"No, mitä mieltä ootte?" Kysyin morsiusneidoiltani, kun tulin sovitushuoneesta, aivan ihana hääpuku päälläni.
"Aivan ihana! Ota se!" Wilhelmina hihkui innoissaan. "Kaiken lisäks se sopii kauniisti sun hiusten väriin, ihoon ja kaikkeen!"
Valitsinkin itseasiassa tämän mekon sovitettavaksi juuri, koska sen sanottiin sopivan punahiuksiselle ja suhteellisen vaalealle. Se myös sai siniset silmäni näyttämään jotenkin suuremmilta.
"Hmm... Musta meidän pitäis kuitenki kattoa vielä nuita jäljelläolevia. Eihän sitä koskaan tiedä, et jos löytyy vielä parempi." Emily sanoi
"Oikeassa oot." Sanoin takaisin. "Kiitos muuten ihan hirveäsyi, että lähitte tähän! En tietäs, mitä tekisin nyt ku Louiski on lähössä pian pois..."
"Älä turhaa kiittele! Ilollahan me tätä tehään!" Wilhelmina sanoi
Hymyilin ja lähdin sovittamaan seuraavaa mekkoa. Ja sitä seuraavaa, ja sitä seuraavaa... Lopulta kuitenkin melkein mekkojen loputtua osuin kultasuoneen: Häämekko, joka oli muuten täydellisen puhtaan valkoinen, lukuunottamatta muutamaa kerrassaan kaunista kultaista raitaa.
Wilhelmina ja Emily eivät sanoneet sanakaan, mutta tiesin heidän katseistaan, että he ajattelivat samoin. Enää ei tarvinnut etsiä. Maksoin mekon ja lähdimme ulos liikkeestä. Hyvästelimme ja jatkoimme omille teillemme. Halusin lähteä heti Louisin luokse, viettämään viimeisiä hetkiä ennen hänen lähtöään.
Kun pääsin perille ja kiipesin kerrostalon portaita kolmanteen kerrokseen, jossa Louis asui, ovi oli jo auki. Kävelin hitaasti sisään pimeään asuntoon. Mistä on kysymys?
"Louis?" Huhuilin
"Älä sano minua Lousiksi." Kuului
"Louis, sä pelotat mua." Sanoin pelokkaasti
"Älä sano minua Louisiksi." Kuului uudestaan, selvästi Louisin äänellä.
Yhtäkkiä Louis liukui huoneesta vain bokserit jalassa ja lippalakki päässä ikään kuin räppärillä ja sanoi: "Älä sano Louis, sano saas masta' from doncasta'!"
Samalla hän alkoi laulaa Amy Winehousen biisiä Valerie. En voinu muuta, ku nauraa! Tällanen se mun sulhanen toisinaan saatto olla, kaikkine hullutuksineen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti