lopuksi jotain yhteistä. Me kumpikin rakastettiin Harryä, joka oli joutunut vaikeaan tilanteeseen meidän kummankin välissä.

"Ei tää oo helppoa Harryllekkään." totesi Hannah.

Mä nyökkäsin ja olin salaa tyytyväinen,siihen että Hannah oli loppujen lopuksi kuunnellut sitä, mitä mä sille kerroin.

"Mieti tarkkaan: voisiks sä oikeasti olla vaan ystävä Harrylle?" Hannah kysyi.

"Mä uskon, että voisin." vastasin tärisevällä äänellä.

Hannah ymmärsi varmasti, että se olis vaikeaa mulle, mutta luonteensa takia halusi pistää mut koville näillä kysymksillä.

"On muuten hassua, että kun mä näin Harryn sun kanssa siellä puistossa niin ajattelin teidän oleva kuin luodut toisillenne..." Hannah aloitti sanomaan.

"Oikeasti?" kysyin ihmetellen.

"Kyllä vain. Mä ajattelin, että te olisitte varmasti yhdessä aina, eikä mulla olis enää sitä samaa osaa Harryn elämässä." Hannah sanoi.

Sillä hetkellä koin itseni hyvin itsekkääksi. Silloin puistossa mulla oli mielessä vain mun oma tilanne, enkä miettinyt yhtään, miltä Hannahista saattoi tuntua nähdä meidät sylikkäin ja rakastuneina.

"Mä oon pahoillani." sanoin.

"Älä suotta ole. Se sai mut viimein tajuamaan, että mun oli päästettävä Harry menemään.Se sai mut pääsemään taas jaloilleni." Hannah sanoi.

Me kumpikin siemaistiin hieman expressoa, sillä kummallakaan ei ollut vielä sanottavaa. Sitten mulle tuli mieleen kysymys, johon mä kyllä itseasiassa tiesin jo vastauksen. Mä vaan halusin tietää, että mitä Hannah aikoo sanoa.

"Mun on kysyttävä sulta yks kysmys." sanoin.

"Anna palaa." Hannah sanoi.

"Sä ja Harry... Otteeko te suudelleet sen jälkeen kun me alettiin olla yhdessä?" kysyin.

"Kerran. Mutta vaan kerran. Mä vannon." Hannah sanoi.

Se oli itseasiassa helpottava tieto sillä mä luulin sen tapahtuneen paljon useammin. Lisäksi mä olin todistamassa sitä suudelmaa, jonka Hannah sanoo olleen ainoa, mutta lisää siitä myöhemmin.

The fool ~Osa 5~

Nykyhetki

Luulin saaneni Hannahin uskomaan, että kaikki mitä mä sanoin oli totta. Mä olin tässä se, joka oli hävinny pelin: ei mulla ollu mitään syytä valehdella. Kaikki ei suikaan ollu vielä tässä, vaan meillä oli vielä paljon puhuttavaa.

"Jos kerta Harry rakastaa mua niin miks se ei tullu ite kertomaan sitä?" Hannah kysyi.

"Koska se taistelee sitä vastaan! Eks sä nää?" sanoin korottaen hieman ääntäni.

"Kyllä mä oon useasti luullu näkeväni sen, mutta on helppo epäillä jotain mitä ei kuule sanottavan ääneen." Hannah sanoi.

Ymmärsin mistä oli kysymys: vaikka mä en olis lähistölläkään ja Harry oli Hannahin kanssa niin hän ei suonut itsehillinnän pettävän. Se oli kultaista, mutta Harry teki vastoin omia tunteitaan, enkä mä voinu antaa sen jatkua enää pitempään.

"Se on sen takia, koska Harry uskottelee itselleen haluavansa olla mun kanssa, vaikka on päivänselvää, että se edelleen rakastaa sua." sanoin taas itkukohtauksen partaalla.

Mä tiesin, ettei tästä tulis helppoa ja loppujen lopuksi mä joudun luopumaan miehestä, jota mä rakastan, jotta hän saisi olla vapaa.

"Harry on kyllä puhunu susta paljon, mutta sä ootkin todellisuudessa poikkeava, siitä kuvasta, jonka mä olin muodostanu." Hannah sanoi.

"Miten niin?" kysyin hiljaa.

"Mä odotin tapaavani jonkun, joka haastaa riitaa, mutta sä ootkin päinvastoin luovuttamassa Harryä mulle. Aika hassua oikeastaan." Hannah sanoi, hymyillen hieman lopussa.

Mä en voinut olla hymyilemättä hieman itsekkin. Hannah sanoi mun olevan jotain odottamatonta, mutta hän taas oli itse juuri sellainen kun mä olin kuvitellut. Ehkä Hannah oli oikeassa. Mulla ollu missäänvaiheessa aikomustakaan kilpailla Hannahia vastaan, koska mä tiesin sen olevan turhaa. Vaikka siinä tilanteessa Harry valitsiskin mut niin se ei olis oikein.

"Olihan meillä kieltämättä Stylesin kanssa hetkemme." Hannah sanoi hymäillen merkitsevästi muistoilleen.

Mä saatoin vaan kuvitella kaiken sen latauksen nuiden kahden välillä, kun ne oli vielä yhdessä: ennen aikaa jolloin me tavattiin.

"Sun on otettava Harry, tai kumpikaan teistä ei oo onnellinen ja säkin tiedät sen." sanoin vakavasti.

"Rauhoitu nyt kullapieni ja keskustellaan tää asia loppuun niin kuin aikuiset. Lisää kahvia!" Hannah sanoi ja tarjoilija toi eteemme toiset expressot.

Sopihan se mulle: eihän tässä ollut mihinkään kiirettä.

"Mä en aio ottaa sitä naistennaurattajaa takasin, jos se ei oo tosissaan, joten sulla on vielä aika paljon kerrottavaa." Hannah sanoi.

"Ilomielin." vastasin.

Saattoi kuulostaa oudolta, että mä anelin mun poikaystävän exsää ottamaan sen takasin, mutta tässä tapauksessa niin oli kaikkien kannalta oikeudenmukaista. Mä ymmärsin miksi Harry oli kieltäny mua tapaamasta Hannahia näin, mutta mun oli pakko. Hannah sanoi mun olevan jotain odottamatonta, mutta hän taas oli itse juuri sellainen kun mä olin kuvitellut.

Ne oli selvästi yksi niistä pareista, jotka kuului yhteen, mutta oli liian ylpeitä myöntämään sitä. Mä tiesin, että mun oli jätettävä Harry, jotta hän voisi olla onnellinen Hannahin kanssa.

Menneisyys, kevät

Harry oli räjäyttänyt "Hannah pommin" ja sen kanssa oli vaan elettävä. Mun oli hyväksyttävä, että Harryllä ja Hannahilla oli edelleen oma pikku maailmansa, johon mä en kuulunut. Se oli raskasta, mutta aluks mä selvisin mielestäni hyvin. Silti mä pääsin viettämään aikaa yhdessä Harryn kanssa yhä harvemmin.

Mä muistan ensimmäisen kerran kun mä tapasin Hannahin. Ironisesti se tapahtui, kun me oltiin treffeillä Harryn kanssa siinä puistossa, jossa me käytiin syksyllä paljon. Me käveltiin käsikädessä ja kaikki tuntui olevan ihan niin kuin ennenkin.

"Onpa tää paikka niin kaunis keväälläkin." Harry sanoi haaveillen ja katsoen maisemaa.

"Totta. Lisäks tää muituttaa niistä ajoista, jolloin me oltiin vasta tavattu." sanoin.

"Täällä sä kerroit eka kerran rakastavas mua, vaikka me ei oltu edes suudeltu vielä." Harry sanoi.

Punastuin ja aloin nauraa muistolle, joka oli kieltämättä romanttinen, mutta olisin voinut ihan hyvin katkottaa liian nopella rakkauden tunnustuksella Harryn tiehensä.

"Se oli kauneinta mitä mulle on koskaan sanottu." Harry sanoi pysähtyen ja jäimme katsomaan toisiamme silmiin hymyillen.

"Siinä tapauksessa on kunnia olla se joka sano sen." sanoin leikkisästi.

Istuimme penkille katselemaan vuorotellen taivaan lintuja ja ohi kulkevia ihmisiä. Harry toi kätensä mun olan yli ja mä laskin pääni sen olkapäälle. Siinä me istuttiin vierekkein, eikä mikään voinut häiritä meitä: tai ainakin niin mä luulin.

"Syödään jo eväät sillä mulla on sudennälkä." Harry sanoi.

"Eväät? Eihän me otettu mitään." sanoin.

"Tadaa!" Harry sanoi ja veti repustaan meille sanwitchit ja limsaa juotavaksi.

"Hyvä että sulla on taipumuksia yllättää, sillä mullaki on nälkä." sanoin vitsaillen.

Me alettiin syödä eväitä kauniin kevätauringon alla, eikä mennyt aikaakaan kun mä näin tytön, joka mulkoili meitä hetken aikaa oudosti.

"Tuo mulkoilija on Hannah, joten älä välitä. Tyttö rukka on vieläkin niin mustasukkainen, ettei kestä nähdä mua vielä kenenkään toisen kanssa." Harry selitti.

Sillä hetkellä mun silmät nauliintuivat tähän kuvankauniiseen, tummaan tyttöön, enkä voinut muuta kuin kokea alemmuutta.

"Hän on kaunis." sanoin hiljaa.

"Ei mitään verrattuna suhun." Harry sanoi.

Harryn sanat helpotti mun hetkellistä alemmuuskompleksia, mutta Hannahin kuva jäi silti pyörimään mun mieleen.

"Ja sitä paitsi mä en enää tekis Hannahin kanssa näin." Harry sanoi ja tuli lähemmäs suudellakseen mua.

Silloin mä en alkanut vielä vaivata päätäni Hannahilla sen enempää, eikä se kai ollut tarpeenkaan. Vaikka toistaiseksi koko asia jäi sivummalle niin se ei tarkoittanut, etteikö se olisi silti olemassa.

The fool ~Osa 4~

Nykyhetki

Hannah kyllä ymmärsi mitä mä tarkotin sillä. Ei se tullut mitenkään yllätyksenä kummallekkaan, että vaikka mitä tapahtuisi niin Hannah oli Harrylle ainoa.

"Kyllä mä tiedän, että sä oot se tyttö, johon Harry mut vaihto." Hannah sanoi ärtyneenä.

Mä en tiennyt miten mun olis pitäny reagoida, mutta mähän olin tullu tänne saadakseni Hannahin tietämään totuuden.

"Siinä sä oot väärässä. Harry on kaivannu sua koko tän ajan ja se syö mua elävältä." sanoin. liioittelematta yhtään tunteitani.

Hannahin katse muuttui toisenlaiseksi. Ehkä hieman myötätuntoisemmaksi, tai ainakin vähemmän tuomiotsevaksi. Hän otti hörpyn edessään olevasta kahvikupista.

"Heti kun kaikki ei enää sujukkaan kuin unelma Harryn kanssa niin sä käännyt mun puoleen ja väität sen vielä rakastavan mua. Miten mä uskoisin mitään mitä sä sanot?" Hannah kysyi.

Se oli itseasiassa hyvä kysymys. Hannahilla ei ollut mitään syytä uskoa mua, mutta toivoin, että voisin olla tarpeeksi vakuuttava.

"Sä et ymnmärrä!" sanoin korottaen ääntäni.

Hannah havahtui ja alkoi ottaa mut viimein vakavasti.

"Harry puhuu susta unissaan ja on poissaoleva aina kun me ollaan yhdessä. Joka kerta kun te tapasitte niin mulle väitettiin ettei se ollut mitään, mutta mä aina tiesin, ettei Harry mua halua: se haluaa sut ja tulee aina haluamaan." sanoin melkein itkien.

Hannah katsoi mua ja oli ymmällään kaikesta. En mäkään toki olis heti uskonu, jos kyseessä olis mun ex- poikaystävän uus heila, joka tulis väittämään vastaavaa.

"Miten sä tiedät varmasti?" Hannah kysyi.

Mä olisin voinu antaa lähemmäs miljoona eri tilannetta, jossa Harry oli ollut onneton mun kanssa ja kaivannut Hannahia. Päätin sanoa kuitenkin vaan muutaman päivänselvän merkin.

"Ensinnäkin se tapa jolle Harry katsoo sua, se kuinka se puhuu susta ja se kuinka sen silmät syttyy kun se näkee sut." sanoin.

"Hetkonen. Mistä sä oot voinu muka huomata kaiken ton?" Hannah kysyi.

Nyt ei ollut enää tilaa valhelle, tai asioiden peittelylle. Ehkä silti voisin jättää lopun Hannahin pääteltäväksi.

"Sanotaanko näin, että sä et ehkä tunne mua, mutta mä kyllä tiedän kuka sä oot." sanoin.

Menneisyys, kevät

Kylmän talven jälkeen tuli kevät. Tilanne kävi yhä oudommaksi, enkä ollut vieläkään päässyt selvyyteen asiosta, jotka Harry yritti pitää piilossa. Se alkoi vaivata mun mieltä, vaikka yritin olla miettimättä koko asiaa. Harry saattoi kadota jonnekkin epämääräisellä selityksellä ja jätti mut yksin, vaikka ei tahtonutkaan.

Meidän suhde ei ollut entisensä, mikä oli selvää
kummallekkin. Harryn outo käyttäytyminen vaikutti siihen vahvasti ja mun oli saatava tietää, mistä oli kyse. Eräänä päivänä kaikki alkoi kuitenkin valjeta mulle ja siitä lähtikin tää koko noidankehä, jonka mä oon katkasemassa täällä tänään.

Yhtenä iltana Harry lähetti mulle tekstarin.

"Emma, mä rakastan sua ja siks meidän on puhuttava tänään. Mä oon pitäny sulta salassa asiota, enkä mä voi tehdä niin enää. Mä tuun sinne pian. Rakkaudella H"

Silloin mä olin iloinen siitä, että saisin selityksen kaikkeen, mutta myös peloissani lopputuloksesta. Ainakin Harry olis viimein rehellinen siitä, mitä on ollut tekeillä viimisten kuukausien aikana. Pitkä ja perusteellinen keskustelu olis just sitä, mitä me siinä tilanteessa tarvittiinki.

Yllättävän nopeasti ovikello soi ja Harry seisoi ovella.

"Hei." Harry sanoi.

"Hei." vastasin hermostuneella äänellä.

Kumpikin oli hiljaa ja mä odotin Harryn sanovan jotain ensimmäiseksi. Me istutiin alas ja Harry avasi suunsa.

"Kuule." Harry sanoi ja otti mua kädestä kiinni.

Mä näin kuinka vaikea se tilanne oli Harrylle ja päätin, että mikä tahansa se olikaan, mitä Harry aikoi sanoa niin suhtausin siihen armollisesti.

"On harmi, että tää on jatkunu näinki pitkään, mutta tärkeintä, että se sanotaan nyt." Harry jatkoi.

No niin, nyt tulee se mitä olin odottanu kauhulla saavani tietää siitä lumisota päivästä saakka.

"Emma, on eräs tyttö, Hannah." Harry sanoi.

Arvasin kyllä mihin tää tulis johtamaan.

"Me ei olla yhdessä sillä se on varmaan se mitä sä ensimmäiseks ajattelet, mutta mä voin vakuutta ettei niin ole." Harry selitti.

Ehkei se ollutkaan niin selvää. Oli parasta antaa Harryn puhua loppuun ilman liian hätöisten johtopäätösten tekoa.

"Hannah on mun exsä ja vaikka me ollaan päästy yli toisistamme niin mä valehtelisin, jos mä väittäisin, etteikö Hannah olis mulle edelleen tärkeä." Harry jatkoi.

Siis kyse olikin exsä draamasta. Se tuntui siinä vaiheessa jopa vähän helpottavalta.

"Me tavataan toisinaan suurimmaksi osaksi Hannahin pyynnöstä, mutta siinä ei oo mitään sellasta. mähän rakastan sua." Harry sanoi katsoen mua silmiin.

Mun oli oltava nuiden kaikkien sanojen jälkeen kaikesta huolimatta vakuuttunut, vaikka olihan Harry kieltämättä räjäyttänyt aika ison pommin ilmaan.

"Mä kyllä ymmärrän sun tilannetta, mutta tässä on aika paljon mietittävää." sanoin herkistyen.

"Ei tää tilanne oo helppo kellekkään, mutta me voidaan yrittää tulla toimeen sen kanssa." Harry sanoi.

Mä nyökkäsin. Tottakai me selvittäisiin, tai ainakin niin mä sillon ajattelin.

"Mä uskon vielä, että jos te tapaisitte Hannahin kanssa niin te voisitte jopa pitää toisistanne." Harry sanoi yrittäen keventää tunnelmaa.

"Ehkä sä oot oikeassa." sanoin jopa hymyillen, mutta pyyhkien kyyneliä silmistä.

"Lopeta siis itkeminen. Se saa sun muuten jumalaisen kauniit kasvot näyttämään vähämmän kauniilta." Harry sanoi leikkisästi ja pyyhki viimeisen kyyneleen poskeltasi.

Kaikki ei siis päättynyt sillä kertaa mitenkään ktastrofaalisesti: pahemminkin olis voinu käydä.

"Mä taidan jättää sut vielä yksin niin, että sä saat käsitellä koko jutun ihan rauhassa." Harry sanoi, puki takkinsa ja lähti ulos ovesta.

Kun mä nyt muistelen sitä päivää niin huomaa monen asian selkiytyneen. Harry ei ehkä itsekkään vielä silloin ymmärtänyt tunteitaan, jotka kohdistuivat Hannahiin. Mä ymmärsin kuitenkin, että myös mulla ja Harryllä oli oma erityinen siteemme. Se ei kuitenkaan ollut mitään siihen verrattuna siihen, mitä nuiden kahden välillä oli.

Imagine postaus #5

Tää jää toistaseksi viimiseksi imagine postaukseksi, mut voisin jossain vaiheessa hamassa tulevaisuudessa tehdä pyynnöstä näitä, mut nyt haluun päästä jatkamaan The foola pitkästä aikaa :D Vuorossa Zayn ja Niall + extra henkilökohtanen imagine, jonka lupasin Jutta K:lle :)

**********************************************************

Työskentelit kahvilassa koulunohella saadaksesi lisätienestiä. Yksitoikkoisuudesta ja suhteelisen alhaisesta palkasta ei toki päässyt eroon, mutta pidit työstäsi ja oli palkitsevaa nähdä hymy tyytyväisten asiakkaiden kasvoilla. Huononakin päivänä se ympäristö sai sinut jaksamaan ja hymyilit vaivattomasti.

Ujous oli kuitenkin aina loppupeleissä ollut yksi puolistasi, joista toivoit pääseväsi eroon. Mies asiakkaiden kanssa saatoit toisinaan vaivaantua ja sinua ujostutti puhua erityisesti ikäisillesi pojille, jotka tulivat usein notkumaan kahvilaan. Pysyit kuitenkin tyynenä, sillä et halunnut vaikuttaa epäammattimaislta.

Olit pyyhkimässä tiskiä, kun näit ovella epätavallisen näyn: eräs joukon pojista, se tumma ja salaperäisennäkönen oli tullut yksin. Miksi hän oli yksin? Missä muut olivat? Pohdintasi jäi täysin kesken, kun lumouduit nähdessäsi tämän komistuksen kävelevän suuntaasi, katsoen sinua suklaasilmillään.

"Tervetuloa Sarah's Cafeen! Miten voin auttaa?" sanoit pysyen mahdollisimman rauhallisena ja asiallisena.

"Yksi kahvi sokerilla kiitos." sanoi poika.

"Se tekee viisi puntaa." sanoit.

Poika ojensi rahat ja tunsit kuinka kätenne koskettivat toisiaan hetken verran.

"Mene istumaan niin tuon sen pian." sanoit.

Poika meni istumaan ikkunan viereen ja katsoi ulos kadulle. Vaikka kätesi tärisivät jo valmiiksi sait keitettyä kahvin ja vietyä sen läikyttämättä pöytään.

"Kiitos." poika sanoi hymyillen.

Et ollut nähnyt hänen hymyilevän koskaan aiemmin ja nyt huomasit, että se oli mitä valloittavin.

"Ole hyvä." vastasit.

Olit juuri kävelemässä pois melkein punastuen, kunnes kuulit pjan sanovan jotain.

"Istuisitko seuraksi?" poika kysyi hymyillen.

Että istuisitko seuraksi? Mitäköhän sillä oli mielessä? Et tiennyt mitä vastata. Työvuorosi oli kyllä loppumaisillan, eikä asiakkaita ollut paljon, joten ei kai se haittaisi.

"Kyllähän mä voisin." vastasit hieman ujosti.

Hait itsellesi laten ja istuit vastapäätä tätä mystistä poikaa.

"Toi asu pukee sua kauniisti." poika sanoi hymyillen.

"Kiitos." vastasit hiljaa.

"Pitääkö teidän aina käyttää niitä töissä?" poika kysyi kiinnostuneena.

"Joo, se on tavallaan sääntö." vastasit, tällä kertaa lehahtaen selvästi tulipunaiseksi.

"Tiedän tunteen. Mä oon itse harjottelussa rautakaupassa ja siellä me joudutaan käyttämään ihan urpnnäköisiä haalareita." selitti poika naurahtaen.

Hymyilit ja aloit jo vähän rentouta. Ehkä poika halusi vaan ola ystävällinen ja tarjota seuraansa, mikä oli tosi kultaista. Kankean alu jälkeen aloitte viihtyä hyvin yhdessä ja nauroit hänen hauskoille jutuilleen. Tuntui kivalta ja hyvällä tavalla oudolta tavata sellainen tyyppi ihan vaan sattumalta.

Aika sai siivet ja tajusit työvuorosi loppuneen jo ajat sitten. Ehkä ehtisit vielä vaihtaa vaatteet, jos olisit nopea.

"Onko kello jo nuin paljon?! Mun pitää ehtiä mennä laittamaan ruokaa. Oon pahoillani." sanoit ja olit jo valmiina pinkaisemaan pois.

"Haluaisiks sä ottaa uudestaa joskus?" kysyi poika hymyillen.

Se oli yllättävä kysymys. Aiot vastata sen mukaan.

"Miten me voidaantavata uudestaan jos mä en edes tiedä sun nimeä." vastasit nauraen.

"Se on Zayn. Nyt tiedät." poika sanoi hymyillen.

"Mä oon [Y/N]." sanoit hymyillen.

Jäitte tuijottamaan toisianne hetkeksi, kunnes sinun oli todella lähdettävä.

"Tavataan sitten pian, [Y/N]." Zayn sanoi hymyillen.

"Tavataan." sanoit hymyillen ja lähdit kohti pukuhuonetta.

Kun palasit lähteäksesi näit paperilapun pöydällä jossa istuitte. Siihen oli kirjoitettu Zaynin puhelinnumero.

**********************************************************

Olit ensimmäisä päivää uudessa koulussa ja sinua jännitti. Et tuntenut vielä ketään, mutta toivoit enemmän kuin mitään muuta sopeutuvasi joukkoon. Osa tytöistä vaikuttikin näin pikaisella arviolla mukavilta, mutta tarkemmin et osannut sanoa. Oli jokatapauksessa kiva saad edes muutama hyväksyvä katse näin alkuun.

Vanhempasi olivat antaneet sinulle ehkä sen kaikista klassisimman neuvon: ole oma itsesi. Sitä sinä pyrit noudattamaan, etkä aikonut muuttaa itseäsi mielyttääksesi muita. Olit aina ollut uniikki ja sillä linjalla jatkaisit myös täällä. Ainahan sopeutumiseen kuitenkiin menee hetki ja olit vamis hyväksymään sen.

Matkalla kotiluokkaan näit muutamia poikia, jotka ohikulkiessasi käänsivät katseensa suuntaasi. Et uskaltanut katsoa tarkemmin olivatko poikien reaktiot positiivisia vai negatiivisia, ettet alkaisi ylianalysoida. Kiinnitit kuitenkin huomiota vaaleaan, sinisilmäiseen poikaan, joka hymyili.

Istui luokkahuoneesen, joka oli vielä lähestulkoon tyhjä. Odotit luokanvalvojan tuloa jänittyneenä, koska tiesit, että joudutuisit vielä esittäytymään kaikille. Et yleensä jännittäynyt esiintymistä, mutta täysin tuntemattomien ihmisten edessä se tuntui pelottavalta. Yritit koota vielä mieleesi asiat, jotka sinun oli tarkoitus sanoa.

Ajatuksesi keskeytyivät kun näit aiemman poika joukon hajoavan kahteen eri luokkaan. Huomasit, että se suloinen blondi oli ilmeisesti samalla luokalla.

"Hei mä oon Niall." poika tuli esittäytymään.

Sinulta meni hetki reagoida, koska tilanne tuli niin äkkiä.

"[Y/N]" sanoit ujosti.

Nialliksi itsensä esitelyt poika hymyili vastaanottavati.

"Tervetuloa sitten meidän luokalle [Y/N]. Kiva nähdä uusia naamoja vaihteeks täälläki." Niall sanoi.

Ensiarviosi hymyn perusteella ei siis osunut hirveän kauas.

"Mistä sä oot kotosin?" kysyi Niall kiinnostuneena.

Kerroit asuneesi ennen Lontoossa ja selitit myös, että muutitte isäsi työn perässä.

"Ai että ihan lontoosta asti on tultu. Varmaan kulttuurishokki tulla tänne takapajulaan." Niall sanoi leikkisästi.

"Älä ny nuin sano. Täähän on kiva paikka. Vähän niin kuin mini Lontoo." sanoit naurahtaen.

Niall nauroi omaperäistä ja hurmaavaa nauruaan. Luokanvalvoja tuli ja Niall meni nopeasti omalle paikalleen hieman kauemmas sinusta. Oli harmi ettette saaneet jutella sillä kertaa pitempään.

"No niin. Kiva nähdä teitä kaikkia taas." luokanvalvoja aloitti.

Toivoit jo, ettei hän olisi kiinnittänyt puhessaan mitäänuomiota sinuun, mutta pian oli edessä välttämätön.

"Ja haluan toivottaa viralliseti tervetulleksi [Y/N]:n, joka aloittaa opinnot luokallamme. Olet jo selvästi tutustunut Nialliin, mutta kerroppa meille kaikille muutama sana itsestäsi luokan edessä." luokanvalvoja sanoi.

Missä vaiheessa luokanvalvoja oli muka huomannut teidät? Joka tapauksessa menit reippaasti luokaneteen, selvitit kurkkusi rykäisemällä ja aloit puhua. Kaikki meni hyvin kun katsoit Niallia ja sinua hermostutti huomattavasti vähemmän.

"Kiitos [Y/N]" luokanvalvoja sanoi ja juuri sopivasti välituntikello soi.

Kävelit ulos luokasta ja lähdit etsimään paikkaa minne mennä, kunnes huomasit Nialin tullen viereesi.

"Ollaanko kavereita?" kysyi Niall hymyillen.

Se oli ehkä maailman randomein kysymys, mutta vastasit tuntemustesi mukaan.

"Ollaan vaan." vastait hymyillen.

Eka koulupäivä oli mennyt paljon paremmin kuin uskoitkaan.

**********************************************************

Jutta K. x Harry

Olit yötä poikaystäväsi Harryn luona ensimmäistä kertaa. Sinua jänntti suunnattomasti, että miten kaikki tulisi onnistumaan, koska et kertaakaan aiemmin ollut kenenkään pojan luona yötä. Tämän tyyppiset treffit olivat aivan uusi asia.

"Hei Jutta! Käy sisään!" Harry sanoi hymyillen vieraanvaraisesti, kun koputit oveen.

Näit Harryn asunnon ensimmäistä kertaa kunnolla sisältä ja tiesit, että sillä pojalla kyllä oli varaa. Et melkei uskaltanut koskea tavaroihin, ettet vahingosskaan riko mitään.

"Mä vuokrasin pari leffaan josta säkin varmasti tykkäät niin voidaan alottaa leffailta." Harry sanoi hymyillen, samalla kantaen sipsikulhoa.

"Kuulostaa hyvältä." sanoit hymyillen.

Harry kyllä tiesi, mistä leffoista sä tykkäsit. Vietitte iltaa syöden sipsejä ja katsoen elokuvia, Harryn välillä imitoiden näyttelijöitä. Nauroitte yhdessä komediolle ja kauhuleffoissa Harry veti sinut lähelleen. Ilta sujui kaiken kaikkiaan äärimmäisen hyvin.

"Se taisi sitten olla viimeinen."Harry sanoi.

"Nii ja kellokin on aika paljon." totesit.

Te kumpikin olitte väsyneitä ja valmiita menemään nukkumaan.

"Hyvää yötä." Harry sanoi hymyillen.

"Hyvää yötä." vastasit hymyillen.

Sinä nukuit tottakai sohvalla ja Harry sängyssä: eihän nyt vielä ollut sopivaa nukkua vierekkäin. Vaikka olit väsynyt, et meinannut saada unta ollenkaan. Pyörit paikallasi, mutta turhaan. Kun aikaa oli kulunut niin mielessäsi kävi ajatus: Mitä jos menit Harryn viereen? Tai ainakin Harry voisi saada sinut nukahtamaan.

Epäröinnin jälkeen menit Harryn huoneeseen kuin pikku lapsi, joka ei saa unta.

"Harry." sanoit hiljaa, mutta se riitti saamaan hänet hereille.

"Mitä Jutta? Onko jokin hätänä?" Harry kysyi.

"Mä en saa unta." selitit.

"Ai et saa unta. No siihen me kyllä löydetään konstit. Tuuppa mun viereen." Harry sanoi hymyillen viekkaasti.

Et ollut yhtään varma mistä oli kysymys, mutta kömmit Harryn viereen sängylle.

"Mä laulan sulle tuutulaulun." Harry sanoi.

Harry alkoi silittää hiuksiasi ja lauloi samalla Stevie Wonderin 'Isn't she lovelyn'. Kuuntelit hetken Harryn suloista raspiääntä kunnes nukahdit. Aamulla heräsit yksin Harryn vuoteesta ja huomasit hänen olevan keittiössä.

"Huomenta. Nukuiks hyvin?" Harry kysyi hymyillen.

"Kyllä nukuin, kiitos sinun." vastasit hymyillen.

Imagine postaus #4

Tällä kertaa vuorossa Louis ja Liam :)

**********************************************************

Suureksi iloksesi uusi 1Dworld avattiin lähelläsi sijaitsevaan kaupunkiin, etkä malttanut odottaa pääseväsi näkemään sen taivaan: kokonainen liike täynnä one direction tuotteita, joissa oli liuta asioita, joita halusit ostaa. Kaiken muun hyvän lisäksi olit voittanut kilpailun, jossa pääsit sinne VIP lipulla ennen sen varsinaista avaamista.

Hypit ylös ja alas lähes koko viikon odottaen avajaispäivää. Tuuri oli kerranki käynyt kohdallesi: pääsisit käymään kokonaan idoleillesi omistetussa kaupassa ja vielä ennen muita. Erityisesti odotit 'suurta yllätystä', jonka oli kerrottu odottavan VIP lippujen voittaneita. Se oli selvästi jotain suurta.

Kauan odotettuna aamuna olit jo hyvissä ajoin valmiina, vaikka jonottamiseen ei pitänytkään varata aikaa. Valitettavasti ystäväsi joutuivat paikanpäällä jäämään jonon päähän, mutta lupasitte tavata myöhemmin sisällä. Pian oli jo aika päästää VIP:it sisään ja olit yhä entistä innostuneempi ja aloit melkein kiljua.

Kun ovi avatui hitaasti ja näit, kuka siellä oli niin aloit oikeasti kiljua.

"Louis!!!!" huusivat kaikki portin ulkopuolelle jäänet, joita turvamiesten piti pitää entistä paremmassa kurissa.

Et voinut uskoa tätä todeksi: Louis Tomlinson ja valmiina tapaamaan sut.

"Hyvää huomenta kaikki!" huusi Louis innostaen kaikkia VIP kilpailun voittajia.

Louis vaikutti jo ensihetkestä asti juuri niin lämpimältä persoonalta, kuin olit aina kuvitellutkin.

"Tässä virvokkeita kauniille ladyille." sanoi Louis hymyillen kun tarjoili jokaiselle teistä oman lasillisen limsaa.

Alku oli jo lupaava, etkä malttanut odottaa, että mitä tulisi vielä tapahtumaan. Suuri unelmasi oli aina ollut päästä samaan kuvaan Louisin kanssa, sillä olihan tässä britti hurmurissa jotain äärimmäisen viehättävää.

"Kuten saattekin jo arvata niin mä oon se teidän 'yllätys' ja ainoastaan teidän VIP kisan voittaneiden kanssa täällä tänään." Louis selitti.

Mikä etuoikeus olikaan päästä näin lähelle Louisia ja saada nähdä, millainen tämä komistus todellisuudessa oli.

"Nyt taitaa olla aina shoppailulle, joten olkaa hyvä!" Louis huusi ja kaikki lähtivät ihan kuin maanisesti koluamaan 1Dworldiä.

Itse et kaiken tavaran paljouden keskellä tiennyt, mitä ostaisit, koska kaikki näytti niin houkuttelevalta. Lopulta päädyit kassalle hupparin, kaulakorun ja pahvisen, luonnollisen kokoisen mallin Louisista kanssa. Olit tyytyväinen, vaikka rahaa meni enemmän kuin suunnittelit. Kaikki oli kyllä sen arvoista.

"Okei, musta olis kiva nähdä mitä kaikkea te ostitte, joten tehdään pieni kierros." Louis sanoi.

Louis kävi läpi useita tyttöjä ennen sinua. Tärisit hänen viimein tullessa kohdallesi.

"Sitten seuraava! Mikä on nimesi enkeli?" kysyi Louis.

Louis Tomlinson oli juuri kutsunut sua enkeliksi: voisiko olla enää parempaa?

"[Y/N]" vastasit ujosti.

"[Y/N], siinäpä on kaunis nimi kauniille tytölle." sanoi Louis imarrellen ja hymyili.

Hymyilit takaisin ja kiitit ujosti.

"Katsotaampa mitä meillä täällä on..." Louis sanoi ja katsoi ostospussiisi.

Louis oli selvästi tyytyväinen nähdessään pahviversion itsestään.

"Kerrassaan erinomainen valinta!" Louis sanoi naureskellen.

Kierros jatkui vielä muutaman henkilön verran, mutta olit liian shokissa Louisin enkeli kommentista, ettet malttanut keskittyä.

"No niin, meidän aika taitaa olla valitettavasti lopussa." Louis sanoi ja huokauksia alkoi kuulua joukosta.

Oli sääli, että Louisin piti lähteä, mutta pop-tähdellä oli omat kiireensä.

"Mutta vielä on sopivasti aikaa viimeiseen juttuun ennen kuin mä lähden: kuviin ja nimmareihin." Louis sanoi ja kaikkien ilmeet kirkastuivat.

Asetuitte jonoon saadaksenne luvatun potretin Louisin kanssa. Vain harva directioner saa mahdollisuuden yhteiskuvaan ja sinä olit yksi niistä. Tiesit jo tasantarkkaan millaisen kuvan halusit Louisin kanssa, jos vaan se suostuu. Odotettuasi vuoroasi pääsit viimein Louisin luo ja sinua jännitti suunnattomasti, mutta et antanut sen häiritä.

"Hei! Sut mä muistankin." Louis sanoi heti hymyillen.

Kaikista näistä tytöistä sä olit jäänyt Louisille mieleen.

"No, millanen kuva me otetaan?" Louis kysy innoissaan.

"Mä vähän ajattelin, että jos sä antaisit mulle kevyen poskipusun, jos se on ok..." sanoit hieman ujosti.

"Kuulostaa hyvältä. Mitä vaan sulle kultaseni." Louis sanoi hymyillen.

Siis mitä?! Ensin enkeli ja nyt vielä kultanen! Ja kaiken lisäksi Louis suostui ideaasi. Yritit pysyä mahdollisimman tyynenä kun Louisin pehmeät huulet koskettivat kevyesti poskeasi ja hymyilit kameralle.

"Valmis!" huusi kuvaaja muutaman kuvan jälkeen.

"Kiitos ja toivottavasti me tavataan vielä jossain." Louis sanoi hymyillen kirjoittaessaan nimmariaan kuvaan.

"Munhan tässä sua pitäis kiittää ja ehkäpä tavataan." sanoit hymyillen kainosti, toivoen mahdollisuutta päästä tapaamaan loputkin one directionin jäsenet meet and greetissä jonain kauniina päivänä.

Kuvien jälkeen Louis hyvästeli kaikki ja katosi turvamiehien mukana. Olisi oli hieman tyhjä tilaisuden ollessa ohi, mutta olit silti onnellisempi kuin koskaan.

**********************************************************

Tänään oli suuri päivä: tänään sinä ja poikaystäväsi Liam viimein muuttaisitte yhteen. Ajatus siitä oli ollut selvästi kummanki huulilla jo kauan, mutta vassta hiljattain Liam uskalsi sanoa sen ääneen.

"[Y/N], me ollaan oltu yhdessä jo kauan ja mulla olis sulle ehdotus, josta sä voit toki kieltäytyä. Ei paineita." Liam sanoi.

"Anna tulla vaan." sanoit.

"Miltä susta tuntuis jos me muutettais yhteen?" Liam kysyi.

Oli kai selvää ettet missään vaiheessa ajatellutkaan kieltäytyväsi. Olit itseasiassa toivonutkin Liamin ehdottavan sitä, koska olit itse liian ujo sanoaksesi mitään.

"Tottakai!" vastasit iloisena.

Olitte nyt menossa kantamassa tavaroitanne asuntoon, joka sijaitsi mitä kauneimmalla kerrostalo alueella. Oli syksy ja väriloisto pihamaan puissa oli uskomaton.

"Parasta varmaan aloittaa pienemmistä ja kantaa huonekalut vasta myöhemmin." Liam sanoi.

Nyökkäsit ja kasvoiltasi näki selvästi sen, kuinka et malttanut odottaa päästä asettumaan taloksi sinun ja Liamin ensimmäiseen yhteiseen kotiin.

"Kääritään hihat ja ruvetaan hommiin." Liam sanoi hymyillen avatessaan muuttoauton peräkontin.

Ja niin te teitte. Kun oli kyse teistä niin raskaiden laatikoiden kantaminenkin oli hauskaa ja kumpikin nautti. Sait nauraa Liamin kömpelyydelle, kun hän yritti näyttää voimansa kantamalla tavarat portaissa, suostumatta käyttämään hissiä. Ei Liamin olisi tarvinnut enää tehdä vaikutusta: se oli jo vienyt sun sydämen.

"Tässä se on: viimeinen laatikko." Liam sanoi nostaessaan sen autosta.

Se oli ajoittain hidasta, mutta lopulta kohelluksen tuloksena tyhjä asunto alkoi jo muistuttaa kotia. Olit tyytyväinen saavutukseenne ja niin oli selvästi Liamkin.

"Vielä yks asia, jonka meinasin unohtaa." Liam sanoi salaperäisenä, kun pääsitte viimeisellä kerralla asunnon ovelle.

Liam otti sinut syliinsä.

"Tää on ensimmäinen kerta kun me astutaan valmiiseen asuntoon niin pitäähän meidän tehdä se tyylillä." Liam sanoi hymyillen.

Et voinu olla kikattamatta kun Lian kantoi sinut vahvoilla käsivarsillaan sisään.

"Vau!" oli ainoa asia jonka saatoit sanoa päästyäsi alas ihastelemaan koko komeutta.

Liam astui vierreesi ja otti sinua olkapäältä kiinni ja teit samoin hänelle.

"Kyllä meidän nyt kelpaa." sanoi Liam.

Vaikka tiesit sen olevan vasta kaukana tulevaisuudessa niin et voinut olla kuvittelematta sinua ja Liamin lapsia leikkimään pieneen ylimääräiseen huoneeseen. Se oli tällä hetkellä tyhjä, mutta uskoit, että jonain päivänä se olisi lastenhuone. Kuinka kauniita niistä lapsista tulisikaan ja kuinka paljon te niitä rakastaisitte.

"Tiedäks mitä Liam?" kysyit hymyillen.

"No?" Liam kysyi.

"Mä nään meidän tulevaisuuden täällä." vastasit hymyillen.

"Niin mäki." Liam sanoi ja katsoitte toisianne suoraa silmiin.

Ja teillä tottavie oli tulevaisuus siinä asunnossa.

Imagine postaus #3

Silja S. x Niall

Olit odottanut jo kauan että Niall, poika johon olet ollut ihastunut jo kauan pyytäisi sinua treffeille. Olit kiljua riumusta kun eräänä päivänä niin kävi. Niall ei kuitenkaan halunnut paljastaa vielä määränpäätä, vaan hymyili salaperäisesti siitä kysyttyäsi. Se ei haitannut mitään, päinvastoin: yllätykset oli aina tervetulleita.

Ajatuskin treffeistä Niallin kanssa sai lämpimän, oudon mutta äärimmäisen miellyttvän tunteen kulkemaan lävitsesi. Odottamisen aika tuntui pitkältä, koska et malttanut odottaa pääseväsi Niallin lähellä kunnolla ensimmäistä kertaa. Halusit päästä Niallin lämpimään syleilyyn ja vahvojen käsivarsien kannattelemaksi.

Olit jo haljeta jännitykestä, kun se päivä viimein koitti. Heräsit aamulla hymysuin ja olit varma, että tänään jotain mahtavaa tulisi tapahtumaan. Ehkä Niall pääsisi näyttämään todellisen minänsä kahdenkesken ja itsekkin olisit valmis luottamaan Nialliin. Jokatapauksessa treffit oli alku: toivo jostain enemmän.

Aloit valmistautua jo hyvissäajoin ennen Niallin tuloa. Hiuksisi laitoit kauniimmaksi kuin ne olivat varmasti koskaan ennen näyttäneet. Sait ne täydelliselle nutturalle, johon suhkuitit hiuslakkaa, joka toi hiuksiisi ihanan kimallus-efektin. Meikki oli kevyt ja sen avulla sait korostettua parhaita kasvonpiirteitäsi.

Päällesi valitsit tyylikkään, mutta päällä mukavalta tuntuvan mukavan asukokonaisuuden, johon kuuluivat lempifarkkusi, kimalteleva tunika, josta pidit ja mukavat korkokengät, jotka kruunasivat kaiken. Kaikki oli valmista sitä varten, mitä te aiottiinkaan tehdä Niallin mysteeripaikassa, joka ei olisikaan mysteeri enää pitkään.

Kuulit ovikellon soivan ja ryntäsit Niallia vastaan.

"Kukkia kaunokaiselle." Niall sanoi, ottaen selkänsä takaa kimpun liljoja.

Hymyilit ja kiitit Niallia. Tottakai se tiesi, että pidit liljoista. Veit kukat maljakkoon ja palasit takaisin eteiseen.

"Voitko sä edes paljastaa sen verran, että mennäänkö me ulos vai sisälle?" kysyit uteliaana.

"Jos sun pitää välttämättä saada tietää niin ulos." Niall sanoi, selvästi huvittuneena uteliaisuudestasi.

"Okei, sitten mä tarviin takin." sanoit ja otit takkisi naulakosta.

Olit laittamassa takkia päälle, kunnes Niall halusi auttaa.

"Anna minun." Niall sanoi kumartavan vitsillä.

Nauroit ja annoit Niallin olla herrasmies. Olihan se ollut teistä se, kumpi ehdotti treffejä.

"Kyyti odottaa." Niall sanoi ja kävelitte käsikynkkää ovesta ulos.

Pihalla teitä odotti tandempolkupyörä.

"Liikuntaa katsos." Niall sanoi, tietäen että pidit enemmän yllätyksistä, kuin siitä tavanomaisesta.

"Käy mainosti, mutta mä taidan vaihtaa kengät." sanoit hymyillen.

Palattuasi hyppäsit penkkiin Niallin taakse ja lähditte polkemaan. Se sujui hyvin ja oli paljon hauskempaa, kuin tavallinen pyöräily. Niall innoistui soittamaan kelloa vitsillä ja säikäytti kaikki linnut pois edestä. Kauniissa kaaressa ne katosivat taivaalle. Olitte yhdessä niin nopeita, että pian pääsitte jo Niallin suunnittelemaan paikkaan.

Se oli valtava pelto, jossa kasvoi viljaa. Kesän Ilta-auringossa se koko maisema oli niin kaunis ja näytti houkuttelevalta.

"Tänne koska ravintola, tai leffa olis aivan liian tavallisia." Niall sanoi hymyillen.

Se ei todentotta ollut mikään perinteisin ensitreffi paikka, mutta pidit siitä silti.

"Ja tää on täydellinen paikka kahdelle vapaalle sielulle päästä oikein kunnolla kirmaamaan." Niall sanoi naurahtaen.

Katsoitte Niallin kanssa toisianne viekkaasti hymyillen ja kumpikin tiesi, että mitä oli luvassa: juoksu kisa. Lähditte juoksemaan pitkin peltoa, kumpikin leikkimielisesti tavoitellen voittoa. Pienen etumatkan tulokseni olit Niallin edellä ja pääsit emsimmäisenä pellon toiseen päähän.

"Tää ei ollu reilu kilpailu! Revanssi!" Niall sanoi vitsaillen.

Naurahdin leveän hymyn pysyen kasvoillasi. Sä kyllä tiesit Niallin halunneenkin sun voittaa, mikä oli kultaista.

"Me kyllä otetaan tää vielä uudestaan, mutta mä haluun ensin vaan maata tässä ja katsoa taivasta." Niall sanoi ja asettui makuulle peltoon.

Menit Niallin viereen ja katsoitte yhdessä kirkasta kesäiltaa. Parampaa päivää ei trefeille olis voinu toivoa.

"Tiedäks mitä Silja?" Niall kysyi hymyillen.

"No?" vastasit hymyillen.

"Nyt kun mä oon ilmeisesti tehny suhun vaikutuksen näillä trefeillä niin mä uskallan tehdä näin." Niall sanoi ja suutelitte.

Se tuli yllättäen, ajatelit aina itse olevasi teistä ensimmäinen, joka aloittaa suudelman ja että se ei ehkä tapahtuisi keskellä peltoa, mutta ei tässäkään ollut yhtään mitään vikaa.

**********************************************************

Nyt sitte teen jokasesta pojasta tällasen [y/N] imaginen, jonka tilalle voitte laittaa oman nimenne, eli ne käy siis kaikille :)

**********************************************************

Tulet kotiin pitkän työpäivän jälkeen aviomiehesi Harryn ja teidän tyttärenne Darcyn luo. Katsot ympärillesi, mutta et näe alakerrassa ketään, joten päätät mennä yläkertaa etsimään näitä kahta elämäsi tärkeintä ihmistä. Kävelet portaat ylös ja huyomaat heidän istuvan Darcyn huoneessa. Tyttö on selvästi tarvinnut taas isiä mukaan leikkiin.

"Äitiii!!!!" huutaa Darcy innoissaan nähdessään sinut.

"Hei kulta! Onko teillä ollut kivaa isin kanssa?" sanot nostaen Darcyn syliisi.

"Joo! Tosi kivaa!" Darcy vastaa.

Näet Harryn istuvan matalalla lasten tuolilla katsoen sinua ja hymy leviää huulillesi.

"Me ollaan leikitty koulua. Darcy on tottakai opettaja." Harry selitti hymyillen.

"Niin ja sä oot äiti myöhässä!" Darcy sanoo leikillä.

"Parempi sitten kai istua penkille." sanot hymyillen ja istut Harryn viereen.

Darcy alkaa pitää "oppituntia" ja istutte Harryn kanssa kuunnellen kiinnostuneena ja välillä nyökkäillen.

"Kiva että sä tulit. Tyttö on pistänyt mut koville tänään." Harry kuiskaa sinulle niin ettei Darcy kuule.

Hymyilet vastaukseksi. Pystyit kyllä arvaamaan, kuinka vaativa Darcy voi toisinaan olla.

"Ei supatella!" Darcy huutaa auktoriteetilla.

"Meidän on sitten parempi olla hiljaa, ettei saada opelta jälkkäriä." Harry sanoi katsoen sinua hymyillen.

Hymyilet ja ihan kuin unohtamatta Darcyn läsnäolon suutelette.

"Äiti! Isi! Tuhmaa!" Darcy toruu, pitäen toista kättään lanteilla.

Darcy oli oikea pieni tehopakkous, jota rakastitte Harryn kanssa suuresti.

"Mitäpä jos neiti opettaja ja me tuhmat oppilaat mentäisiin kaikki katsomaan elokuvaa alakertaan?" Harry kysyi hymyillen ja kutittaen Darcya.

"Joo!" Darcy sanoi kikatuksen seasta.

Harry toimi aina niin hyvin Darcyn kanssa. Parempaa isää et olisi voinut tytölle toivoa.

"Hyppääppä isin reppuselkään niin nennään." Harry sanoi.

Darcy teki työtä käskettyä ja te kaikki kuljitte portaat alas olohuoneeseen.

"Toi!" Darcy osoitti elokuvaa, jonka oli nähnyt jo varmaan sata kertaa, mutta ei se näyttänyt haittaavan.

Harry laittoi elokuvan pyörimään ja te kaikki asetuitte sohvalle. Sinä tiukasti Harryn viereen.

Imagine postaus #2

Karoliina O. x Niall

Olit jo kauan unelmoinut osallistumisesta laulukilpailuun, mutta sinulla ei koskaan aiemmin ollut rohkeutta mennä koelauluihin, koska olet pelännyt liikaa esiintymistä ja sitä, ettei sinulla olisi mahdollisuuksiakaan päästä jatkoon. Sinut oli aina yritetty vakuuttaa taidoistasi, mutta itse et ollut läheskään niin varma.

Olit kuitenkin aina pitänyt laulukilpailujen katsomisesta tv:stä ja muistat toki Niallin ensimmäisen koelaulun. X-factorin saapuessa kaupunkiin poikaystäväsi Niall ei hyväksynyt kieltävää vastausta, vaan vaati sinua osallistumaan.

"Tottakai sä menet! Mitä sulla on menetettävää? Ei se haittaa vaikka sä et pääsiskään jatkoon." Niall sanoi vakuuttavasti.

"Mä tiedän, mutta..." sopersit.

"Ei muttia vaan mä raahaan sut vaikka väkisin sinne." Niall sanoi leikkisästi hymyillen.

Hymyilit ja aloit ajatella, että eihän yrittäminen ikänä tehny pahaakaan.

"No okei sitten: mä meen!" sanoit nauraen Niallin hiillostuksen jälkeen.

Niallin kasvoilta huokui aito ilo sun puolesta.

"Mutta sä saat tulla mukaan, muuten siitä ei tuu yhtäänmitään." lisäsit naurahtaen.

"Tottakai! Kyllähän mun nyt on nähtävä se ku sä pääset jatkoon!" Niall sanoi hymyillen ja varmana siitä, että tulisit menestymään.

Lopulta koitti päivä, jona koelaulut pidettiin. Koko automatkan ja odotusajan olit täysi hermoraunio. Onneksi Niall oli kuitenkin sun tukena, olihan se ollu samassa tilanteessa kerran itsekkin.

"Niall, mua hermostuttaa." sanoit melkein ääni väristen.

"Ota vaan rennosti kulta niin kaikki menee hyvin." Niall sanoi rauhoittavasti

Rauhoittuminen toki auttaisi asiaa, mutta mitä lähemmäksi esiintymistä pääsit, sitä kireämmäksi tunsit olosi.

"Sä oot mielettömän lahjakas. Sun pitää vaan uskoa siihen itsekkin." Niall sanoi, ottaen sun kädestä kiinni.

Niallin käsi tuntui lämpimältä ja halusit pitää siitä kiinni ikuisesti.

"Kumpa sä voisitki tulla tuonne pitämään musta kiinni." sanoit kaihoisasti.

"Älä huoli. Henkisesti mä oon siellä, auttamassa sut läpi joka kohdasta." Niall sanoi hymyillen.

Säkin hymyilit, vaikket tiennyt, että pitäisikö mielummin nauraa, vai itkeä. Siinä vaiheessa jono oli jo huventunut ja seuraavan esiintyjän jälkeen oli sun vuoro.

"Viime hetken neuvoja?" kysyit Niallilta, sillä hetkellä jo täristen jännityksestä.

"Usko omiin kykyihis ja ole oma itses. Niillä eväillä mäki oon päässy tähän pisteeseen." Niall sano vitsaillen.

Lavavalo syttyi, mikä tarkoitti sitä, että sun oli aika kivuta lavalle.

"Mee sinne ja hurmaa ne kaunokainen." Niall sanoi hymyillen.

Hymyilit takaisin ja lähetit vielä nopean lentosuukon, jonka Niall vitsikkäästi otti kiinni. Nyt oli hyvä fiilis lähteä lavalla, mutta paineet oli edelleen korkeat. Lavalla päästyäsi tuomarit kysyivät tavalliset kysymykset: nimi, ikä, mistä tulet ja mitä aiot laulaa. Biisi valintasi oli tottakai sama kuin Niallilla aikoinaan: So sick.

Esiintyessäsi sinulla oli hyvä fiilis ja kaikki aiempi jännitys tuntui kadonneen kuin tuhka tuuleen. Musiikki oli aina ollut lähellä sydäntäsi ja oli suuri unelmasi päästä laulamaan suurille yleisöille. Aika lensi kuin siivillä ja ennen kuin huomasitkaan biisi oli jo ohi. Hetken ehdit odottaa jännittyneenä tuomareiden kommentteja.

Yllätyit kun kaikki kehuivat esitystäsi, vaikka itse osasit nimetä ainakin kymmenen asiaa, joissa olit aiemmin onnistunut paremmin. Et voinut uskoa korviasi kun pääsit yksimielisesti jatkoon ja kiitit tuomareita sydämesi kyllyydestä. Olit edelleen shokissa kun lähdit lavalta takaisin Niallin luokse backstagelle.

"Sä teit sen!" Niall huusi ja syöksyi halaamaan sua.

Itkit ilon kyyneleitä, sillä tämä oli selvästi elämäsi paras päivä. Niall antoi vielä pitkän onnittelu suudelman, jonka maun muistat shokista huolimatta.

Heini P. x Niall

Olit kotona odottamassa poikaystävääsi Niallia ja päätit yllättää hänet leipomalla ehdotonta pravuuriasi: omenapuurakkaa. Tiesit Niallinkin pitävän siitä ja tie miehen sydämeen kävi tunnetusti vatsan kautta, etenkin kun oli kyse Niallista, joka rakasti ruokaa. Tänään oli sun vuoro ilahduttaa Niallia.

Halusit jo nähdä Niallin ilmeen, kun se haistaa, että talossa on leivottu. Se pieni herkkusuu oli varmasti jo vesikielellä päästyään pihaan. Teit kaiken ohjeen mukaan, lisäten kuitenkin vähän enemmän kaikkea makeaa: niin siitä tuli huomattavasti parempi, unohtamatta vielä salaista ainesosaa, jota et ollut paljastanut edes Niallille.

Kaikki sujui rutiinilla, sillä olithan tehnyt sen samalla ohjella jo monta kertaa aiemminkin, eikä lopputulos ollut koskaan pettänyt. Laitoit valmiin piirakan uuniin ja päätit istua ikkunaneteen odottamaan Niallia. Oli aina päivän kohokohta nähdä Niallin hymyilevän, vaikka pitkän studio päivän jälkeen se oli varmasti lopenuupunut.

Silloinkin Niall jaksoi aina hymyillän, kunhan pääsi näkemään sut ja antamaan suukon tullessaan kotiin. Tämä toisinaan vähän lapsellinen, mutta kultainen mies oli paras, mitä sulle koskaan saatto tapahtua ja toisinaan halusit osoittaa rakkautta pienillä, ehkä arkisilla asiolla kuten tänään. Se oli vähintä, mitä sä saatoit tehdä kiitokseksi.

Hymy levisi huulillesi, kun näit auton kurvaavan pihaan: se oli varmasti Niall. Olit jo valmiina syöksymään ovella, ottaen Niallin vastaan avosulin.

"Mikä täällä tuoksuu nui hyvältä?" Niall kysyi hymyillen.

"Omenapiirakka." sanoit hymyillen salaperäisesti.

"Mä arvassin." Niall sanoi.

Niall riisui takkinsa ja tuli lähemmäksi suudellakseen sua.

"Vau! Vaikka sun omenapiirakka onki taivaallista niin se ei maistu tän jälkeen missään." Niall sano leikkisästi.

Hymyilit Niallin kohteliaisuudelle ja kävelitte yhdessä keittiöön.

"Voi ei." sanoit nähdessäsi, että omenapiirakka oli ehtinyt palaa ihan huomaamatta.

"Mikä on hätänä?" Niall kysyi.

"No mä menin sitte polttamaan tän piirakan ja koko mun yritys leipoa jotain sulle meni ihan pilalle." sanoit melkein itkien ja lyhistyit kiettiön penkille.

Mikään ei sitten onnistunutkaan: ei edes piirakan leipominen.

"Heini-rakas, ei se mitään. Me tehdään yhdessä uusi ihan hetkessä." sanoi Niall lohduttavasti.

Se oli oli oikeastaan hyvä idea päästä kokkaamaan yhdessä Niallin kanssa.

"Ruvetaan sitten hommiin." sanoit jo pirteämpänä.

"Käskystä, kokki!" Niall sanoi ja veti jo hassun leivontamyssyn päähänsä.

Et voinut muuta kuin nauraa tälle irlantilaiselle kultakimpaleelle, joka oli valmis raatamaan sun kanssa keittiössä ja vieläpä vapaaehtoisesti.

Imagine postaus #1

Nyt on sit luvassa näitä imagineja, joita lupasin FOFD:in 1000 tykkääjän kunniaks :D Eka ne viis henkilökohtasta + sitte viis, jotka on tavallaan kaikille. Toivottavasti tykkäätte :)

**********************************************************

Roosa S. x Zayn

Tulet kotiin pitkän työpäivän jälkeen. Olet kerrostalon rappukäytävässä ottamassa avaimia laukustasi. Huokaiset. Yleensä odotat innoissaan näkeväsi Zaynin odottavan sinua kotona hymysuin, mutta et tällä kertaa. Viime aikoina olette riidelleet Zaynin milloin mistäkin typerästä pikkuasiasta ja pelkäät sen toistuvan myös tänään.

Kaipaat aikaa, jolloin kaikki ei vielä ollut niin vaikeaa, aikaa jolloin olitte vasta tavanneet. Zayn oli silloin joka päivä oikea herrasmies: toi kukkia, suklaata, hieroi, kun pyysit ja järjesti täydellisiä, romanttisia treffejä. Nyt se taika tuntui häilyneen pois, etkä tiedä miten saada se takaisin.

Sinulla ei ollut aavistustakaan, että millä mielialalla Zayn tänään olisi, mutta toivoit parasta. Avasit oven, jätit kengät eteiseen ja riisuit takin naulakkoon. Keittiössä näit jo Zaynin istuvan pöydässä, selvästi uppoutuneena omiin ajatuksiinsa. Päätit istua toiselle puolle pöytää, mutta et uskaltanut vielä sanoa sanaakaan.

Yritit kuumeisesti miettiä, mitä Zaynin päässä liikkui. Oliko tämä taas yksi niistä kerroista, jolloin Zayn vaikuttaa rauhalliselta, mutta kohta räjähtää huutoon? Se ei olis ensimmäinen kerta. Aloit jo pelätä hieman, kunnes Zayn nosti katseensa sinun silmiisi suureksi yllätykseksi katuvalla ilmeellä.

"Mä oon pahoillani Roosa." aloitti Zayn.

Zayn halusi siis pyytää anteeksi. Sen ilmeestä päätellen teidän jatkuva riitely kaiveli teitä kumpaakin.

"Mä oon pahoillani, että viime aikoina mikään ei oo tuntunu onnistunuvan meidän välillä, mutta mä vannon, että siihen tulee muutos." Zayn sanoi ja otti kädestäsi kiinni pöydän toiselta puolelta.

Halusit uskoa Zaynin sanoja, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen, et voinut sokeasti ajatellan kaiken muuttuvan paremmaksi vain pelkillä sanoilla.

"Zayn, kuule. Vaikka mä kuinka toivoisin sydämmenipohjasta, että me saataisiin tää taas toimimaan, mutta se vaatii tekoja. Ennen ku sä oot valmis todella tekemään jotain sen eteen niin mun on sanottava hyvästi." sanoit itkien.

Zayn katsoi sinua samalla lohduttavalla, että surullisella katseella. Se teki kaikesta vaikeampaa. Nousit tuolilta, laitoit nopeasti kumisaappaat jalkaan ja nappasit vielä sateenvarjon mukaasi ennen kuin lähdit edelleen itkien ulos ovesta. Viimeisenä näit Zaynin surullisen katseen ennen kuin läimäytit oven kiinni.

Vaikka kuinka rakastitkin Zayniä, oli parasta lähteä. Ulkona satoi kaatamalla, mutta se sopi mainiosti sen hetkiseen sielunmaisemaasi. Tuntui kuin mitään ei olisi ollut enää jäljellä. Mies jota luulit rakastavasi kuului nyt menneisyyteen. Et ehtinyt pihaa kauemmas kun kuulit jo tutun äänen. Käännyit katsomaan taaksesi ja näit Zaynin seisovan likomärkänä sateessa.

"Onko tässä tarpeeks tekoa sulle?" Zayn kysyi vakavana.

Et voinut muuta kuin arvostaa Zaynin elettä: kaikesta huolimatta. Hymyilit ja näit Zaynin vastaavan hymyysi. Zayn käveli luoksesi ja jaoitte mitä intohimoisimman suudelman keskellä kaatosadetta.

Alexsandra J. x Niall

Sait Niallin suostuteltua lähtemään kanssasi katsomaan uusinta romanttistakomediaa. Tiesit, että ne eivät olleet oikein Niallin makuun, mutta että hän silti menisi mihintahansa leffaan kanssasi. Itsekkin olisit halunnut mielummin mennä katsomaan jotain kauhuelokuvaa, tai jännäriä, mutta romantiikka oli koko illan piilotettu päämäärä.

Olitte tunteneet toisenne jo jonkin aikaa, mutta kumpikaan ei ollut uskaltanut ehdottaa iltaa kahdestaan ennen tätä. Olit siis innoissasi päästessäsi viimein kahden tämän komean pojan kanssa.

"Otaks sä pinet, vai isot popparit?" Niall kysyi.

Olit yllättynyt havahduttua omista ajatuksistasi.

"Öö... En mä oikein tiedä..." sait vastattua.

"No, otetaan yhdet isot ja jaetaan ne." sanoi Niall hymyillen.

Se kuulosti hyvältä. Teidän kätenne koskettaisivat toisiaan leffateatterin pimeydessä...

"Mä toki maksan vielä limutkin päälle. Ruoka taitaa tavallaan olla se osa jonka mä aina hoidan." Niall sanoi hymyillen.

Sä kyllä tiesit Niallin rakastavan ruokaa. Se ei menny juuri koskaan minnekkään ilman edes pientä suklaapatukkaa.

"Okei, mutta mä maksan liput." sanoit huumorilla.

"Sovittu." Niall vastasi hymyillen.

Niall varmaan odottikin sun sanovan niin. Herrasmiehenhän tulee aina maksaa, mutta siitä sännöstä pojat aina todellisuudessa toivo saavansa aina silloin tällöin pienen poikkeuksen.

"Käy sä vaan vessassa ensin niin mä varaan paikat." sanoi Niall popcornin purkin takaa.

Nyökkäsit myöntävästi ja lähdit kohti naistenhuonetta. Kävit siellä pikaisesti rauhoittumassa ennen saliin menoa. Mielessäsi sä toivoit, että tänään Niall tekis ensimmäisen siirtonsa.

"Just sopivasti. Se alkaa kohta." sanoi Niall kun istuit viereiselle penkille.

Elokuva alkoi pyöriä ja yritit pitää huomion parhaasi mukaan siinä, mutta aina välillä katseesi eksyi Nialliin. Leffan aikana teidän kätenne osuivat yhteen monta kertaa, mutta mitään maagista hetkeä ei tapahtunut. Niall ei edes missään vaiheessa pitäny sinua kädestä, tai laittanut kättä olkasi yli. Et voinu olla miettimättä, että etkö kalvannut Niallille.

Leffa oli yksi romanttisimmista, mitä löytyy, mutta silti ei mitään. Ehkä olit toivonut liikoja, tai yliarvioinut Niallin tilanteen tajun, mutta kaikki ei mennyt putkeen sillä romantiikan saralla. Leffa ehti jo loppua ennen kuin huomasitkaan ja ihmisiä alkoi valua ulos salista.

"No, mitä sä pidit?" Niall kysyi ulkona.

"Mun mielestä se oli hyvä." vastasit.

Et kuulostanut kovin vakuuttavalta, mutta tuskin Niall huomaisi.

"Mä taidan tietää, että mikä sua mättää." Niall sano leikkisästi.

"No?" kysyit.

Yllättäen Niall suuteli sua ihanilla, pehmeillä huulillaan.

"Tätähän sä kaipasit, myönnä se." Niall sanoi huumorilla.

Aluksi sua hävetti tunnustaa, mutta kuitenkin päätit sanoa.

"Vähän niin ku." sanoit punastellen.

"Kyllähän mä tiesin. Kaikki naiset haluaa aina Niallerin." Niall sano nauraen.

Suakin alkoi naurattaa.

"Jos sillä on väliä niin kyllä mäkin halusin tehdä noin sulle Alexsandra. Todella halusin." Niall sanoi, vetäen hiussuortuvan korvantaakse kasvoiltasi.

Ei siis ollu kysymys siitä, etteikö Niall olis halunnu sua. Se vaan halus odottaa sopivampaa hetkeä ja tunnettuun tapaansa myös vähän kiusata hyväntahtoisesti.

**********************************************************

Loput tulee pian :)

The fool ~Osa 3~

Menneisyys, talvi

Vuodenvaihteen jälkeen mä tiesin joidenkin asoiden pikkuhiljaa muuttuneen meidän välillä. Se oli pientä, mutta sen kyllä huomasi. Harryllä oli selvästi meneillää, jotain mistä mä en tahtonu päästä perille. Tuolloin mä en kiinnittäny siihen huomiota, mutta kaikki alkoi jo tammikuussa, päivänä jona me leikittiin lumisotaa Harryn asunnon pihalla.

"Hups, ei ollu tarkotus." mä sanoin leikkisästi.

Harry katsoi takaisin muhun sen kuuluisalla virneellä, joka sillä on aina naamalla, kun tapahtumassa on jotain yllättävää.

"Sä et oo selvästikkään oo koskaan pelannu lumisotaa mun kanssa." Harry sanoi, juuri se ilme kasvoillaan.

Mä yritin suojautua, mutta Harry oli tarkka heittäjä. Olisihan mun pitäny arvata, että jos mä heitin ensimmäisenä niin tietenkään Harry ei voinu vastustaa tehdä tulista vastaiskua. Moniin tyttöihin se ei olis toiminu, mutta mun mielestä lumisota Harryn kanssa oli hyvin romanttista. Sellaiset "treffit" meillä aina toisinaan oli.

Mä käytin suojana millon puun taakse piiloutumista, kuin kilven rakentamista siitä mitä ikinä tulikaan eteen. Harry vaan piti haasteista, kun mä onnistuin viimehetkellä torjumaan tarkasti tähdätyn lumipallon.

"Sähän et helposti luovuta." Harry sanoi hymyillen leikkisästi.

"Älä luovuta, äläkä koskaan antaudu vai miten sitä sanotaan." mä vastasin rakentamani lumiesteen takaa.

Mä päätin tehdä taktisen liikkeen ja kävelin hitaasti Harryn luo, joka piteli kädessään valmista lumipalloa.

"Mitä sä aiot?" Harry kysy hymyillen.

Mun pokka piti edelleen, kun mä kävelin yhä lähemmäs suudellakseni Harryä. Mä tiesin, että se oli valmis unohtamaan pelin hetkeksi. Kun mä lopulta painoin huuleni Harryn huulia vasten yhtä taivaallisella tavalla ku ennenkin mä näin Harryn pudottavan lumipallonsa maahan: aseet oli riisuttu.

Suudelman loputtua oli yks niistä maagisista hetkistä, jolloin me vaan katsottiin toisiamme suoraa silmiin, hymyillen niin kuin mitään pahaa ei olisd koko maailmassa. Ne oli ehdottomasti kohokohtia, jotka piristi jokaista päivää.

"Valmiina luovuttamaan jo?" mä kysyin leikkisästi.

"En ikinä!" Harry huusi ja veti ylimääräisen lumipallon selkänsä takaa.

Se lensi suoraa mun naamaan ja Harry nauroi hiljaa onnistuneelle hyökkäykselleen. Se oli siis käyttäny mun omaa suunnitelmaa mua vastaan: miten nerokasta.

"Ja just kun mä luulin, että mulla olis ollu tilaisuus siihen, että näin olis käyny toisin päin." mä sanoin vitsaillen, kun olin saanu kuivattua lumen pois mun naamalta.

"Älä sure, ei kukaan muukaan oo onnistunu yllättämään mua lumisodassa, koska mulla on aina ässä hihassa." Harry sano hymyillen viekkaasti.

Todellisuudessa peli oli vaan sivuseikka, kaikkein parasta oli saada viettää aikaa Harryn kanssa ihan ilman kiirettä mihinkään, eikä meillä ollu tilaisuutta tehdä niin enää yhtä usein kuin joskus ennen.

"Mun on pakko ottaa tää. Ei mee kauan." Harry sanoi, katsottuaan huolestuneen näköisenä soivaa kännykkäänsä.

Mä en ollu ollenkaan mustasukkaista tyyppiä, mutta Harryn ilmeen takia mun piti yrittää saada selville, että mistä oli kysymys. Ehkä se oli turhan uteliasta ja voi osoittautua tarpeettomaksi, mutta mä en mahtanu itselleni mitään.

"Me ollaan puhuttu tästä jo monta hertaa. Kaikki on jo käsitelty. Sä et voi enää soittaa mulle, ymmärräthän?" mä kuulin Harryn sanovsan puhelimeen.

Tuon perusteella soittaja olis voinu olla kuka vaan, joten mä en halunnu tehdä vielä liian hätäisiä johtopäätöksiä. Mä halusin jäädä kuuntelemaan pitempään, jotta saisin tietää enemmän, vaikka se saattoi viestiä Harrylle epäluottamusta: siitä ei kuitenkaan ollu missään nimessä kysymys. Mä halusin auttaa Harryä, jos se oli pulassa.

Mä näin Harryn katsovan muhun päin. Mä en missään nimessä voi ottaa riskiä jäädä kiinni, joten oli parempi lähteä takaisin sinne, mistä me lähdettiin ja toivoa, ettei Harry nähny mua.

"Mä oon pahoillani, mutta mun pitää lähteä." Harry sanoi huolestuneisuutta äänessä, kun tuli takaisin.

"Onko kaikki kunnossa?" mun oli kysyttävä.

Kysymystä seurasi pieni hiljaisuus, jonka aikana mä jo kerkesin pelätä Harryn vastausta.

"Ei tässä mitään. Ei tää oo mitään vakavaa. Mä saan hoidettua tän tänään pois päiväjärjestyksestä. Älä turhaa huoli." Harry sanoi, ottaen mua olkapäiltä kiinni.

Me hyvästeltiin ja mä näin Harryn lähtevän pois autollaan. Mä itse kävelin kotiin, yrittäen miettiä, että mistä oli kysymys. Ehkei se ollu mitään vakavaa, mutta jotain Harryllä oli meneillään.

Nykyhetki

Mä en voinu enää odottaa pitempään: se ei olis reilua Hannahia kohtaa. Mä oikaisin ryhtini ja avasin kahvilan oven. Sisällä mä jätin takkini naulakkoon ja valmistin mielessäni sanoja, jotka mun olisi sanottava. Vähän matkan päässä Hannah tuijotti mua ja sen katseesta näki, että se tasantarkkaan tiesi, kuka mä olin.

Vastaavaa jännityksen määrää mä en ollu koskaan aiemmin kokenu ennen sitä hetkeä. Mä nieleskelin hermostuksissani ja kävelin Hannahin luo ihan kuin hidastettuna. Lopulta mä pääsin paikalle ja jäin seisomaan hetkeksi tuolini viereen.

"Hei." mä aloitin.

Se oli kai ainoa sana, jonka mä pystyin sanomaan sillä hetkellä.

"Hei." sanoi Hannah.

Mä jäin edelleen seisomaan paikalleni ihan kuin halvaantuneena.

"Istu toki alas." sanoi Hannah lopulta.

Mä istuin alas. Koko mun olemus viesti varmasti jo heti epämukavuutta, eikä se ollu ehkä paras mahdollinen ensivaikutelma. Mä yritin rentoutua, mutta toistaiseksi se tuntui lähes mahdottomalta.

"Alotetaan ihan alusta: kuka sä oikeastaan oot?"

Mä yritin miettiä mahdollisimman kuvaavaa vastausta.

"Mä oon se hölmö, joka rakastaa hölmöä, joka vieläki rakastaa sua." mä sanoin, katsoen suoraa Hannahin silmiin.