Lorun loppu (ainakin toistaiseksi)

Tein nyt semmosen päätöksen, että lopetan ainaki jokski aikaa tän fanfic blogin pitämisen, koska mä en usko, että mulla tän hetken elämäntilanteessa ois enää välttämättä aikaa, tai motivaatiota enää kirjottaa. Yli-oppilaskirjotukset nimittäin alkaa painaa jo kovaa kyytiä päälle ja mulla on vielä rutosti opiskeltavaa, luettavaa, laskettavaa, mätettävää ( tajuutte ehkä myöhemmin XDXDXD ) ennen sitä. Alotan näillänäkymin tänään täysin toisenlaisen blogin, jossa selitän parhaani mukaan mahollisimman mielenkiintosesti ja monipuolisesti siitä, mitä tapahtuu jos ihminen menee kieltämään iteltään jonku, ihan minkä tahansa asian ihan täysin¨ja totaalisesti. Lukekaa vaan siis sitte pois jos kiinnostaa, kommentoikaa vaikka sitte ilkeästikki, että kehittysin mahollisimman paljon kirjottajana ennen äikän yo-essee koetta. Kaikista tervetulleinta on tietenki positiivinen palaute ja eritoten se kuuluisa rakentava kriitiikki. Jos ollaan ihan rehellisiä niin mua pelottaa ihan sikana, että tää uuden blogin alottaminen onki tosi huono idea, tuun itkemään ja parkumaan, et miks koskaan loin sen, romahtamaan, ahistumaan varmasti suunnattomasti, stressaamaan kaikkia mun ympärillä valittamalla, että "tännään taaskaan en jaksanu, enkä viittiny edes alottaa kirjottamaan uutta postausta blogiin. Oon hirvee ihminen ja täys laiskapaska (onkohan toi yhdyssana etes? :O) ! Tuntuu, et saan vähintään hermoromahuksen ja ainaki 3 vuotta sairaslomaa: Ei, kuolen varmaan, jos joku teistä tunnistaa mut ja tuntee mut henkilökohtasesti, mutta no, antaa sitte vaan mennä tämäki nettiin koko tän julman maailman silmien eteen pällisteltäväksi, koska mulla ei varmaan oo kuitenkaan mitkään yksityisyyssuojaukset taaskaan bloggerissa päällä, en osaa enkä jaksa niitä laittaa, mutta omahan on mokani. Adios vaan ja älkää pppppppppppppppppppppppppppppppppppppppppppllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllliiiiiiiiiiiiiiiissssssssssssssssssssssssssssssssssssssss lytätkö mua ainakaan ihan ihan vielä, okei? Hyvä?

Ps. kirjoittaja ei vastaa murteellisuuksista oheisessa, tai tulevissa teksteissä.

T: Jo näin muutaman päivän jälkeen massaa ahkerasti kasvattanut huomenna puntarille vähintään 2 kiloa nisuja tankanneenaasteleva ML, eli maltillinen lihottaja XDXDXD

Pps. sanokaa sitte ihan suoraa, jos ette tajunnu hölkäsenpöläystäkään, koska mun käetki ihan tärisee, ku jännitän niin hulluna tän julkasemista :''D


Sen uuden blogin osote on http://finalygrowingup.blogsopt.fi , mut menee aikaa ennen ku sinne tulee oikeeta tekstiä, koska mun pitää eka saada ajatukseni kasáan ja miettiä vielä, et millanen siitä imagoltaan tulee.

Winter love ~Osa 8~

Kuten saattoikin jo arvata niin koko loppuloman ajan en saanut Liamia mielestäni. Se suudelma, se hetki oli jotain niin unohtumatonta. Olin todellakin näiden sattumien kautta löytänyt jonkun, jonka kanssa jaoin samoja kiinnostuksenkohteita ja jonka kanssa viihdyin paremminkin kuin hyvin. Olin erityisesti äärimmäisen imarreltu, jos Liam tunsi läheskään yhtä vahvasti minua kohtaan ja uskoin, että niin oli, ellen sitten lukenut merkkejä pahasti väärin.

Sitä seuraavina päivinä soittelimme toisillemme aktiivisesti, vaikkei meillä olisikaan ollut varsinaisesti mitään sen merkittävämpää asiaa: halusimme vain kuulla toistemme äänet. Välillä tuntui jopa siltä, että olimme hölmöjä ja pelkäsimme toisen katoavan johonkin, jos emme olleet jollain tavalla toistemme tavoitettavissa koko ajan. Sitä kai se oli kun rakastui ja vielä meidän tapauksessa näinkin nopeasti ja sattumalta.

Tiesimme haluavamme olla yhdessä, vaikka olimmekin vasta tavanneet. Ainoa ongelma oli vain välimatka, joka tuli väistämättä pohdintaan kun meidän kummankin tulisi jo aika lähteä omille teillemme, kotiin autuaasta paratiisista. Meillä ei ollut edes tarkkaa suunnitelmaa siitä, kuinka etenisimme, mutta se oli varmaa, että emme unohtaisi toisiamme. Lisäksi lupasimme käydä vielä sanomassa toisillemme hyvästit ennen kuin lähdemme.

Kun olimme pakkaamassa autoa ja tekemässä lähtöä tuntui äärimmäisen haikealta jättää tämä kaikki taakse, mutta Liamin ansiosta mulla tulis aina olemaan pieni palanen siitä muistona aatteissani. En tulisi koskaan unohtamaan yhteistä aikaamme täällä, vaikka mitä tulevaisuus toisikaan mukanansa.

"Nyt tää on sitten oikeasti loman loppu. Se oli kyllä mun elämän paras, mutta kaiken hyvän on tunnetusti päätyttävä joskus." Liam sanoi.

En osannut sanoa oikein mitään. Tunsin palasen kurkussani, mutta siinä oli myös haikeuden lisäksi toivoa.

"Et arvaakkaan kuinka paljon mulla tulee ikävä sua." sanoin melkein itkien.

Liamin silmät olivat selvästi kostuneet, mutta mies ei tietenkään suoranaisesti ikinä itkenyt. Mun mielestä taas oli pikemminkin positiivista, että hänkin uskalsi näyttää tunteensa avoimesti.

"Samat sanat kaunokaiseni." hän sanoi tönäisten minua ja hymyili liikutuksensa läpi.

Oli sanomattakin selvää, ettei hyvästejä ollut koskaan helppo sanoa. Varsinkin kun sanat tuntuivat olevan muutenkin halusessa. Mitä sanoa jollekulle, jota ei välttämättä näe enää koskaan? Oliko siihen jotain ohjetta, tai kaavaa?

"Tässä on jotain pientä, jonka mä haluaisin antaa sulle näin muistoksi." Liam sanoi ja ojensi minulle kuvan päivästä, jolloin me oltiin harjoittelemassa lautailua.

Onneksi Liam oli ottanut siitä päivästä muutaman kuvan. Laitan yhden kehyksiin heti kotona ja aina kun kaipaan piristystä, tai elämä tuntuu muuten vaan kurjalta niin voin katsoa sitä ja muistaa tämän loman.

"Kiitos. Tää on just täydellinen kehyksiin, jotka mulla on kotona omalla pöydällä." sanoin kyynelehtien.

Pitkään kuului vain hiljaista niiskutusta molempien suunnalta, kunnes sitten syöksyimme halaamaan toisiamme oikein kunnolla. Se rutistus tuntui joka luussa ja sai mielialani kääntymään hetkessä lähes ylösalaisin.

"Ollaan mekin yksiä itkupillejä." Liam sanoi nauraen.

Minäkin hymyilin. Olihan se aika naurettavaa vetistellä yhtä vuolaasti, kuin maailma olisi loppumassa. Kyse oli vain erosta siihen asti, kunnes keksisimme keinon tavata uudestaan: milloin se nyt ikinä olisikaan.

"Kyllä me tavataan taas pian. Mä oon varma siitä. Niin kauan kun vaan julkiset kulkuvälineet vaan pelaa ilman typeriä lakkoja niin on joku tapa päästä aina toisen luokse." Liam sanoi vitsaillen.

Olisikin asia oikeasti niinkin yksinkertainen, mutta se oli totta, että keinoja matkustaa oli olemassa monia.

"Oon pahoillani, mutta mä en oo koskaan ollu kovin hyvä pitkissä hyvästeissä." sanoin.

"Liikaa tunteita pinnassa: tiedän. Niiden ilmaisu katseella kertoo enemmän kuin tuhat sanaa." Liam sanoi.

Hän osasi lähes lukea mun ajatukset. Tarkoitin nimenomaan sanojen teennäisyyttä, kun ne eivät vain kyenneet kuvaamaan tunteita tarpeeksi hyvin.

"Meidänkin auto taitaa olla jo pakattuna ja valmiina odottamassa mua. Harmi, ettei mulla oo mitään hienoa sanottavaa tähän loppuun, vaikka tuntuu, että se olis ollu paikallaan." Liam sanoi.

"Ei se mitään. Aina ei tarvii olla mikään runolintu välittääkseen tunteita." sanoin hymyillen.

Katsoimme toisiamme syvälle silmiin pitkään, lähestyen toisiamme hitaasti. Suutelimme ja Liam piti kättään poskellani. Se tuntui kylmältä, kun taas hänen huulensa olivat lämpimät. Suudelma oli pitkä, mutta kehoni jäi jotenkin kaipaamaan yhä edelleen lisää. Se oli kuin addiktoitunut tunteeseen Liamin läheisyydestä, koskaan saamatta tarpeekseen.

"Tähän tän kuuluikin päättyä tältä erää, eikä mihinkään teennäisiin vertauksiin Voltairelta." sanoin nauraen.

Liam hymyili: esitellen kunnolla suloisia, pieniä, mutta silti näkyviä naururyppyjään. Muutaman sekunnin kuluttua vähän kauempaa kuului äänekäs auton torven tööttäys.

"Nyt porukat sai varmaan jo hepulin." Liam sanoi vitsikkäästi.

Käänsin katseeni meidänkin autoon päin ja näin heidän odottavan SB:tä lukuunottamatta ihme kyllä kärsivällisesti. Kai vanhemmat ymmärsivät, kuinka tärkeästä asiasta mulle tässä oli kysymys.

"Mene vaan, ettei ne kohta jätä sua tänne. Eiköhän kaikki haluttu välittyny jo äsken." sanoin kikattaen.

Liam lähti kävelemään ripeästi kohti heidän mökkiään, samalla luoden minuun vielä viimeisen, huumaavan katseen, joka jätti tumman punan poskilleni. Jäin seisomaan vielä hetkeksi katsomaan taivasta, kunnes olin viimein mielessäni valmis lähtöön. Istuin autoon hymyilevänä ja oloni oli jotenkin kelluva, kupliva.

"Turvavyö kiinni hurjastelija." isä sanoi höröttäen.

Tietysti kaikki olivat katsoneet tarkkaan mun ja Liamin intiimihköä kuherteluhetkeä. Jotenkin en kuitenkaan viitsinyt välittää, tai sitten pääni oli sen verran pilvissä, etten kyennytkään edes ajattelemaan järkevästi.

"Saatte nauttia maisemista vielä jonkin aikaa, mutta kohta nekin alkaa muistuttaa sitä vanhaa tuttua." sanoi isä.

Tiesin sen varsin hyvin. Siksi en irrottanutkaan katsettani ikkunasta vielä pitkään aikaan. Asetin tyynyn pääni alle ja nautin vielä viimeisistä alppimaisemien rippeistä, jotka sain nähdä.

Winter love ~Osa 7~

Ennen kuin huomasimmekaan ilta oli jo pitkällä. Isä oli ehtinyt jo käydä useamman kerran hymyilemässä vihjailevaan tapaansa taustalta, kunnes ei ilmeisesti viimeisimmän naurunremakan kuullessaan enää malttanut pysyä enää sen kauempana.

"Ai täällä pelataan korttia. Kumpi on voitolla?" hän kysyi.

"Aika tasoissa. Liam taitaa kyllä kokonaispisteissä pestä mut mennentullen." vastasin hymyillen.

Osittain se johtui siitä, että ehkä pelannut parhaan taitoni mukaan ihan vain kohteliaisuuttani. Kyllä mä olisin Liamin peitonnut jo sillä vuosien harjoituklsella, joka mulla oli.

"Vai niin. Mikä sut tänne meidän mökille toi?" isä kysyi.

"Kävelin lähistöllä ja tunnistin teidän auton sieltä laskettelemasta joten arvelin, että Summer on varmaan täällä." Liam vastasi.

Tiesin kyllä, että isän silmissä tämä hirittely ja tuijottelu näytti varmasti joltain muutakin, kuin vain lyhyeltä illanvietolta kahden toistaiseksi vielä toisilleen tuntemattoman välillä, mutta en välittänyt.

"Onpa kiva, että teidän tapaaminen ei jäänyt vaan siihen yhteen kertaan, sillä lomaa on vielä jäljellä ja veikkaampa, että Summerille voi tulla aika tylsää, kun SB:n seura tuskin tuntuu mitenkään ideaalilta." isä sanoi vitsaillen.

Siinä hän oli kyllä oikeassa: viisi vuotiaan rökänokan kanssa ei oikein tahtonut saada aikaa kovinkaan järkevää keskustelua.

"Jos sopii niin voisin istahtaa hetkeksi teidän viereenne ja tutustua kunnolla tähän Liamiinkin kun viimeksi me tavattiin vaan niin nopeasti." isä sanoi.

Sitten hän malttoi istahtaa viereemme niin kuin kauhukseni osasin jo arvellakkin. Siitä Liamin suhteellisen perusteellinen tenttaaminen sitten lähti ja viime kertaistakin intensiivisenä.

"Mistä sä olet kotoisin?" hän kysyi.

Se oli kysymys, jota en ollut itsekkään muistanut vielä Liamilta kysyä.

"Wolvershamptonista." Liam vastasi.

"Kuulostaa kyllä tutulta paikalta. Ehkä siellä on tultu joskus käytyäkin." isä sanoi.

Oli kai enemmän kuin odotettavissa, että hän yritti päästä perille uudesta vastakkaistasukupuoltaolevasta ystävästäni kyselemällä juuri niitä peruskysymyksiä, joita uteliaat vanhemmat esittivät kun tytöllä sattuu olemaan nimenomaan poika vieraana.

"Mistä sä oot kiinnostunut? Mitä harrastuksia nykyajan pojilla on?" oli turhankin ilmeinen, mutta vastaus kiinnosti kieltämättä minuakin.

"Liikunta on aina ollut lähellä mun sydäntä, kuten varmaan lasketteluharrastuksesta voi päätellä. Lisäksi käyn lenkkeleilemässä ahkerasti, varsinkin kesä-aikaan." Liam kertoi.

Entisenä urheilija isän silmissä Liamin osakkeet varmasti nousivat roimasti.

"Sehän on hyvä, että pysyy liikkeessä! Vaikkei nyt uskoisi niin itsekkin olin aikoinani kova treenaamaan ja kilpailinkin rinteessä." isä sanoi.

Isä oli kyllä suhteellisen hyvässä kunnossa edelleen, vaikka olihan ikä tietenkin vetänyt veronsa.

"Ai niinkö? Olisi mahtava kuulla lisää, kun itselläni ei nimittäin ole kertynyt mitään vastaavaa kokemusta. Ehkä oon vaan ollut liian pelkuri yrittääkseni." Liam sanoi.

Olin nähnyt Liamin lautailemassa ja sen perusteella hän kyllä pärjäisi ihan kilpatasollakin. Kai meillä kaikilla piili pieni itse-epäilys, vaikka lähtökohdat olisivat riittävät tavoittelemaan tähtiä.

"Sitä pitää vain mennä rohkeasti mukaan! En voi väittää, että itsekkään olisin menestynyt mitenkään tähdellisesti alussa, mutta tekemällä ja kokeilemalla oppii." isä sanoi.

"Niinhän se on ja Summer on hyvä todiste siitä, että riittävällä sinnikkyydellä voi ehdottomasti onnistua oppimaan jotain uutta." Liam sanoi.

"No, elähän nyt suotta liikaa suitsuta... Eihän se pari päivää sitten tapahtunut ollut juuri mitään, kun lensin rähmällenikin..." sanoin, tunnustaen isällekkin, kuinka tohelo ja kompura olin ollut.

Isä repesi pieneen, hyväntahtoiseen nauruun. Punastelin hieman ja tiesin isän virneestä molempien huomanneen sen. En voinut peitellä sitä, kuinka kohtuuttomankin ylistäviltä Liamin sanat kuulostivat korvaani.

"Paraskin laskija kaatuu joskus. Jos meillä on vielä aikaa niin voisin kertoa lyhyennetyn version yhdestä kerrasta, kun loukkasin polveni ja kuntoutuminen vaati suhteellisen pitkän ajan." isä sanoi.

Kuulosti siltä, että tämä tarina saattoi olla minullekkin uusi.

"Ei kai tässä ole vielä mikään kiire, jos se sopii, että viivyn vielä hetken." Liam sanoi katsottuaan kelloa.

"Hyvä on sitten, jos nuorisoa kiinnostaa vanhan ukon jorinat. Sanokaa kuitenkin heti jos seloustus on menossa liian pitkäksi." isä sanoi.

Hän saattoi olla varma, että ainakin mä keskeyttäisin varmasti, jos isä menisi liikaa yksityiskohiin, jotka eivät oikeastaan enää liittyisi mitenkään itse tarinaan.

"Tämä siis tapahtui kun olin vähän teitä vanhempi ja paikka oli saksassa..." hän aloitti.

Kuuntelimme hyvinkin kärsivällisesti ja tällä kertaa isän tarina oli oikeastaan ihan mielenkiintoinen: ainakin verrattuna moniin muihin, jotka saatoivat käytännössä junnata paikallaan useamman tunnin. En tiedä oliko se vain yleistä kohtilaisuutta Liamia kohtaan, mutta nyt isä malttoi mielensä ja kertoi vain olennaisen: koko jutun pointti oli nimenomaan sinnikkyys, joka lopulta palkittaisiin, kunhan vaan malttaisi olla tarpeeksi kärsivällinen.

Välillä yritin myös kuvitella itseni samaan tilanteeseen: kykenemättömäksi laskemaan, tai vähään aikaa edes urheilemaan. Se tuntuisi vaikealta, mutta kuinka ihanaa olisikaan palata pitkän tauon jälkeen takaisin entistä ehompana ja pistämään parastaan.

"Se kokemus teki minusta vahvemman ja näin kliseisesti sanottuna jopa muokkasi musta sen ihmisen, joka olen tänään. Tarinan loppu." isä sanoi.

Olimme kaikki hetken hiljaa jopa vaikuttuneina hänen tarinastaan.

"Kiitos kahvista, seurasta ja kaikesta. Oli mukava ilta, mutta nyt mun täytyy varmaan mennä." Liam sanoi.

"Mene ihmeessä, ettei sun vanhemmat luule, että sut on kidnapattu." isä sanoi vitsaillen.

Saatoin Liamin ovelle ja olin tyytyväinen, että isä ymmärsi jäädä istumaan keittiöön.

"Toivottavasti tavataan vielä jossain. Soitellaan ja meilataan ainakin jos ei muuta." Liam sanoi hymyillen toivekkaana.

"Niin tehdään. Kiitos sullekkin vielä kaikesta: erityisesti lautailuopetuksesta." sanoin.

"Ilo oli ihan mun puolella." LIam sanoi jälleen hymyillen kuin aurinko.

Punastelin ja hymy levisi kasvoilleni kuin pikku-tytöllä. Sitten ihan spontaanisti hivuttauduimme lähemmäs toisiamme ja suutelimme. Se kihelmöi koko kropassa ja oloni oli vaivattomampi kuin koskaan: ihan kuin lentäsin enkelin siivillä.

"Parempaa ku kermatoffee." Liam sanoi leikkisästi ja tönäisi minua olkapäälle.

Hän laittoi oven kiinni perässää vilkaisten minua vielä kerran. Jäin hymyilemään tyytyväisenä omalle peilkuvalleni.

Winter love ~Osa 6~

Muutama päivä meni oletettavastikkin kolutessa lähistön muita laskettelukeskuksia, enkä ollut kuullut Liamista toistaiseksi mitään. Ehkä se oli odotettavissakin sillä tiesin kyllä, että hänkään ei varmasti halunnut olla liian hätäinen sen suhteen, mistä nyt meidän kohdalla olikaan kysymys, enkä mä mene väittämäänkään, että tämä jäisi missäännimessä tähän, tai että olisin luopunut toivosta tavata Liam uudelleen.

Jo tänä aikana olin kieltämättä pyöritellyt kännykkää kädessä, toisinaan odottaen sen maagisesti soivan, tai arpoen, olisiki minulla kanttia soittaa itse. Lopputulos oli kuitenkin ollut aina sama: ei mitään. Olin päättänyt vakaasti odottaa loman loppupuolelle asti ja niin aioin tehdä: vaikka kuinka ihanaa olisikin viettää joka päivä yhdessä. Ajattelin, että ehkä se pehmentäisi vähän eron iskua jos näemme viimeisen kerran vasta silloin.

En toki ollut huomannut kysyä, missä Liam asui, mutta veikkasin, että tuskin lähelläkään mua. Se teki tapaamisen entistä vaikeammaksi, jos se olisi edes mahdollista. Näin lyhyen tuntemisen jälkeen tuskin oli edes lähellekkään soveliasta olettaa kyläilyä, enkä mä ikinä uskaltaisi ehdottaakaan sitä, mutta toivoin, että netin välityksellä me voitaisiin pitää yhteyttä. Niin monet muutkin nuoret tekee ja se näyttää toimivan ihan hyvin.

Meilit ja muut viestit toki tuntuivat oikeaan läheisyyteen verrattuna aika etäiseltä, mutta se kelpaisi mulle kyllä kunhan vain tää ei jäisi vaan kahden nuoren sattumanvaraiseen törmäämiseen lomamatkalla. Mä en odottanut paljon, mutta luulin Liaminkin haluavan pitää vielä yhteyttä, ellei hän ollut kokoajan vain yrittänyt olla herraamiesmäisen kohtelias vain sen takia, koska olin tyttö ja niin kuului tehdä, että antaisi itsestään hyvän kuvan.

Olisi toki mukava saada vielä lisää lautailuoppitunteja, mutta saa nähdä, onko siihen mahdollisuutta vielä jonain päivänä. Piti kai vain toivoa uutta törmäämistä näissä merkeissä joskus tulevaisuudessakin, jos vain meidän perheellä tulee enää olemaan varaa lähteä näinkin hulppealle matkalle enää koskaan. Jo nyt unelmoin kuitenkin paluusta näihin maisemiin, vaikka se saattaakin tapahtua vasta sitten kun olen aikuinen, ehkä omien lasteni kanssa.

Yhtäkkiä kuulin, kun mökin oveen koputettiin. Kuka siellä muka voi olla? Kaikki muutkin olivat sisällä ja lisäksi mökkikin oli syrjässä niin ettei kaupustelijoita varmasti ollut eksynyt tänne. Menin kuitenkin avaamaan oven ja yllätyksekseni siellä oli Liam.

"Liam?! Mistä sä tiesit, että tää on meidän mökki?" kysyin ihmetellen.

"Ei se ollut kovin vaikeaa, kun kävelin vaan vähän matkaa, enkä voinut olla huomaamatta tutunnäköistä autoa pihassa." hän selitti hymyillen.

Ei se toki kyllä ollut ihmekkään, jos vaan vähänkään viitsi katsella ympäriinsä.

"Päätin tulla vaan pistäytymään ja kyselemään vähän kuulumisia viime näkemän jälkeen." hän sanoi.

Tuon perusteella menisin jo melkein väittämään, että ehkä Liamkin oli ajatellut minua ainakin jollaintasaolla näiden päivien aikana.

"No, kiva että tulit. Perämmälle vaan." sanoin hymyillen.

Liam riisui takkinsa ja tuli sisälle, katsellen samalla varovasti ympärilleen.

"Vau! Meidän mökki vaikuttaa melkein hökkeliltä verrattuna tähän." hän sanoi naureskellen.

"Aika luksustahan täällä on olla, kun kerrankin vanhemmat raaski tuhlata oikein kunnolla yhteiseen lomaan, josta oltiin puhuttu jo oikeastaan vuosia." sanoin.

Kun Liam oli saattamanani nähnyt tarpeeksi halusin olla hyvä emäntä ja ehdottaa jotain tekemistä.

"Nyt kun kerta oot täällä niin pelattaisiinko vaikka korttia? Mä voin tarjota samalla kahvia ja pikkuleipiä, jos maistuu." sanoin.

"Mikä ettei kunhan vaan pelataan peliä, jonka säännöt kumpikin tietää. Eikä mulla ole kiirettä mihinkään ja kahvi kyllä tekis hyvää." Liam sanoi hymyillen.

Laitoin kahvin tippumaan ja hain takanpäältä pelikortit.

"Ristiseiska lienee varmaan sullekkin tuttu." sanoin.

"Joo, se on itseasiassa yks niistä peleistä, jotka opin jo kersanana kun oltiin kesäiltaisin mummolan katoksessa viettämässä iltaa ja pappa tiesi parhaat pelit, mitkä opettaa." hän sanoi.

Jaoin kortit ja aloimme pelata samalla hörppien kuumaa kahvia ja naureskellen. Aika sai lähestulkoon siivet.

Winter love ~Osa 5~

Loppupäivän aikana voin sanoa oppineeni lautailemaan jo kohtuullisen hyvin. Loppuvaiheessa menin ihan ilman Liamin avustustakin ja pysyin jopa ajoittain hänen tahdissaan. Se luvattu kaakaotauko tuli aiemmin, kuin osasin odottaakaan, kun perusasiat olivat kuin olivatkin hanskassa jo aika pian.

"Jos sun kehitys jatkuu samaa mallia niin pian sä vedät jo hyppyreistäkin ihan muittamutkitta." Liam ylisti tapansamukaan, kun istuimme kahviossa höyrtävien kermavaahtokaakaoiden kera.

"Katsotaanpa sitä sitten kun osaan hallita liikkeet vielä paremmin, etten lennä ilmasta selälleni." sanoin naureskellen ja pyyhin Liamin kasvoille muodostuneet kermavaahtoviikset.

Se aiempi kömmähdykseni oli tainnut siinä samassa jo täysin unohtua, mutta silllä hetkellä mieleeni palasi kuva, jossa Liamin huulet olivat lähellä suudella minua. Se tunne oli samanaikaan jotenkin outo, mutta sai mahanpohjassani tuntumaan miellyttävän kihelmöivän tunteen.

"On jo aika myöhä, joten meidän on kai parasta lopettaa muutaman laskun jälkeen, ettei vanhemmat joudu metsästämään meitä ympäriinsä." Liam sanoi.

"Niin kai. Mun vanhemmat on kyllä jo vuosien varrella hyvinki kerenny tottumaan siihen, ettei mua meinaa saa rinteestä pois repimälläkään." sanoin naureskellen.

"Vähän sama juttu täällä. Muistan silloin kun oli pieni, enkä koskaan olis saanu tarpeekseni laskettelusta. Aina kun tuli lähdön aika niin piti ihan periaatteesta vinkua vielä yhtä laskua." hän sanoi naureskellen.

Olin itse aina ollut ihan samanlainen. Oli hassua, kuinka jokin tällainen asia oli tuonut meidät yhteen, vaikka olimme vasta tavanneet. Katsoin Liamia, enkä vain voinut olla syventymättä hänen kauniisiin, ruskeisiin silmiinsä, jotka erottuivat kirkkaina hänen vaaleasta vaatetuksestaan.

"No niin. Nautitaan vielä viimeiset kerrat ennen kuin ne julmurit tulee vaatimaan, että pitää lähteä." hän sanoi hymyillen kun oli saanut hörpättyä viimeisen kulauksen kaakaostaan.

Olimme laittamassa takkeja takaisin päälle ja juuri lähdössä ulos kahvion ovesta, kunnes näin kauempana isän. Yritin livistää paikalta mahdollisimman nopeasti, mutta turhaan: pian hän huomasi minut myös. Isä käveli luoksemme ja rukoilinmilessäni, ettei hän sanoisi tapansamukaan mitään typerää ja nolaisi minua.

"No, riittääkö jo?" hän kysyi ensiksi.

En ehtinyt vastata ennen kuin hän jo kiinnitti oletettavasti huomionsa Liamiin.

"Sä oot ilmeisesti löytänyt seuraakin. Mikäs herran nimi on?" hän kysyi.

"Hei mä oon Liam. Ja sä olet ilmeisesti Summerin isä?" Liam esittäytyi kohteliaasti.

"Kyllä vain. Hauska tavata ja mukavaa, että Summerilla on ollut joku, jonka kanssa hurjastella menemään." isä sanoi.

Punastuin hieman, mutta olin kuitenkin tyytyväinen, että saisin näillänäkymin odottaa tarkempaa kuulustelua vielä automatkaan asti.

"Me ajateltiin vielä käydä muutama lasku ennen lähtöä jos se vaan käy." sanoin.

"Kaikin mokomin! Ei meillä ole vielä mitään kiirettä, kunhan vaan et viivy niin kauan, että SB kerkeää hermostua odottamaan." isä sanoi.

"Hyvä sitten! Me kyllä palataan hyvissäajoin." Liam sanoi hymyillen.

Pääsimme lähtemään takaisin ulos ja päätimme kokeilla vielä yhtä haastavampaa rinnettä. Näin illalla lamput valaisivat koko matkan tunnelmallisesti, eikä tarvinnut huolehtia enää väenpaljoudesta. Olin aika väsynyt, mutta hyvin tyytyväinen sillä päivä oli sujunut kaikinpuolin paremmin, kuin olin osannut ajatella. Nykyisin tuli enää harvoin päiviä, jolloin oli mahdollisuus viettää aikaa rinteessä ilman kiirettä minnekkään.

"Se taitaa olla toistaiseksi hyvästien paikka." Liam sanoi viimeisen laskun jälkeen.

Oli hankala sanoa Liamille hyvästejä: varsinkin kun ei ollut varmuutta, taipaisimmeko välttämättä enää.

"Siltä vaikuttaa, mutta toivotaan, että me tavataan vielä." sanoin.

"Mä annan sulle mun puhelinnumeron niin voidaan ainakin pysyä yhteyksissä." Liam sanoi ja otti paperia taskustaan.

Otin sen vastaan kiittäen ja hymyilin hiljaa mielessäni. Ehken joutunutkaan sanomaan Liamille hyvästejä ikuisiksi ajoiksi.

"Mutta törmäillään!" Liam huikkasi iloisesti hymyillen ja lähti kohti parkkipaikkaa.

Jäin hetkeksi paikalleni leijumaan hetkeksi omiin svääreihini, kunnes tajusin, että minuakin varmasti odotettiin jo. Kävelin autolle, jossa muut istuivat jo valmiina lähtöön.

"Sieltähän sitä tullaan." isä sanoi hymyillen.

Istuin autoon ja juuri kun ehdin luulla, että ristikuulustelulta vältyttäisiin niin äiti avasi suunsa.

"Isä kertoi, että sä olit jonkun pojan kanssa." hän sanoi.

"Niin olin. Entä sitten?" sanoin.

Tyypillistä: aina kyseessä on poika niin se on heti monta kertaa isompi juttu.

"Summerilla on poikaystävä!" kailotti SB.

Olisihan se pitänyt arvata, että tuolla pikku hölösuulla oli sanottavansa asiaan.

"Hiljaa!" ärähdin automaattisesti.

"Äläpäs höpötä Sarah- Beth. On ainoastaan mukavaa, että Summerilla oli laskettelu seuraa tänään, eikä mistään poikaystävistä kannata sen perusteella puhua." sanoi äiti.

SB päästi turhautuneen puuskauksen. Oli kai iso pettynys, että tyttö ja poika saattoi ollakkin ihan vaan kavereita keskenään.

"Mikäs siinä: mukavalta ja fiksulta pojaltahan se Liam vaikutti. Aiotteko te vielä tavata?" kysyi isä.

"Itseasiassa en tiiä. Kyllä me vaihdettiin puhelinnumeroita, mutta saa nähdä." vastasin.

Jäin omiin ajatuksiini miettimään koko kuviota. Toivoin salaa, että Liam soittaisi minulle jo tänään, mutta se taisi olla turhaa. Ehkä hän ei enää muistaisikaan minua enää muutaman päivän päästä, kun lomakin olisi melkein ohi. Toisaalta voisinhan minäkin soittaa, mutta en halunnut vaikuttaa mitenkään epätoivoiselta, tai liian päällekäyvältä.

"Sen kun otat vaan puhelimen käteen ja soitat sitten kun tuntuu siltä, tai muuten siinä voi päästä hyvä tuttavuus sormienvälistä." sanoi isä.

Ehkä hän oli oikeassa, mutta päätin kuitenkin katsoa tilannetta. Halusin nähdä miten Liam reagoisi: ehkä se olikin se, kumpi ottaa yhteyttä ensimmäisenä.

Winter love ~Osa 4~

Liikkeitäni ei voinut kuvata milläänmuotoa sulaviksi, mutta onnistuin pienellä avustuksella pääsemään mäen alas asti kaatumatta. Kun ymmärsin laudan mekaniikan niin sain jalkanikin toimimaan sen mukaisesti ja myötäilemään rinteen muotoja samalla tavalla, kuin suksillakin. Olin saanut sen hallintaani niin, että säilytin tasapainon.

"Hyvinhän se meni! Hienoa!" Liam kehui.

"Eihän tässä nyt vielä paljon ylistämistä ole, mutta eiköhän tässä olla pikkuhiljaa jonnekkin pääsemässä." sanoin naureskellen.

"Aivan varmasti!" Liam sanoi hymyillen kannustavasti.

Tiesin Liamin kehuneen mua jokatapauksessa, mutta silti hänen kannustuksensa ja tukensa toi lisää itsevarmuutta yrittää uudestaan.

"Ootko ihan puhki jo vai mennäänkö heti uudestaan?" Liam kysyi.

"Uutta putkeen vaan: ei tässä nyt olla vielä huilaamassa kun vasta päästiin alkuun." vastasin hymyillen.

Lopetan aina vasta sitten kun jokin on hoidettu kunnolla loppuun: se oli mun tyyli. Sitkeys oli kaikista tärkeintä.

"Hyvä on sitten tuleva snoukka mimmi." sanoi Liam naurahtaen leikkisästi.

Hänen kommenttinsa sai hymyn minunkin huulilleni. Menimme suoraapäätä uudestaan hissiin, jonka jono näytti kasvaneen hieman.

"Hyvä että me ollaan näinkin aikaisessa, että ehditään mennä edes muutama lasku ennen ruuhkaa." Liam sanoi.

"Jep. Mun mielestä rinnekkin on yleensä aina paremmassa kunnossa aamulla, kun se ei oo vielä ehtinyt pehmetä kaikkien laskijoiden jäljiltä." sanoin.

Kyllähän se keskustelu näytti sittenkin luonnistuvan, vaikka kyse oli nuinkin arkisesta ja tavallisesta aiheesta. Ehkä yhdessäolo olikin sanoja merkittävämpää.

"Onko teillä kotonapäin yhtään laskettelukeskusta?" Liam kysyi.

"Ainoastaan sellainen pieni nyppylä, jota ei oikeastaan voi rinteeksi edes sanoa. On siellä hissi, mutta lähinnä sitä käyttää vaan pikkulapset, tai innokkaimmat temppuilijat." selittin.

Se oli kuitenkin paikka, jossa muistan ottaneeni ensiaskeleet suksilla. Sieltä tämä kaikki ja lähti ja sen jälkeen mäet olivat vain kasvaneet sekä intoni lisääntynyt.

"Ei meilläkään tilanne oo yhtään sen kummempi. Vähän matkan päässä on toki yks ihan ok paikka, mutta se on oikestaan useimmiten niin täynnä väkeä, ettei sinne kannata mennä, ellei sitten halua jonottaa koko päivää. Lisäksi sekään ei oo oikeastaan juuri mistään kotoisin." Liam sanoi.

Ymmärsin, että Liamille täällä oleminen oli varmasti yhtä ainutlaatuista, kuin mullekkin. Me oltiin molemmat onnekkaita, kun saatiin kokoea tämä ja jakaa se yhdessä.

"Kokeillaanko tälle kertaa tehdä niin, että mä pidän sua ainoastaan kädestä kiinni? Tietysti pysettelen ihan sun etupuolella koko ajan." Liam ehdotti.

"Kai se käy. Enhän mä opi kunnolla, jos mä annan sun ohjata koko ajan." sanoin.

Nyt vasta pelkäsinkin kaatuvani, tai muuten vaan nolaavani itseni kun lähtisin jo näin lyhyen harjoittelun jälkeen laskemaan käytännössä yksin.

"Luotat vaan itsees niin kaikki menee kyllä hyvin." Liam sanoi vielä rohkistakseen.

Haparoivin liikkein lähdin pikkuhiljaa löysentämään otettani Liamista ja lähdin liikkeelle omin avuin. Liam pysyi koko ajan etupuolellani, kuten lupasikin, mutta tällä kertaa onnistuin laskemaan ihan itse, vaikkei vauhti päätä suoranaisesti huimannutkaan.

"Tosi hyvä! Siinäs näet, että sä kyllä pystyt mihin vaan kunhan vaan et turhaa epäile." Liam sanoi.

Näytin varmasti kuin juuri kävelemäänoppineelta pikkulapselta leveän hymyni kera. Ehkä turhankin uhkarohkeana lisäsin vauhtia ja onnistuin jopa johonkin pisteeseen asti hallitsemaan sen. Minun ei tarvinnut tunteakkaan itseäni auttamattomasti etanaksi muiden laskijoiden rinnalla.

"Sustahan kuoriutui hetkessä oikea hurjapää." Liam sanoi naureskellen leikkisästi.

Puikkekehdin sujuvasti varoen tarkasti muita, kunnes menetin hetkeksi hallinnan ja alkuperäinen pelkoni kävikin toteen: kaaduin, ja vieläpä niin, että vedin Liamin mukanani hänen yrittäessään ottaa minut kiinni. Ennen kuin ehdin tajuta mitään makasimme lähestulkoon päällekkäin rinteen raunassa. Havahduin siihen kun Liamin naama oli ilmestynyt suoraa kasvojeni eteen.

"Ootko sä kunnossa?" kysyin.

"Ei mulla oo hätää. Ei se ollut kovinkaan iso tärsky." Liam sanoi naureskellen.

Minua nolotti kamalasti, vaikkei mitään sen vakavampaa ollutkaan sattunut. Lähinnä vain ajattelin tilanteen olevan kiusallinen sillä asentomme oli melko lähellä suudelmaa.

"Äläkä huoli: parhaimpienkin on kaaduttava joskus." hän sanoi nauraen.

Nauroin myöskin, mutta se saattoi jäädä hieman väkinäiseksi. Tämä oli yksi niistä tilanteista joille en kyllä pystyisi nauramaan ainakaan ihan heti sillä sen verran pahasti olin munannut kun yritin esittää ammattilaista jo heti toisella laskulla. Hyvä ainakin, että Liam suhtautui siihen huumorilla.

"Nyt vaan pystyyn niin ollaan ehkä ansaittu kaakao-taukokin jossain vaiheessa. Mä tottakai tarjoan sitten heti ekan nappiinmenneen laskun jälkeen." Liam sanoi hymyille.

"Kuulostaa hyvältä. Nyt mulla on ainakin joku porkkana, jota tavoitella." sanoin naureskellen.

Mäen loppuosa onnistuikin sitten huomattavasti paremmin kun pystyin taas keskittymään. Välillä kuitenkin unohduin katselemaan Liamia, jolla oli lähestulkoon koko ajan kasvoillaan mitä hurmavin hymy. Ihalin sitä, kuinka hän jaksoi edelleen sitkeästi opettaa sinua. Hänen äänensä kuulemisestaan taustalla tiesin olevani hyvissä käsissä, vaikka olisinkin kuinka onneton tumpelo hyvänsä.

Winter love ~Osa 3~

En törmännyt Liamiin enää sinä päivänä, vaikka salaa niin olisinkin toivonut. Hän vaikutti jo heti ensihetkistä asti jotenkin kiltiltä ja fiksulta pojalta, jonka kanssa viettäisin mielusti jatkossakin aikaa. Lumilautailun merkeissä juttelu saattaisi luonnistua vielä paremmin, sillä se oli asia, joka yhdisti meitä. Eikä sitä aina välttämättä tarvittu sanoja, kunhan vaan saataisiin luotua kontakti välillemme, ettei koko tilanteesta tule kiusallinen.

En ollut oikein hyvä juttelemaan poikien kanssa, vaikka mun ystäväpiiriin onkin löyhästi kuulunut joitain kaksilahkeisia vuosien varrealla. Ne on olleet mulle tärkeitäkin omalla tavallaan, mutta silti tulee aina olemaan asioita, joista ei voi oikein puhua poikien kanssa. Toisinaan on jopa vähän vaikea keksiä mistä puhua, koska pojat vaan on tietyllätavalla erilaisia verratuna tyttöihin. Loppujenlopuksi mä oon varmaan yks niistä tyypillisistä tyttöistä, jotka uskoutuu vaan parhaimmille tyttökavereilleen.

Otin kieltämättä hieman paineita lisäksi siitä, kuinka onnistuisin olemaan mahdollisimman hyvä oppilas, ettei Liamin tarvitse turhautua heti alussa, tai mun nolostella kömpelyyttäni. Enhän mä oikeastaan sinänsä kömpelö yleensä ollut, mutta mitä tuli lumilautailuun niin kaatumisilta ja muilta kömmähdyksiltä ei varmasti vältytä. No, ehkä pienen oppitunnin jälkeen mä oonkin jo opettajaani parempi: toivoa sopii ainakin aina.

"Miten päivä meni? Näkykö niistä hiihtopummeja?" isä tuli kysymään kiusoittelevaan sävyyn kun istuin illalla sohvalla.

"Ei isä! Päivä meni mainiosti ihan ilman mitään hikisiä, muka hyvännäköisiä rinnepummejakin." vastasin naureskellen.

Jätin tietenkin mainitsematta sanaakaan Liamista. Puhehan oli hiihtopummeista, eikä uusista tuttavuuksista.

"Eihän se toki oo mikään yllätys, että sä viihdyt rinteessä niin kuin edellisinäkin talvina." hän lisäsi vielä kohauttaen minua leikkisästi olalle.

Meillä oli aina ollut hyvinkin lämpimät, läheiset välit isän kanssa ja uskon sen johtuvan suurimmaksi osaksi minulle periytyneestä, yhteisestä intohimosta. Hänen positiivinen suhtautumisensa lähestulkoon jokaiseen asiaan sai myös minut näkemään asiat valoisemmin.

"Mennäänhän me huomenna vielä siihen samaan paikkaan?" varmistin.

"No, jos et ehtiny vielä kyllästyä niin mennä vaan. Ehditään me käydä vaikka missä muualla vielä näiden päivien aikana." isä sanoi.

Hymyilin kiittävästi ja isä jätti minut takaisin ajatusteni pariin. Olin innoissani huomisesta, mutta silti jännitin myös paljon ja pelkäsin, etten pysty olemaan tarpeeksi luontevasti jonkun kanssa, jonka olin vasta tavannut. Veikkaan, että ainakin tähän astisen perusteella Liam vaikutti paljon avoimemmalta, mitä itse olin. Toivoin vain, että tilanteen mukana kaikki voisi sujua ikäänkuin itsestään. Väkisin yrittäminen vaan sais aikaan kiusallisen hiljaisuuden.

Minua alkoi jo ramaista ja haukotuttaa pitkän päivän jälkeen joten päätin mennä yläkertaan laittamaan pään tyynyyn. Oli turha enää yliajatella vaan antaa aivojen levätä aamuun asti. Kaikki pelot, mietteet vaan paisuu, jos niitä jää jauhamaan ja itsekkin tiesin, ettei todellisuudessa mitään kovin pahaa voisi tapahtua: kysehän oli vaan lumilautailusta. Sehän voisi olla kivaakin nyt kun joku on viimeinkin valmis opettamaan mulle kunnon tekniikan.

Päästyäni makuulle nukahdin lähes sen saman tien. Aamulla heräsin jo aika aikaisin, mutta kuitenkin virkeänä. Tälle kertaa sain sentään nousta omaan tahtiini, enkä SB:n tyypilliseen ylitsepursuavaan hypähtelyyn ja mölinään. Hetkessä olin ripeästi saanut jo tehtyä kaikki tavalliset aamutoimet: puin, söin, pettasin petin ja pesin hampaat kunnes kaikkien muidenkin oltua valmiita lähdimme matkaan. Muut ihmettelivät kiirettäni, mutten aikonut selitellä sen enempää.

En tiedä, kuinka ajoissa Liam aikoisi olla paikalla, mutten halunnut antaa hänen ainakaan joutua odottamaan takiani. Perille päästyämme meniin siis jo mahdollisimman nopeasti vuokraamoon nähdäkseni oliko minulla seuraa. Kasvoilleni levisi automaatisesti leveähkö hymy, kun näin Liamin istuvan penkillä odottamassa minua.

"Huomenta. Valmiina oppitunnille?" hän tervehti hymyillen.

"Ehdottomasti. Pitää vaan ensin löytää sopiva lauta." sanoin.

"Siinäkin suhteessa mä osaan kyllä neuvoa, jos vaan haluat." Liam sanoi.

Oli kai aika selvää, että halusin: eihän mulla ollut juuri mitään käsitystä, että millaisella laudalla olisi hyvä aloittaa. Niin menimmekin yhdessä tutkimaan vaihtoehtoja ja onnistuin saamaan juuri mulle sopivan harjoittelukappaleen: se oli punainen, kuten mun lasketteluasukin ja siinä oli kultaisia ja hopeisia koristekuvioita.

"Sävy sävyyn. Niinhän se kuuluukin olla, että näyttää tyylikkäältä rinteessä." Liam sanoi vitsaillen.

Naurahdin hieman. Olihan se aika typerää välittää sävytyksestä, mutta jotenkin se toi mulle ammattimaisuuden tunnetta.

"Eiköhän mennä, että päästään tänään kunnolla alkuun." sanoin hymyillen.

Liam hymyili takaisin ja otti oman lumilautansa kainaloonsa. Hän näytti jopa minuakin enemmän oikeinkunnon ammattimaiselta skimbaajalta viimeisintähuutoaolevine laskettelulaseineen ja erikoisvarusteiltuine monoineen.

"Olisipa munkin vanhemmilla varaa hankkia mulle jotain tollaista." sanoin ihastellen.

"Itse mä näihin oon säästänyt, eikä se ollut mitenkään nopea prosessi." Liam sanoi hieman vitsaillen.

Lähdimme kävelemään kohti loivahkoa, mutta kuitenkin varmasti tarpeeksi haasteellista mäkeä. Hermostuneena kiinnitin monojen siteet Liamin avustuksella ja yritin nousta pystyyn kuin bambi jäällä.

"Ekana meidän pitää opetella miten hississä mennään laudan kanssa. Sen ei pitäis olla kovin vaikeaa." hän sanoi.

Hivuttauduimme siis hissiin ja Liam opasti minua kädestä pitäen, kuinka kapula otettiin ja kuinka se asetettiin tukevasti. Ainakin siihen mennessä luulin onnistuvani ihan hyvin, mutta itse laskemisesta en ollut yhtään niin varma.

"Kun päästään huipulle niin sitten päästäänkin tositoimiin. Toki otetaan hyvinkin rauhallisesti aluksi, mutta etköhän sä perustekniikan opi jo aika nopeasti." Liam sanoi.

"Otetaan ainakin se tavoitteeksi, että mä selviän hengissä." sanoin vitsaillen.

"Kyllä mä sut pelastan jos niikseen tulee." Liam sanoi naureskellen.

Mä tiesin, että Liam kyllä syöksyisi kohteliaisuuttaan heti turvatyynyksi, jos mä hoipertelisin uhkaavasti. Yksin mä en varmaa olis ehkä uskaltanu kokeilla lumilautailua enää koskaan. Silloin mulla olis ollu vielä isompi riski teloa itseni jopa oikein kunnolla. Liamin tuomasta turvasta huolimatta vatsaani kauristi yhä enemmän, mitä lähemmäksi huippua pääsimme.

"No niin. Otat musta vaan tiukasti kiinni niin lähdetään hitaasti kääntymään liikkeelle." Liam sanoi kun olimme perillä.

Tein niin kuin hän käski ja pienen hätkähdyksen jälkeen olini tuntui oudolla tavalla miellyttävältä, kun Liamin lämmin hengitys tuli vasten selkämystäni. Se ei tuntunut mitenkään painostavalta, vaan päinvastoin: oloni oli turvallinen. Olin päättäväinen: minulle ei kävisi kuitenkaan, kun lähelläni oli joku, johon luotin. Hetkessä unohdin jo aiemman jännitykseni ja lähdin rohkeasti kääntään jalkojani kohti edessä olevaa kaareetta.