Nyt kaikki oli huomattavasti paremmin, kuin alussa: tällä lapsella on isä, ja mä sain äitinki hyväksymään tän. Mun raskaus näkyy jo aika selkeästi: kohta tulee kehiin mun kammoamat äityispöksyt, mutta hälläväliä. Mä rakastin tätä lasta, eikä mikään tollanen mitätön asia vois tulla muuttamaan sitä.
Mä istuin sohvalla ja tunnustelin vatsaa.
"Hei vauva." Mä sanoin. "Kuuleks sä mua mun pikku enkeli?"
Se alko potkia: mä tiesin, että se kuuli sen pienillä, vasta kehittyneillä korvilla.
"Mä en oo uskaltanu puhua sulle aiemmin, koska pelkäsin, että se ois tyhmää." sanoin. "Mä rakastan sua, ja mä tiedän, että sun isäki rakastaa sua todella paljon."
Kuvitella, että koko tän ajan tää mun sisälla kasvava kaunis pieni ihminen oli jakanu mun tunteet: hyvät ja pahat. Me ollaan yhtä.
"Enää kolme kuukautta laskettuun aikaan, jolloin sä synnyt ja saat tavata isän ja mummon." sanoin.
Nyt oli kesäkuu, ja vauvan laskettu aika on 8.9. Pian oli jo hankittava kaikki maholliset vauvan tarvikkeet: rattaat, pinnasänky... Liam oli jo maalannut vauvan huoneen vaaleanpunaiseksi: ultraääni oli näyttenyt, että se on tyttö. Luulin Liamin haluavan pojan, mutta se oli oliki innoissaan tyttö vauvasta.
Mulla kestää vielä aikaa sulatella ajatusta, että kohta musta ja Liamista tulis vanhemmat. Sellaiset, jotka vaihtaa vauvan vaippoja ja käy leikki treffeillä sun muuta. En koskaan ennen ollu nähny itteäni sellasena: ainakaan ennen ku olisin ainaki 22. Tää on kiistaton todiste siitä, että elämän suunnitelmat voi muuttua silmän räpäyksessä: kuten kans se, mitä elämältä haluaa.
Nyt mä kuitenki tiesin, että vanhat unelmat oli vaihtunu uusiin: ennen mä unelmoin matkustamisesta, ja yli- opisto opinnoista. Nyt mun unelmat kiteyty tähän mun sisällä kasvavaan lapseen. Nyt mä unelmoin äityidestä, ja vanhemmuudesta yhdessä Liamin kanssa. Mä tiesin, että Liamista tulis maailman paras isä tälle vauvalle.
Juuri kun olin ajatuksissani, Liam tuli tavalliselle tarkastus visiitilleen.
"Hei rakas!" Hän tervehti. "Mikä sun vointi on?"
Vauva reagoi Liamin ääneen, ja alkoi taas potkia.
"Hyvää: vauva potki uuestaan, ku kuuli sun äänen." sanoin.
Liam ryntäsi heti luokseni ja laittoi käden vatsalleni. Liam hymyili ja näytti hyvin isällistä ylpeyttään.
"Hei pikku prisessa, täällä mä: isi." Liam sanoi melkein liikuttuen.
"Tiiäkkös mitä? Mä rakastan sua ja äitiä enemmän, ku voin sanoin kuvailla." Liam jatkoi.
Suutelimme ja vauva näytti tietävän sen, koska alkoi potkia entistä kovemmin.
"Kuule Liam. Siitä lapsen nimestä." aloitin. "Mä mietin: miten olis Amanda?" kysyin.
"Mun mielestä se kuulostaa täydelliseltä." Liam sanoi.
Hymyilimme toisillemme.
"Amanda." Liam makusteli. "Amanda O'Malley." sanoi.
"Ei: Amanda Payne." sanoin.
"Mitä?! Ootko varma tästä?!" Liam hihkui.
"No, tottakai!" Vastasin.
Liam oli selvästi liikuttunut. Tottakai lapsella tulisi olla isänsä sukunimi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti