Beautiful people ~Osa 3~

Mä päätin ottaa viimein härkää sarvista ja lähestyä Louisia. Paras tapa jonka mä keksin oli tehdä maskotti tulevaa finaalia varten ja samalla mä voisin toivottaa onnea. Eihän Annie vois pillastua siitä, eihän? Joka tapauksessa tää oli tarpeeks hankalaa muutenki: jo ilman Louisin omistushaluista tyttöystävää.

Maskotista tuli porkkanan muotoinen, koska mä tiesin Louisin pitävän porkkanoista. Lisäks siinä roikku myös kyyhkynen, koska kaikki muistaa Louisin leikki kyyhkysen, jonka se oli nimenny Keviniksi. Mä todella toivon, että se arvostaa mun elettä. Tää oli tyhmää, mutta mä kadun koko mun loppuelämän, jos mä en etes yritä.

Tottakai mä olin varsin tietoinen siitä, että Louis oli varattu: varattu oli kai lievästi sanottu, mutta silti, kaikesta huolimatta tää oli riski, joka mun oli otettava. Mä en etes halua tietää, että mitä Annie sanos, jos saa tietää, että mä annoin lahjan SEN poikaystävälle. En mä ootakkaan, että joku Annien kaltanen vois etes kuvitella, millasta on olla näkymätön.

Mä viimeistelin mun lahjan, katoin sitä ja toivoin hartaasti, että Louis tulis pitämään siitä. Kuinka mahtavalta tuntuskaan nähä se roikkumassa Louisin taskusta ku ne pelaa finaalissa... Okei, taas yks mun hulluista kuvitelmista, joka on parempi unohtaa saman tien, etten ala odottamaan liikaa tältä.

Mä annan sen Louisille huomenna: se oli varma. Mun oli valittava tunti, jolla mä ja Louis oltiin, mutta Annie ei, mikä oli kemia. Mulla oli täydellinen tilaisuus antaa maskotti Louisille tunnin jälkeen ennen ku se kerkeää kiiruhtaa Annien luo. Mun oli vaan oltava nopea, mutta ei liian sillä mun tarkotushan oli jäädä mieleen.

Mua jännitti jo valmiiks, mutta Louisin lahjan tekeminen uuvutti mut niin, että mä nukahin lähes heti. Ennen sitä mun mielessä oli kuitenki kasa kysymyksiä: "Mitä jos Louis ei halua sitä?" "Mitä jos mulla ei oo rohkeutta antaa sitä?" "Mitä jos mä en saakkaan etes tilaisuutta?" "Mitä jos mä oonki todella Lousille täysin yhdentekevä?"

Aamu sarasti aiemmin ku mä kerkesin etes ajatella. Aamu toimet hoitu nopeasti ja samalla hermoillen suunnattomasti, mutta mä hoin ittelleni, että kaikki tulee olemaan vielä tän vaivan arvosta, jos Louis huomaa mut. Se oli jotain, mitä mä olin toivonu niin kauan... Okei, taas mä innostus liikaa.

Mä pyöräilin kouluun kevät ilmassa ja toivoin, että tänään tosiaan olis mun kannalta suuri päivä. Koulunpihalla Cara odottiki jo mua.

"Hei Jamie!" Cara sano.

"Hei Cara!" mä vastasin.

"Ooks valmis?" Cara kysy, ottaen mua rohkasevasti olkapäästä kiinni.

"Oon mä." mä vastasin itsevarmempana, mitä todellisuudessa olin.

"Lykkyä tykö!" Cara sano, tönästen mia leikkisästi. "Saa se futari rakastumaan suhun."

Mun kasvoille levis pieni hymy. Nyt mä olin valmis, mutta edessä oli kaks ekaa tuntia kemiaa, joiden jälkeen mä voisin vasta toimia.

"Kato. Mä tein tän." mä sanoin Caralle näyttäen maskottia.

"Se on hullu, jos ei tykkää tosta!" Cara sano inoissaan.

Omasta mielestäni mä olisin kyllä voinu keksiä jotain parempaaki, mutta tää sai luvan kelvata. Jos se ei halua tutustua muhun niin omapahan on menetyksensä: ainaki mä luulen niin...

"Nähdään sitten myöhemmin!" Cara sano kellon soitua ja lähti espanjan tuntilleen.

"Nähdään!" mä vastasin ja jäin tuijottamaan pientä maskottia mun kädessä.

Se tuntu säälittävältä verrattuna kaikkeen, mitä Annie oli varmasti Louisille hankkinu. Tän antaminen sais mut vaan näyttämään hölmöltä. Mun oli keksittävä joku juttu, jolla mä voisin parantaa tätä, ja pian. Oli liian myöhästä muuttaa koko lahjaa, mutta jotain mun oli lisättävä, jotta mä en näyttäs säälittävämmältä, mitä mä oon jo ennestään.

Mä kävelin luokkaan ja näin Louisin juttelemassa takapenkissä kavereittensa kanssa. Mä koitin kovasti olla kattomasta sinne päin, mutta en voinu mitään. Pian mä kuitenki avasin kemian kirjan ja olin lukevinani, vaikka mietin jotain ihan muuta ku molekyylisidoksia.

"Mitä tyttö tekee vaikuttaakseen söpöltä pojan silmissä?" mä yritin miettiä. Esittää tyhmää, kikattaa viehättävästi, näyttävää kauniilta, antavaa kehuja... Antavat kehuja. Siinä se. Louis toki kuulee niitä joka päivä, mutta mun suusta sillä vois olla eri merkitys. Se vois olla mieleenpainuvampaa.

Mutta enhän mä tulis pystymään sanomaan mitään kehua, koska mä tulisin menemään niin lukkoon, että pelkkä "Onneks olkoon." olis jo tarpeeks vaikeeta. Siinä meni kai se idea... Hetkonen: mähän voisin kirjottaa lapun. Sitähän monet tekee leffoissa ja oikeassa elämässäki. Mä kaivoin paperia esiin mun repusta.

Mä mietin hetken ja lopputulos oli tässä: "Sulla on ihana hymy :) "

Olikohan tää hyvä? Pitäskö mun keksiä jotain parempaa? Toisaalta pelkkä hymyn kehuminen ei oikeuta Annieta pillastumaan, jos Louis kertoo sille. Mun oli pelattava loppujen lopuks kuitenki varman päälle, joten "sulla on kiva hymy" sai riittää. Mä laitoin lapun kiinni maskottiin ja mun kädet alko jo hiota jännityksestä.

Opettaja tuli luokkaan ja tunti alko. Mä kuitenki ootin vaan sen loppumista, että mä saisin tehtyä asian, joka mun olis pitäny tehdä jo ajat sitten, mutta ikinä mulla ei ollu tarpeeks rohkeutta: nyt on.

Beautiful people ~Osa 2~

Seuraavana päivänä koulussa vallitsi jo aamusta asti voiton tunnelma. Kaikki oli niin innoissan ja tottakai futis sankareista erityisesti Louisin ympärillä parveili valtavasti ihmisiä: kaikki halus puhutella koulun maineen pelastajaa. Oli mahtavaa nähä Louis niin ilosena. Se oli niin ku kala vedessä ollessaan kaiken huomion keskipisteenä.

Mä paloin halusta mennä lähemmäksi, mutta oli kuitenki viisainta säästää onnittelut myöhemmäksi. Mä aioin keksiä jotain mieleenpainuvampaa ku vaan muutama sana kaikkien tuijottaessa: Annien tuijottaessa. Mun oli kai vaan ootettava tilaisuutta päästä kahden Louisin kanssa, tai ainaki niin että puoli koulua ei oo sen kimpussa.

Sopivan ajan kuluttua mä liukenin paikalta huomaamattomasti. Mä olin tottunu elämään tällä tavoin varjoissa, huomaamattomasti, poissa muiden tieltä, ehkä niin oli parasta. Toisinaan mä kuitenki mietin, että miltä tuntus olla "kaunis ihminen". Ne ajatukset on kuitenki niin hulluja, että niihin on turha tuhlata aikaansa.

"Hei Jamie!" mun paras ystävä Cara tervehti pirteästi, ilmestyttyään ihan ku tyhjästä.

"Hei Cara." mä vastasin huomattavasti vähemmän energisenä.

Yks hyvä puoli näkymättömänä olemisessa kuitenki oli: aina oli joku muuki, joka ymmärsi millasta se on. Cara oli se joku muu. Oli lohduttavaa tietää, etten ollu kuitenkaan ainoa "kauniiden ihmisten" jalkoihin jäänyt.

"Mä taisin keskeyttää sun ajatukset, enkö vaan?" Cara kysy.

"Joo, tavallaan, mutta hyvä niin. Tunnillekkin pitäs ehtiä." mä sanoin, luoden vielä viimeisen katsauksen kohti Louisia.

Me käveltiin Caran kanssa luokkaan ja mä koitin saada kohdistettua mun keskittymisen pois Louisista.

"Onko taas kysymys Louisista?" Cara kysy multa meidän päästyä nurkkaukseen, pois muiden kuuloetäisyydeltä.

"Joo..." mä vastasin vähän nolostuneena.

Mä tiesin mitä Cara ajatteli: "Taas Jamie miettii sitä jätkää. Eikö se vaan voi antaa sen olla?! Niitä on niin paljon muitaki ku vaan yks aivoton futari!"

"Jamie, kuule. Jos sä todella haluat ottaa siihen jonkin näköstä kontaktia ni ole hyvä ja tee se. Mitä sulla on menetettävää? Kasvojen menetyskö? Eiköhän se meidän kohdalla oo jo ajat sitten ohitettu huoli." Cara sano.

Caran puheissa oli kyllä jotain järkeäki. Enhän mä voinu olettaa, että Louis etes vilkasis muhun päin, jos mä en ite tee mitään asian hyväksi.

"Sä oot kyllä tietyllä tavalla niin oikeessa." mä sanoin.

"Aivan! Siinäs näet." Cara sano ja otti mua olkapäästä kiinni.

Me oltiin Caran kanssa pidetty yhtä niin kauan ku mä vaan jaksoin muistaa ja tää oli yks niistä hetkistä, jollon mulle muistu mieleen, että ilman Caraa mun asiat olis vielä huonommin. Cara oli ainoa ihminen täällä, jolle mä en ollu näkymätön.

"Mä teen kyllä jotain. Mun on vaan valittava mun hetki." mä sanoin salaperäsesti.

"Mitä mä teenkään, jos tulevaisuudessa mä jäänki ainoaksi näkymättömäksi täällä?" Cara kysy leikkisästi.

"Ei nyt mennä sentään niin pitkälle." mä vastasin nauraen.

Koulun kello soi ja meidän piti jo kiirehtiä. Me otettiin toisiamme olkapäiltä kiinni kaveri tyyliin ja suunnattiin kohti matikan luokkaan.

"Ehkä mun kannattaa pelätäkki kasvojen menettämistä jos Annie sattuu lähellekkään." mä sanoin Caralle hiljaa niin, ettei kukaan varmasti kuullu.

Me naurettiin kummatki. Caralle mä pystyin puhumaan tästä: kaikki muut pitäs mua vaan säälittävänä idioottina, joka ei tuu koskaan olemaan yhtä cool ne. Mä olin kuitenki eläny sen kanssa jo monta vuotta, eikä se tuntunu enää juuri missään. Toisinaan mua tervehti koulussa joku muuki ku Cara, mutta niin kävi harvoin.

Olis tottakai kiva olla tyttö, josta itse koulun kuningas Louis Tomlinson vois oll kiinnostunu, mutta niillä korteilla on pelattava, jotka on saanu. Parempi olis kai luovuttaa, mutta joku mun sisällä käskee mua etes yrittää. Mä aikosin vielä jäädä Louisille mieleen.

Beautiful people ~Osa 1~

"Tilanne on tällä hetkellä jännittävästi tasan 2-2!" kuuluttaja huusi.

Kaikkien sydän pamppaili jännityksestä. Tää peli määräis sen, kumpi joukkuen pääsee finaaliin. Mula oli kuitenki ihan oma syyni olla katsomossa tänään: Louis Tomlinson. Tää kuulostaa varmasti niin siirappiselta ja kaiken huomioo ottaen säälittävältä, mutta mulla oli ollu heikko kohta siihen poikaan niin kauan ku vaan jaksoin muistaa.

Mä rakastin nähdä, kun se aina onnistuu tsemppaamaan joukkueensa johtoon, vaikka todennäköisyydet oiski vastaan, kuten tänään. Se oli aina ollu johtaja luonne, erityisesti ku oli kysymys jalkapallosta. Myöskään voiton tahdon, tai päättäisyyden puutteesta tää voitto ei olis kiinni. Louis piti huolen, että joukkueen jokainen jäsen tekee aina parhaansa.

Tää koko tilanne oli toivoton, koska mä tiesin, että mä en todellakaan ollu ainoa tyttö, joka tekis mitään saadaksen Louisin huomion. Sen lisäks oli toinenki asia: Louisilla oli tyttöystävä. Annie on cheerleeder ja tottkai tälläkin hetkellä kannustassa joukkuetta jenginsä kanssa, pukeutuneina tiukkoihin toppeihin ja mini hameisiin.

Oli kai siis ymmärretävää, että miks mun oli parempi vaan pysyä poissa kuningatar Annien reviiriltä. Ne oli Louisin kanssa se IT pari, jonka tekemisiä kaikki seuraa silmäkovana. Louis oli Annien omaisuutta ja kaikki ties sen. Vaan tietyillä tytöillä, jotka Annie hyväksy oli oikeus mennä etes lähelle.

Tottakai Louisilla oli ollu monta tyttöystävä ennen Annieta, eikä mikään niistä suhteista ollu kestäny kolmea kuukautta pitempään, joten mä veikkaan, ettei tääkään kestä kauan, mutta auta armias, jos mä menisin sanomaan sen ääneen. Mähän olin vaan nörtti Jamie, joka säälittävästi loi pitkiä katseita varatuun mieheen.

"Tomlinsonila on pallo ja mahdollisuus ratkaista ottelu! Pystyykö hän siihe?" kuului kuulutus.

Mä havahduin ajatuksistani ja seurasin hengittämättä Louisin tulisen laukauksen etenemistä kohti vastustajan maalia. Kuin hidastetussa filmissä maalivahti hyppää torjumaan palloa, joka kuitenkin liukuu ohitse verkon sisään.

"Ja hän tekee sen! Tomlinson iskee joukkueensa finaaliin!" huutaa kuuluttaja.

Yleisö nousee seisomaan ja huutaa koulun kannustushuudon yhteen ääneen. Siitä on monta vuotta aikaa, kun meidän koulun jalkapallo joukkuen on pässyt edelisen kerran finaaliin. Tää oli suuri hetki ja sen näki kaikkien kasvoilta. Etenki Louis näytti olevan onnensa kukkuloilla, kun koko joukkuen keräänty sen ympärille.

Huuman jälkeen katsomo alko tyhjentyä ja kaikki lähti omille teilleen. Mä katoin viimisen kerran Louisia ja mulle oli entistä selvempää, että me painittiin ihan eri sarjassa. Se oli raaka totuus, jota mä en ollu vaan pystyny käsittämään, vaikka vuodet oli kulunu ja ero meidän välillä ol vaan kasvanu.

"Onneks olkoon kulta!" Annie sano halaten ja suudellen Louisia.

Sen näkeminen sattu, mutta kai siihen on jo tottumassa muutenki. Ainaki mun ois parempi tottua ennen ku Louisilla on taas joku uus. Pian Annieki varmasti löytää jonku muun kohottamaan stustaan. Niin se vaan toimi noilla "kauniilla ihmisillä" niin ku mä niitä kutsun. Se oli jotain, jonka kaikki kyllä tiesi, mutta jota kukaan ei tietenkään sanonu ääneen.

Mä vaan toivosin, että mulla olis joku kaunis päivä rohkeutta etes puhua Louisille. Mun oli päästävä kahden tän mun tavottamattomissa olevan tyypin kanssa, eikä se ollu mitenkään helppoa. Sellaset pojat ei juttele tällasten tyttöjenkanssa. Lisäks mä kyllä tiesin, että varattuun ihastuminen oli vaarallista, mutta mä en voinu itelleni mitään.

Could it be? ~Osa 8~

Kulu kolme kuukautta ja me ei oltas voitu olla Niallin kanssa onnellisempia. Mä en vieläkään voinu uskoa, että se mitä mä olin etsiny koko mun elämän oli aina ollu mun vieressä. Niallin antama medaljonki on kunnia paikalla meidän yhteisessä kodissa, jonne me oltiin muutettu jo aika pian sen jälkeen ku meistä tuli pari.

Kaiken lisäks oli vielä yks asia: me ollaan menossa naimsiin. Se saatto olla tietyssä mielessä liian aikasta, mutta oltiinhan me tunnettu toisemme aina. Kaikki tuli selvästi yllätyksenä meidän kummanki perheille, mutta se tuki, joka me saatiin on uskomaton. Kukaan meidät mukaan lukien ei varmasti ois uskonu näin vielä käyvän, mutta se oli totisinta totta.

Mä katoin sitä medaljonkia ja tajusin, että tää ei vois olla enää yhtään täydellisempää: mä olin menossa naimisiin mun parhaan ystävän kanssa, jota mä rakastin enemmän ku ketään muuta tässä maailmassa. Niall oli samalla mun tuki ja turva ystävänä, mutta myös mies, joka sai mun sydämen pappailemaan romanttisess mielessä.

"Mitäs täällä muistellaan?" Niall sano, ottaen mua kiinni vyötäröltä.

"Meitä. Sitä mistä me ollaan lähdetty ja missä me ollaan nyt." mä sanoin hymyillen.

Niallin kosketus tuntu mahtavalta. Mä näin meidän heijastuksen lasikaapista ja tiesin, että se mitä mä näin oli hyvää, korvaamatonta.

"Laitathan sä tonmedaljongin häihin?" Niall kysy.

"Ehottomasti." mä vastasin.

Me keinuttiin aavistuksen puolelta toiselle, yhä jääden kiinni tähän hetkeen. Tää oli jotain mistä kaikki haaveilee, mutta harvat saavuttaa: ja mä olin yks niistä.

"Meillä taitaa olla jo kiir, ettei me myöhästytä." Niall sano.

Me oltiin menossa Mullingariin tapaamaan meidän perheitä häiden suunnittelun merkeissä. Mullingarin kirkko oli jo varattu meillä 4 kuukauden päähän.

"Mä tiiän. Mä vaan haluaisin olla sun kanssa ikusesti kahdestaan." mä sanoin.

"Mutta mehän tullaan olemaan ikuisesti kahdestaan. Häiden jälkeen." Niall sano hiljaa kääntäen mut eteensä, meidän jääden pitämään toisiamme käsistä kiinni.

"Sitä mä en malta oottaa. Mä olin liian kauan erossa susta ja mä en todentotta aio päästää sua mun otteesta enää koskaan." mä sanoin.

Niall hymyili. Ehkä aika erossa oli vahvistanu meitä ja saanu meidät tajuamaan, että me ei oltukkaan pelkkiä ystäviä. Ehkä se oli se, mitä sen löytäminen vaati.

"Ennen ku mennään lentokentälle ni meillä on aikaa vielä yhdelle jutulle." Niall sano salaperäsesti.

"Mille?" mä kysyin.

"Musta tuntuu, että meidän kannattas harjotella hää valssia rouva Horan." Niall sano.

"Eläpä ny vielä innostu. Mitä jos mä haluanki kaksoisnimen?" mä kysyin.

"Älä ny viitti! Me kummatki tiedetään, että Nelly Michels-Horan kuulostaa tyhmältä." Niall sano leikkimielisesti.

"Totta." mä sanoin nauraen.

Mä otin tottkai mielelläni Niallin sukunimen. Nelly Horan kuulosti just täydelliseltä. Mä halusin olla Niallin vaimo myös nimen mukaan.

"Joten, saanko luvan?" Niall kysy kumartaen kuten herrasmies.

"Kyllä vain." mä sanoin ja niiasin.

Niall laitto levyn soimaan ja otti musta tanssiasennon. Me pyörittiin ympäri pientä olohuonetta kauneimman valssi tahtiin, jonka mä olin kuullu. Mä näin mun sielun silmin meidät tanssimassa tätä kaikken sukulaisten ja ystävien edessä meidän häissä. Mä tiesin askeleet, joten mä pystyin vaan keskittymään tähän mahtavaa tunteeseen olla mun tulevan aviomiehen lähellä tällä tavoin.

"Häävalssi taitaa olla valittu." Niall sano hymyillen.

Mä hymyilin takasin. Häävalmistelut oli jo lähteny tässä tapauksessa käyntiin ja pian mä olisin Niall vaimo. Me suudeltiin lyhyesti, mutta sitäkin intohimoisemmin. Mulle oli vieläki täys mysteeri, mitä mä olin tehny ansaitakseni jonku niin selittämättömän ainutkertasen ku Niall.

Could it be? ~Osa 7~

Mä ehotin Niallille tapaamista London bridgellä. Mä olin päättäny jo, että mitä mun pitäs sanoa: mun pitäs sanoa, että tää ei tuu toimimaan näin. Mun oli sanottava, että meidän on oltava vaan kavereita. Se oli ainoa järkevä tapa saada tähän minkänlaista selkoa. Se särki mun sydäntä, mutta mä en ollu valmis olemaan suhteessa mun parhaan ystävän kanssa.

Mä tiesin Niallin olevan tunteellinen ja varmasti kaikki ei olis sormia napsauttamalla taas ennallaan vaan meidän piti ottaa etäisyyttä. Meidän parhaat hetket oli kaikki sillon ku me ei yritetty olla muuta ku vaan ystäviä ja se suudelma todellisuudessa järkevästi ajateltuna vaan teki kaikesta vaikeampaa.

Ennen kaikkea mä toivoin, ettei tää erota meitä lopullisesti vaan me voidaan palata aikaan, jolloin me oltiin ku veli ja sisko. Ne oli aikoja, joita mä tulisin aina kaipaamaan ja medaljonki, jonka Niallanto mulle tulis aina olemaan mun mukana, kävi tässä miten hvänsä. Se mitä meillä on, on jotain mistä mä en tuu koskaan päästään irti.

Mä otin taxin London bridgelle ja koitin saada itteni rauhalliseksi. Tää ei ollu kuitenkaan todellakaan sama asia, ku jättää joku koska me ei Niallin kanssa oltu etes yhdessä. Seurustelu ei ois etes mahdollisuus meille, vaikka me kumpiki saatettiin kumpiki olla ajateltu sitä hullun hetken ajan.

Niallille oli varmasti olemassa tyttö tuolla jossain, mutta mä se en ollu. Mä olin se paras kaveri, jolla Niall voi puhua tytöistä, niin sen oli tarkotus olla. Mä olin aina ollu sen olkapää, sen tukena tarvittaessa ja mä pidin Niallista, mutta ei siinä ollu mitään romanttista meidän välillä. Ei voinu olla.

Mä pääsin perille ja näin jo Niallin seisovan sillalla katsoen veteen. Mä jäin tuijottamaan taxista naustuani sitä näkyä ja tajusin, että tää ei ollu se tapa, jolla ystävää katsottiin. Niall käänty ja meidän katseet kohtas ja me hymyiltiin toisillemme. Mä kävelin lähemmäs ja mun mielen valtas outo tunne.

"Hei Nelly!" Niall tervehti mua.

"Hei Niall!" mä sanoin.

Hetkeen kumpikaan ei sanonu sanaakaan. Me seisotiin kaidetta vasten ja katsottiin virtaavaa jokea.

"Sulla on vieläki mun sillon antama medaljonki." Niall sano, ottaen käteensä mun kaulassa olevan korun.

"Tottakai mä oon säilyttäny sen." mä sanoin.

"Se näyttää hyvältä sun päällä." Niall sano.

"Kiitos." mä sanoin ujosti.

Tää ei voinu mennä näin. Mä halusin vaan meidät takasin ystäviksi, mutta yhtäkkiä mut valtaa se sama tunne, jonka Niall mussa aikaan sillon ku me nähtiin ekan kerran sillä keikalla. Se oli vaan vahvistunu, enkä mä voinu taistella sen olemassa oloa vastaan. Sillä oli kuitenki pakko olla joku syy, että miks musta tuntu tältä.

"Tää näkymä on kaunis." Niall sano. "Tää on yks mun lempi paikoista täällä."

"Tää tosiaan puhdistaa ajatkset." mä sanoin.

Me vielä jatkettiin hiljaa haistellen ilmaa ja kuunnellen ympärillä lentävien lintujen laulua. Tää oli varmasti lähimpänä rauhaa, mitä suurkaupungissa pääsi.

"Joka sä aiot kertoa, että miks sä halusit tavata." Niall sano.

Nyt mä en voinu enää pakoilla. Nyt mun oli kerrottava se kaikki, mitä mä olin viime päivien aikana miettiny, vaikka se todennäkösesti satuttaa neitä kumpaaki.

"Mä pyysin sut tänne jotta me voitas puhua." mä alotin. "Niall, me kumpiki taidetaan tietää, että vaikka me sanottiin, ettei se suudelma merkannu mitään niin se muutti meidän välejä."

"Mä tiedän. Mä oon yrittäny saada koko juttun selvyyttä siitä asti." Niall sano. "Sillä oli merkitys ja me kummatki tiedetään se."

Kissa oli todellaki nostettu pöydälle. Mitä tuli tunteisiin jotakuta kohtaan mä en ollu mitenkään hyvä siinä. Mä menin aina lukkoon ja mun oli hankala torjua joku ja Niall oli viiminen henkilö, jonka mä halusin torjua millään tavalla. Niall katso mua sodottaen mun seuraavia sanoja.

"Tää on vaan niin vaikeaa. Miks me ei voitas taas olla lapsia? Kaikki oli sillon niin paljon helpompaa." mä sanoin vaipuen muistoihin.

"Aika on kulunu niin nopeasti." Niall sano.

Niall ei ois voinu olla enempää oikeassa. Nyt elämässä on niin paljon enemmän velvoitteita ja niin paljon enemmän menetettävää.

"Ihan ku vasta eilen sä olisit työntäny mut siihen mualätäkköön meidän pihalla." Niall sano hymyillen.

"Sä yllytit mua!" mä sanoin nauraen.

Ne vaatteet ei kyllä tullu ikänäpuhtaaksi. Pikku- Niall mudan peittämänä oli kyllä aikamoinen näky.

"Tuo todistaa, että me toimitaan parhaiten pelkästään ystävinä." mä sanoin.

"Mitä sä sillä tarkotat?" Niall kysy.

"Mä tarkotan sitä, että mä en taida pystyä seurustelemaan mun parhaan ystävän kanssa." mä sanoin vakavana.

Mä yritin pysyä vahvana, mutta kyyneleet tulivat väkisinkin.

"Anteeksi!" mä huusin juoksin itkien pois.

Sehän meni hienosti. Nyt mä en varmaan näe Niallia enää koskaan ja tää jää sen viiikseksi muistoksi musta. Taas yks ihmissuhde, jonka mä pilaan mun omilla peloilla. Yhtäkkiä mä tunsin käsien ottavan mua vytäröltä kiinni takaapäin.

"Mä en suostu päästämään sua menemään näin helpolla." Niall sano.

Mun itkeminen loppu ja mulle tuli levollinen olo.

"Mä en päästä sua koskaan menemään, koska mä rakastan sua Nelly." Niall sano.

Mä kännyin ja suutelin Niallia. Mä olin ollu hölmö kuunnellessani järkeä, koska mitään ei saa, ellei uskalla ottaa riskiä. Niall oli mulle se oikea: oli aina ollu ja tuli aina olemaan.

Could it be? ~Osa 6~

Nellyn ajatuksia...

Mä menin mun asunnolla ja koko matkan mun ajatukset kulki vuoristorataa. Osa musta sano: "Te ette oo enää lapsia! Ei oo mitenkään outoa olla kiinnostunu lapsuuden ystävästä tällä tavalla, varsinkaan ku Niallista on tullu niin hyvännäkönen nuorimies!" Mussa oli kuitenki taas hillitympi ja ehkä jopa pelokas puoli, joka sano: "Lopeta tää tähän paikkaan! Sä pilaat teidän ystävyyden!"

Mun sisällä kuuluvat äänet oli ku yö ja päivä. Ite yritin pysyä jossain niiden välillä, mutta se tuntu hankalalta. Mä en voinu valehdella ittelleni, vaan mun oli myönnettävä, että huvittavuudestakin huolimatta meidän suudelma ei todellakaan ollu pelkkää hassuttelua. Mä en tiedä tosin Niallin tunteista, mutta mulle se suudelma merkkas jotain.

Mä kaivoin Niallin antaman medaljongin laatikosta, jonne olin en laittanu, otin sen käteen ja aloin itkeä. Mun mielessä kaiku kaikki ne sanat, jotka se oli tänään sanonu: "Mäki oon kaivannu sua." "Katastrofi vältetty!" "Mehän vaan hassuteltiin, ei siinä ollu mitään." Ennen kaikkea mä en saanu pois mun mielestä Niallin hymyä ja kuplivaa naurua.

Niall oli noin vaan yhden illan aikana sekottanu mun maailman. Tuntu niin ku entinen olis jääny taakse ja tästä olis alkamassa jotain täysin uutta. Niall lähtö oli muuttanu kaiken ja selvästi sen paluu oli muuttanu kaiken taas uudelleen. Kaikki oli jotenki helpompaa sillon ennen. Miks me ei voitas olla taas van lapsia, joitten ei tarvinnu huolehtia tulevasta?

Mä puristin medaljonkia tiukasti ja mun kyyneleet alko valua entistä vuolaammin. Miten Niallin tunteminen oli parasta, mitä mulle oli koskaan tapahtunu, mutta musta silti tuntu näin pahalta? Mä tiesin vuosien kokemuksesta, että Niallilla oli hyvä sydän ja se varmasti ymmärtäis, jos mä saan rohkeutta kertoa sille kaiken tän.

Mä tein päätöksen: mä ehotan Niallille uutta tapaamista mahollisimman pian. Mun oli vaan rehellisesti kysyttävä siltä, mitä se ajatteli ja toimittava sen mukaan. Jos oli mahollisuus, että Niall oli alkanu nähä mut uudessa valossa tänä iltana niin ehkä meillä on tulevaisuus muina ku pelkästään ystävinä.

Mullingarista lähdön jälkeen mä olin lähes poikkeuksetta ajatellu Niallia koko ajan. Sitä mitense voi, mitä se tekee, onko se onnellinen... Sen keikan jälkeen mä olin niin ilonen nähdessäni sen, mutta tätä lopputulosta mä en osannu odottaa. Mä selvästi tunsin Niallia kohtaa jotain ihan uutta ja se sai mut miettimään kaikkea uudestaan.

Niallin ajatuksia...

Mä istuin mun hotelli huoneessa vatvoen mielessä Nellyn tapaamista. Mulla oli huono omatunto siitä, että me ei oltu nähty pitkään aikaan, enkä mä ollu voinu etes kirjottaa kirjettä. Mulla oli syyni, mutta se ei muuttanu mun käyttäytymisen epäreiluutta miksikään. Nelly varmasti piti mua leuhkana popparina, joka oli täysin unohtanu lähtökohtansa.

Totuus oli kuitenki, että mä ajattelin Mullingaria ja erityisesti Nellyä koko ajan ja toivoin kaiken kääntyvän vielä hyväksi. Mun toive selvästi toteutu, koska me tavattiin vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen. Nellyn näkeminen siellä keikalla oli jotain, mikä sai mut näkemään taas valoa tunnelin päässä. Ehkä mulla oli rakkaita ihmisiä jäljellä.

Nellyn suuteleminen tuntu oudolta, mutta sen oli selvästi ollu tarkotus tapahtua, sillä me kumpiki oltiin sen hetken ajan kuin kaksi ihmistä, joitten kuulu olla aina yhdessä. Vaikka me sanottiin, ettei se muuttais mitään se muutti kaiken. pikku tyttö Nelly jonka mä olin tuntenu aina muuttu yhtäkkiä mun silmissä kauniiksi naiseksi, jonka kanssa mä halusin olla.

Ehkä kaikki ne lapsuuden vuodet yhdessä oli muovannu meitä samankaltaisiksi ja siten me yhä edelleen koetaan vetoa toisiimme: ystävina, tai ihan jonain muuna. Kuitenkaan mä en ollu varma, että oliko Nelly halukas oikeasti tapaamaan vielä. Kyllä me vielä tavataan. Ei se muuten olis antanu mulle sen numeroa. Mä katoin Nellyn numeroa mun kädessä ja hymyilin.

"Jos sä et soita mulle mä soitan sulle." mä puhuin itsekseni.

Mä ootin innolla, että me voitas tavata taas. Oli hassua kuinkla erilaiselta tuntu olla Nellyn kanssa nyt ku ennen. Vuodet oli kulunu, mutta se tyttö tunsi mut silti yhä edelleen paremmin ku kukaan muu. Se oli pakko merkitä jotaki.

Could it be? ~Osa 5~

Se suudelma ylitti kaikki mun odotukset, mutta silti jostain syystä mua alko huvittaa, enkä voinu pidätellä naurua sen hellän hetken jälkeen.

"Mikä on niin hauskaa?" Niall kysy itsekki nauraen.

"Ei mikään." mä sanoin edelleen nauraen.

Todellisuudessa tuntu ihan älyttömän oudolta suudella Niallia: eihän meidän välillä ikinä oo ollu mitään sellasta.

"Me vaan ollaan tunnettu iät ajat ja sun suuteleminen tuntu siltä niin ku mä suutelisin mun velieä." mä selitin.

"Hyvä sillä musta tuntuu just samalta." Niall sano selvästi toivoen, että se oli mullekki outoa.

"Niin, eihän meidän välillä oo ikinä ollu mitään sellasta. Mehän ollaan vaan parhaat ystävät." mä sanoin.

"Nimenomaan! Katastrofi vältetty!" Niall sano huumorilla.

Mä nauroin ja toivoinki, että Niall onnistus keventämään tunnelmaa.

"Eihän me siis anneta tän pilata kaikkea? Sehän oli kuitenki vaan yks pusu, eikä etes kovinkaan hyvin harkittu sellanen." mä sanoin.

"Ei todellakaan anneta pilata! Me vaan hassuteltiin. Ei mitään vakavaa." Niall sano.

Mä nyökkäsin ja aloin nauraa taas. Onneks tää hetken mielijohde ei vaikuttanu meihin. Me oltiin liian hyviä ystäviä, että me annettas jonku tällasen pilata sen.

"Mä meen hakemaan kahvia. Vielähän sä tykkäät siitä? Mustana, jos mä oikein muistan." Niall sano.

"Joo, just niin mä siitä tykkään. Miten sä voit muistaa vielä?" mä ihmettelin.

"Miten mä voisin unohtaa?" Niall vastas.

Mua hymyilytti. Niall oli sittekki kaivannu mua ja muisti jopa sen, millasena mä tykkäsin juoda kahvini. Siinä pojassa oli jotain, mitä mistään muualta ei voinu löytää.

"Mä oon selvästi jääny paitsi paljosta, joten jospa nyt kumnpiki kerrotaan oman elämän pääkohdat viimisten vuosien ajalta." Niall ehotti.

"Tottkai. Mä haluun kuulla kaiken sun maailmalla kiertämisestä." mä sanoin.

Niall kerto ensin kaiken siitä, mitä maailman suosituimmassa poikabändissä olo todella sisälsi kaikkien hyvien juttujen ohella. Mä tajusin, että Niall oli välillä tosi yksinäinen ilman mua ja muita Mullingarissa olevia tärkeitä ihmisiä. Mä tiesin Niallilla olleen syynsä sille, miks se ei ollu juurikaan tullu käymään.

Mä taas kerroin mun omasta elämästä, johon tosiaan ei kuulunu limusiineja tai yksityis bileitä, mutta Niall kuunteli kiinnostuneena. Sen mielestä oli mahtavaa, että mä tähtäsin juristiksi ja olin saanu sen harjottelu paikan. Niall oli tosi kannustava ja se osas nähdä paljon hyvää mun siihen verrattuna tavallisessa elämässä.

Aika kulu ku siivillä ja puhuminen Niallille oli yhtä helppoa ku aina ennenki. Hetkeks mä unohin kaiken tän ajan, joka oli kulunu meidän viime tapaamisesta ja vaan kuuntelin Niallin tarinoita kiertueelta. Me oltiin taas parhaat ystävät.

"On ollu mahtavaa vaihtaa kuulumisia ja nähä taas pitkästä aikaa, mutta mun on jo mentävä." mä sanoin pahoitellen pitkän jälleennäkemisen kestettyä.

"Itseasiassa mullaki on vielä tapaanminen poikien kanssa tänä iltana." Niall sano.

Mä kävelin Niallin saattamana ovelle.

"Otetaanko pian uusiks? Vai onko susta hyvä, että me tavataan enää?" Niall kysy varovasti.

"Tottakai mä haluan tavata vielä." mä vastasin.

"Annaks sitte mulle sun numeron?" Niall kysy hymyillen.

"Hyvä on." mä vastasin naurahtaen, otin pöydällä olevan kynän ja kirjotin mun numeron pienellä Niallin käteen.

"Nähään sitte." mä sanoin.

"Nähään." Niall sano hymyillen.

Mä suljin oven mun perässä. Meidän tapaaminen oli muuttanu kaiken. Mä en tienny enää, että oltiinko me todella vaan kavereita, vai halusko Niall jotain enemmän. Halusinko mä ite jotain enemmän? Siltä se saatto Niallin näkökulmasta vaikuttaa sillä kaverit ei yleensä suutele kavereiden kanssa.

Mä en kuitenkaan ollu varma mun omista tunteista, enkä varsinkaan siitä, että olinko mä valmis olemaan jotain enemmän pojan kanssa, joka oli lapsesta asti ollu mulle vaan ystävä. Oliko mun järkevää lähteä siihen? Oisko meillä sellasta tulevaisuutta yhdessä?

Could it be? ~Osa 4~

Keikan jälkeen mä olin täysin ymmälläni ja en ollu varma, että oliko kaikki ollu vaan toive unta. Joka tapauksessa mun oli tänään mentävä Niallin hotellille, jotta voitas saada tilaisuus päivittää kuulumisia näiden vuosien jälkeen. Mä olin tottkai onnellinen, mutta mua jännitti. Niall oli varmasti muutunu tänä aikana yhtä paljon ku mäki.

Jokatapauksessa Niall halus tavata mut, mikä oli hyvä asia. Ite mä en olis uskaltanu ehottaa sitä mun omien unohdetuksi tulemisen pelon takia. Ei ainakaan ollu epäilystäkää, etteikö Niall muitais mua, mutta silti meidän suhde ei oo sama, mikä se oli ennen: me ollaan kumpiki kasvettu ja aikuistuttu, eikä mikään välttämättä oo enää samalla tavalla.

Me ollaan sitäpaitsi eri aaltopituudella nyt, koska Niall on poptähti, ammatti muusikko ja mä oon opiskelemassa lakia ja teen harjottelua sitä varten. Ennen me oltiin hyvinki samanlaisia, mutta elämä on selvästi vieny meitä eri suuntiin, ja se oli pelottavaa. Oisko meillä enää mitään yhteistä? Mitään mistä puhua?

Enää mun ei tarvinnu pelätä unohdetuksi tulemista, mutta silti mä pelkäsin sitä, että Niall merkkas mulle silti paljon enemmän ku mä sille. Jos niin oli mä en tiedä, miten mun pitäs ajatella. Siinä tapauksessa mun kai olis varmaan parempi jättää tää yhteen tapamiseen ja olla tyytyväinen: muuta mä en vois.

Mulle lapsuus oli jotain, josta mulle on ollu vaikeeta päästää irti ja mä en tiiä, että oliko Niall jotain, joka kuulu menneeseen ja josta mun pitäs päästää irti. Oli vaan yks tapa ottaa selvää: mennä sinne hotellille. Niin mä aioinki tehä ja puhua Niallille tästä kaikesta. Mun oli kerrottava sille kuinka paljon mä ja koko Mullingar oltin sitä kaivattu.

Mä kaivoin vaatekaapista päälleni yhen mun lempi mekoista, joka oli vihreä. Mulla oli ollu se jo kauan, mutta en ollu luopunu siitä. Niallkin tiesi, että se oli yks mun lempi mekoista ja käytin sitä aina sopivan tilanteen tullen. Parasta siinä oli se, että se sopi moneen: se oli juhlava, mutta samalla arkeen sopiva.

Viimiseksi mä laitoin mun suhteellisen räikeää lempihuulipunaa ja ovi meni lukkoon perässäni. Otin taxin Niallin hotellille. Se oli yks kaupungin parhaista, joten ei ollu yllätyskään, että maailman suosituin poikabändi yöpy siellä. Vartiointiki oli hyvä, joten fanit ei pääse häiritsemään.

Mä astuin sisälle ja menin hissillä muutaman kerroksen ylemmäs. Niallin huone oli numero 227, eikä sitä ollu vaikea löytää. Oikella ovella mä koputin ja odotin hermostuneena, että Niall tulis avaamaan.

"Hei Nelly!" Niall tervehti iloisena.

"Hei Niall! Pitkästä aikaa vai mitä?" mä sanoin, yrittäen olla rentona.

"Niin... Pitkä aika siitä on." Niall sano vähän punastuen.

Hetken oli jopa kiusallisen hiljasta, kunnes Niall uskaltautu taas puhumaan.

"Tuu vaa sisään. Mä kyllä selitän kaiken." Niall sano vähän vakavammin.

Mä istuin sohvalle ja pian Niall tuli istumaan mun viereen.

"No, millasta poptähden elämä on?" mä kysyin vähän kiusoitellen.

"Se on oikeastaan tosi työlästä. Silti mä en vaihtas tätä mihinkään muuhun, täähän on mun unelma." Niall sano.

Mä tiesin, että Niall oli aina halunnu tehä musiikkia. Sitä oli hankala saada lopettamaan ku se pääsi vauhtiin soittaessaan kitaraa ja samalla laulaessa.

"Mä oon onnellinen Nelly." Niall sano ja otti mua kädestä kiinni. "Mun ei ollu mitenkään helppo jättää Mullingaria mun taakse. Älä luulekkaan."

"En mä niin luulekkaan, mutta mä vaan toivoin, että sä olisit edes ilmottanu itestäs välillä." mä sanoin vähän tuohtuneeseen sävyyn.

"Mä olisin kyllä halunnu, mutta sellaseen on harvoin mahollisuutta." Niall sano vähän surullisena.

Mun myötätunto Niallia kohtaa nousi. Maailman huipulla ei välttämättä ollukkaan niin mahtavaa, miltä ulkopuolisista saatto näyttää.

"Jostain syystä mä aattelin, että jos mä ottaisin koko ajan yhteyttä se tekis tästä kaikesta vaan vaikeempaa." Niall selitti.

"Vaikempaa olla poissa kaikkien luolta?" mä kysyin hiljaa.

"Nimenomaan." Niall sano. "Mä ikävöisin kaikkia vaan entistä enemmän ja en vois keskittyä siihen, mihin mun on nyt keskityttävä: musiikkiin." Niall sano.

Niall ei ollu todellakaan tehny sitä tahallaan: se halus vaan suojella meitä ja itteään turhalta pahalta ololta ja ikävältä

"Mä ymmärrän. Kaikki Mullingarissa vaan kaipaa sua niin paljon." mä sanoin.

"Mä tiiän. Ne ihmiset on ollu muun suurin tuki alusta asti." Niall sano ja hymyili lopuks muistoilleen.

Mä muistan hyvin sen päivän ku Niall kerto päässeensä X-factorin boot campille. Kaikki oli niin ylpeitä: erityisesti Niallin perhe.

"Kaikki puhuu susta paljon. Siitä kuinka sä oot päässy läpi maailmalla." mä sanoin.

"Ja se on ollukki yks parhaista asioista, mitä mulle on koskaan tapahtunu." Niall sano.

Mä en tiedä, että miten mä oisin voinu vielä kertoa, että mä olin kaikista Mullingarin ihmisistä kaivannu sitä ehkä eniten. Mä en tiedä, että miten Niall siihe reagois, mutta mun oli sanottava se.

"Paljon on muutunu siitä ku sä lähit. Ihan ku Mullingariin ois jääny iso aukko, ihan ku jotain olennaista ois puuttunu." mä sanoin.

"Varmasti. Mä olin aina se tyyppi, jonka kaikki kyllä tunsi." Niall muisteli.

"Niall, mä oon ehkä kaivannu sua enemmän ku muut. Mä oon kaivannu mun parasta ystävää, joka on ollu kateissa aivan liian kauan. Mun parasta ystävää, jota mä pelkäsin, etten koskaan enää näe." mä sanoin herkistyen.

Hetken Niall oli hiljaa ja me katottiin toisiamme silmiin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

"Mäki oon kaivannu sua." Niall sano hiljaa.

Hiljaisuus jatku, mutta sanat ei oiskaan riittäny kertomaan sitä, mitä me oltiin varmasti kummatki tunnettu viimisten vuosien aikana. Suhteellisen nopea mutta tunteellinen suudelma kuitenki kerto kaiken.

Could it be? ~Osa 3~

Mä olin ostanu lipun sille keikalle. Se ei ehkä ollu välttämättä järkevää, mutta mun oli tehtävä se, jotta mä saisin selvyyden, jotta mä voisin etes nähdä Niallin kaikkien näitten vuosien jälkeen. Mä ostin kaiken lisäks lipun permannolta, eli Niall varmasti näkee mut. Jos se kiinnittää muhun mitään huomiota niin se sentään muistaa mut vielä.

Mun oli sulauduttava joukkoon, joten mä laitoin päälle one direction paidan ja uuden hameen, jonka mä ostin eilen. Mä katoin itteäni peilistä ja mietin, että oonko mä muutunu viime vuosien aikana niin paljon, ettei Niall tunnistaiskaan mua sen takia. Mä uskon, että jos se todella piti mua sen ystävänä edelleen, se tunnistas mut kaikesta huolimatta.

Mua hermostutti: Oonkohan mä tekemässä virheen ja mun sydän särkyy jos mä en merkkaakkaan Niallille enää mitään. Mä laitoin itteni likoon välttämättä saamatta mitään takasin. Mulla oli kuitenki kiire, jotta mä pääsisin hyvälle paikalle. Ku mä olin saanu itteni kuntoon lähin ja hyppäsin taxiin, joka ootti mua jo ulkona.

"Mä taidanki jo tietää, että minne sitä ollaan menossa. Koko kaupunki puhuu siitä keikasta" kuljettaja sano katsoen mun asustusta.

"Juurikin sinne." mä sanoin.

Matka oli lyhyt, mutta tuskanen mun ajatusten myllerryksen takia. Mä olin täys typerys, jos mä tein tän pojan takia, joka ei välittäny musta enää tippaakaan. Tää saatto vaan olla jotain täysin turhaa, joka pilais sen, että mä oon selvinny jo useamman vuoden ilman Niallia. Ne vuodet kylläkään ei tuntunu samalta ilman mun parasta ystävää.

Ennen ku mä kerkesin tajutakkaan me oltiin perillä ja mä nousin autosta. Hetken aikaa mä vaan katoin suurta areenaa. Jossain sen sisällä oli se henkilö, jonka takia mä olin tänne tullu. Mä pitelin mun hikoavassa kädessä lippua ja lopulta annoin sen tarkastajalle. Mä astuin sisälle areenaan ja raivasin itelleni tien eturiviin.

Mä en voinu keskittyä mihinkään, mitä mun ympärillä puhuttiin, koska mä olin niin keskittyny miettimään kaikkea muuta. Välillä mä kuitenki kuulin muiden tyttöjen hyperventiloivan ja puhuvan siitä, kuinka ihania one directionin pojat oli. Mun täällä ololle oli ihan toinen syy, mutta se sai mut tajuamaan jotain.

Mä tajusin, että kuinka paljon tää bändi näille kaikille merkkas. Se tuntu jotenki niin hullulta, että kuinka omistautuneita kaikki siellä selvästi oli ja kuinka paljon ne oli nähny vaivaa kylttien ja kaiken muun kanssa. Niallin lähdölle oli todellaki hyvä syy: sen oli oltava roolimalli ja innoittaja näille kaikille ja niin monille muillekki.

Yht äkkiä kesken mun ajatusten pimeään halliin syttyi aluksi vain osa kaikista sadoista lampuista, kunnes lopulta kaikki niistä sytty monissa eri väreissä ja katosta avautui luukku, josta ilmestyivät itse illan tähdet. Ympäriltä kuulu pelkkää suoraa kiljuntaa: ilta oli selvästi lähteny käyntiin.

Yleisö saatiin heti mukaan nopealla biisillä: up all night. Kaikki laulu mukana ja mäki innostuin välillä. Siinä mä jo sain todeta taas kerran yhden asian, jonka mä olin tienny jo kauan aiemminki: Niallilla oli uskomaton ääni. Se oli yks niistä jollasta ei löydä toista: se oli uniikki.

Muutaman seuraavan biisin ajan tunnelma pysy yhä korkealla ja kaikki selvästi nautti. Pojat ei ollu vielä kiertäny eturivissä tapansa mukaan, mutta mä ootin mun mahollisuutta tulla huomatuksi. Ne biisit oli nopeita, joten mä arvasin kohta tulevan niiden kaikkien takastamien hitaampien kappaleiden vuoro.

"Te ootte ollu mahtavia!" Zayn huus mikkiinsä.

"Seuraavaks on varmaan aika vähän rauhottua, joten otetaan se biisi, jonka te varmasti haluutte kuulla. Tässä tulee little things." Louis sano.

Yleisö kilju taas jälleen, mutta sitten kaikki hiljenty kuuntelemaan sitä ku Zayn alotti laulun soolollaan. Se sai mutki kananlihalle. Zaynin jälkeen oli Liamin vuoro ja kaikki laulu hiljaa mukana. Kertosäe nosti tunnelmaa entisestään ja sitten Harry laulu oman osansa tavaramerkiksi tullella, matalalla raspiäänellä.

Harryn jälkeen oli Louisin soolon vuoro ja uudelleen pimennetyssä salissa valona toimivat valotikut, joita kaikki heiluttivat ilmassa. Toisen kertosäkeistön jälkeen tuli Niallin vuoro. Tässä sitä sitten oltiin: säälittävä odottamassa, että se muistaa ja huomaa mut kaikkien vuosien jälkeen: tää oli toivotonta.

Just ku mä olin luovuttamassa ja ajattelin, että kaikki oli todella menetetty, Niall alko laulaa sen sooloa, eikä ollu epäilystäkään, etteikö se olis huomannu mua. Niall katto mua laulaessaan ja mä näin, että siitä tuntu pahalta, ettei me oltu pidetty yhteyttä sen lähdön jälkeen. Sillä ei kuitenkaan ollu enää väliä: me oltiin tavattu vielä.

"Anteeks, jotai tuttua osu mun silmään." Niall sano unohdettuaan sanat soolonsa lopusta.

Mä nauroin. Niall oli silti samanlainen: oli se julkkis tai ei. Mä olin hölmö, ku olin luullu mitään muuta. Keikkaa oli vielä jonki verran ja siihen mahtu vielä sekä hitaita, että nopeita biisejä. Yleisö oli tietysti mukana koko ajan. Viimeiseinä oli se biisi, mistä kaikki oli lähteny: what makes you beautiful.

Se oi biisi, jota mä olin kuunnellu ennen paljon ja sillä tavoin aina lohduttanu itteäni sillä, että Niall tekee sitä, mitä se on aina halunnukki tehä ja on onnellinen. Nyt mä olin nähny sen omin silmin tänä iltana. Lopuksi pojat ennen lähtöä kiersi eturivissä ja otti fanien käsistä kiinni.

Mä työnsin myös oman käteni ja huomasin, että Niall oli sujauttanu lapun mulle.

"Anteeks että en oo pitäny yhteyttä. Toivottavasti sä ymmärrät. Tuu huomenna kuudelta mun hotellille niin voidaan puhua."

Lisäks siinä oli hotellin nimi ja huoneen numero. Ku olin saanu luettua lapun mä katoin vielä viimisen kerran lavalle ja Niall hymyili mulle ennen ku pojat katos lavan taakse. Onko tää totta? Voinko mä saada takasin sen, mitä mä oon kaivannu niin kauan?

Could it be? ~Osa 2~

Mä pääsin lennon jälkeen turvallisesti Lontooseen. Mä otin taxin, jolla mä pääsisin mun uuteen asuntoon. Äidin mukaan sen alueen piti olla suhteellisen rauhallista. Kaupunki oli silti ruuhkaisempi mitä mä odotin, mutta mä tiesin sopeutuvani tänne vielä ihan hyvin. Mullingarissa kellään vaan ei koskaan ollu näin kiire.

"Onko tämä oikea paikka?" kuljettaja kysy.

"On. Kiitos paljon." mä sanoin ja nousin ulos autosta.

Taxi kuski nosti mun tavarat peräkontista ja mä lähin viemään niitä ylimpään kerrokseen, jossa mun asunto oli. Onneks hissit on olemassa sillä muuten mä en olis selviny siitä. Lopulta mä olin perillä ja mun uuden kodin oven edessä. Mä kaivoin avaimen mun laukusta ja olin innoissani.

Mä olin odottanu koko ikäni, että mä saisin tehdä sen: avata oven mun ekaa omaan asuntoon ja nyt se hetki oli viimein tullu. Mä menin sisään toistaiseksi lähes tyhjään, pinehköön asuntoon, mutta mä tiesin, että mä saisin tästä aikaan vielä kodin. Tää oli nyt alku mun uudelle elämälle täällä Lontoossa.

Mä tunsin itteni viimeinki itsenäiseksi ja kykeneväksi lähestulkoon kaikkeen. Hymy tuli väkisinki kasvoille. Laitoin paikoilleen ne harvat tavarat, jotka mä olin ottanu mukaani Mullingarista ja Niallin antaman medaljongin paikka oli eteisen laatikossa. Siellä se pysys muistuttamassa mua pojasta, jonka mä kerran tunsin.

"Niall, kumpa me voitas vielä tavata." mä sanoin ja puristin medaljonkia.

Nyt ei ollu kuitenkaan aika murehtia mennyttä vaan keskittyä tulevaisuuteen. Niall kuulu mun elämään Mullingarissa ja mun oli keskityttävä luomaan uus elämä Lontoossa. Mä en ollu enää mikään pikkulapsi, joka ei pärjäis omillaan: mä olin lähes aikuinen niin hurjalta ja pelottavalta ku se tuntuki.

Mun lyhyen taloksiasettumisen jälkeen mun oli päästävä jo kaupungin sykkeeseen ja saada tilaisuus jo osa siitä, mitä Lontoolla oli tarjottavana. Mä nappasin vaan mukaan käsilaukun ja olin valmis lähtemään. Mun oli määrä alottaa työharjottelu lakifirmassa huomenna, joten mun oli paras ehtiä huvitella ennen sitä.

Mä kävelin kaupungille nopeasti, korkokenkien kopinan kuuluessa ja päätin kiertää tänään mahollisimman monta kauppaa. Kuten arvata saattoki heti ensimmäisessä kaupassa hyllyt näytti olevan lähestulkoon täynnä one directionin eri oheistuotteita. Mä olin onnellinen Niallin menestyksestä, mutta silti mä toivoin, että kaiken ei olis tarvinu muuttua sen takia.

Koko brittania oli tunnetusti hulluna one directioniin ja monet piti Niallia söpönä, mutta mä näin siinä paljon muutaki ku vaan ulkonäön, tai ilmiömäiset laulunlahjat: mä näin siinä pojan, jonka kanssa me oltiin kasvettu yhdessä, koettu paljon ja jota mä en unohda, vaikka me ei enää tunnettaiskaan. Kaikkien näiden vuosien jälkeen mä en kuitenkaan ollu unohtanu sitä.

Vaatekaupoissa oli taas helpompi olla törmäämättä Niallin naamaan. Lontoon vaatekaupoissa valikoima oli aivan eri tasoa ja sain ostettua vaikka mitä, mikä vois sopia töihin ja iltamenoihin. Mä olin lopulta tyytyväinen ja kävelin monien ostoskassien kanssa kohti kotia. Shoppailu oli aina rauhottanu mua.

Mut pysäytti kuitenki yks assia: valtava kyltti, jossa luki: "one direction, huomenna 17.8. ! Viimehetken liput myynnissä!"

En voinu olla miettimättä: Pitäiskö mun mennä? Niin mä voisin ainaki nähä Niallin ja tietää, että muistaako se mut vielä. Mä kuitenki silti pelkäsin myös, että jos se ei tunnistakkaan niin mulle tulee entistä pahempi olo. Mä en tiedä, että halusinko mä ottaa riskin ja saada tietää. Kuvittelinko mä vaan, että kaikki vois olla niin ku ennenki?

Mä näin kyltissä olevan Niallin kattovan mua ja mä päätin, että mä tekisin sen: mä menisin kiljuvien fanien sekaan mun lapsuuden ystvän keikalle.

Could it be? ~Osa 1~

"Onhan sulla varmasti kaikki?" äiti kysy multa.

"Kyllä äiti! Sä oot kysyny multa tota jo varmaan miljoona kertaa." mä sanoin.

"Anteeks, mutta tuntuu vaan niin oudolta, että mun pikku tyttö muuttaa jo omilleen ja niin isoon kaupunkiin." äiti päivitteli.

"Mä kyllä pärjään. Ei Lontoo oo liian iso mulle." mä vakuutin vielä.

"On se isompi ku Mullingar." äiti sano vitsaillen.

Mullingar oli paikka jossa mä olin asunu koko ikäni. Täällä kaikki näytti tuntevan toisensa. Oli mukava vaihtaa maisemaa täältä pikku kaupungista Lontooseen.

"Äiti, mun taita olla aika mennä etten myöhästy lennolta." mä sanoin.

"Anna etes vielä viiminen halaus." äiti sano ja me halattiin vielä viimisen kerran.

"Mä tuun kyllä käymään tääll heti ku vaan voin." mä sanoin.

"Meki tullaan isän kanssa käymään Lontoossa katsomassa, että miten sä pärjäät." äiti sano.

Pian mun piti jo mennä istumaan muuttoautoon, joka veis mut ja mun tavarat lentokentälle ja vilkutin vanhemmille. Se oli viimeinki sitte hyvästi Mullingar ja tervetuloa Lontoo. Minä, Nelly Michels, 18 olin viimein pääsemässä aloittamaan oman elämän ja se tuntu hyvältä. Tätä päivää mä olin oottanu nii kauan ku vaan jaksoin muistaa.

Lentokentälle ei ollu kovin pitkä matka, mutta se tuntu kestävän ikuisuuden malttamattomuuden takia. Mä en ottunu kovinkaan paljon tavaraa mun mukaan Mullingarista, koska mä tiesin, että suurimmanosan kaikesta tarvittavasta mä tulisin ostamaan kuitenki Lotoosta. Oli kuitenki muutama esine, jota en voinu olla kantamatta mukana.

Yks niistä oli sydämen muotoinen medaljonki, jonka mun lapsuuden ystävä Niall oli antanu mulle muutama vuos sitten ku siitä tuli kuuluisa ja lähti kiertämään maailmaa bändinsä kanssa. Koko Mullingar oli niin ylpeä Niallista. Kun mä katoi sitä medaljonkia kaikki muistot tulvi mun mieleen.

Me istuttiin keinussa Niallin takapihalla ja se kerto lähtevänsä. Mä muistan sen ku eilisen.

"Nelly, sä tiedät että mä oon aina halunnu päästä tekemään musikkia ammatiksi ja nyt mä pystyn siihen jo 17- vuotiaana, joten mun on mentävä." Niall sano lopuksi ku oli selittäny tilanteen.

"Mä tiedän. Mulla vaan tulee sua ikävä." mä sanoin ja itkin.

"Niin mullaki sua. Mä annan tän medaljongin sulle, jotta sä tiedät, että vaikka mä en vois välttämättä soittaa, tai kirjottaa niin mä silti ajattelen sua. Me ollaan aina parhaita ystäviä, mä lupaan, pikkurilli valalla." Niall sano ja ojensi mulla medaljongin.

Mä otin medaljongin vastaan ja me tehtiin pikkurilli vala niin ku aina pieninäki ja kumpiki nauro.

Mä en ollu nähny Niallia sen jälkeen, enää kuullu mitään Mullingarin juorujen lisäksi. Me oltiin parhaita kavereita, mutta julkisuus muutti ilmeiseti kaiken. Mä kaipasin mun lapsuuden ystävää, jolle mä pystyin puhumaan kaikesta. Jonka kanssa mä vietin monet kesäpäivät. Muistikohan Niall enää etes mua?

Medaljongin antaminen saatto kuulostaa romanttislta, mutta mä voin vannoa, ettei siinä ollu mitään sellasta: me oltiin aina oltu Niallin kanssa vaan ystäviä. Kaikkien mielestä se oli outoa, että mun paras ystävä oli poika, mutta niin se oli vaan aina ollu siihen asti ku se lähti.

Mä istuinmatkaselvityksen jälkeen lentokoneeseen ja otin mukavan asennon. Oli kai vaan parempi unohtaa Niall, koska me tuskin enää koskaan tavataan. Oli varmasti ihan tyhmää luottaa pikkurilli valaan, mutta mä todella uskoin meidän pysyvän ystävinä aina. Tuntu niin ku koko Mullingariin olis jääny valtava aukko ku Niall lähti.

Jokatapauksessa mä pidin sitä medaljonkia aina mun mukana. Se sai mut uskomaan, että ehkä Niall vielä muisti mut ja ajan, jona me oltiin parhaat ystävät. Os musta haluaa vielä tavata Niallin, jos siihen olis joku keino. Toinen osa musta taas tietää, että lapsuus on jo kaukana menneisyydessä ja asiat ja ihmiset on muutunu.

A duet ~Osa 10~

Se hetki vuorella oli niin romanttinen. Ennen en olis koskaan voinu uskoakkaan, että mä pääsisin tekemään mitään vastaavaa kenenkään kanssa: saatika sitten Liamin.

"Mun on lähettävä kohta." Liam sano ku me istuttiin vierekkäin, pitäen toisistamme kiinni.

"Mä tiiän. Mä vaan toivoin, että tän hetken ei tarvis loppua näin pian." mä sanoin, katsoen auringonlaskuun.

"Älä huoli. Meillä tulee olemaan vielä monia tällasia hetkiä. Tää ei todellakaan jääny vaan tähän kertaan. Oota vaan ni näet." Liam sano hymyillen suunnittelemasti.

"Miten sä jaksatki olla niin ihana mulle." mä sanoin.

"Miks en jaksais? Ei oo mitään mitä mä en tekis rakkaimpani puolesta." Liam sano ja katto muhun.

Mä punastuin. En ois ikinä uskonu, että itse Liam Payne sanois mua sen rakkaimmaksi. Mikään ei siis ollukkaan mahdotonta.

"Ja älä huoli välimatkasta. Mä tiedän, ettei pisinkään välimatka pysty erottamaan meitä." Liam sano.

"Mä tiiän. Siitä tää koru on merkkinä." mä sanoin hymyillen vienosti, pyöritellen Liamin antamaa nuottikorua mun kaulassa.

"Nimenomaan." Liam sano.

"Mutta miten mä taas varmistan, että mä pysyn sun mielessä?" mä sanoin hieman kiusoitellen.

"Kulta, sun ei tarvii varmistaa sitä, koska sä pysyt aina mun mukana mun ajatuksissa. Aina." Liam sano.

Mä liikutuin Liamin sanoista. Mulla ei ollu huolta: me tultas pysymään yhdessä aina.

"Mä toivoin, että mä voisin olla pillittämättä, mutta nyt mä en voi muuta." mä sanoin vähän leikkisästi ja kyyneleet nousi silmiin.

"Älä turhaa sitä häpeile. Mä tykkään siitä, että sä osaat ilmaista tunteita." Liam sano.

Liamin läsnäolo sai mut lopulta rauhottumaan.

"Eiköhän lähetä jo ettet myöhästy." mä sanoin.

"Harmi että me joudutaan jo lähtemään. Tullaan takasin taas sitten ku nähään seuraavan kerran." Liam sano.

"Mä toivoinki, että sä ehottaisit sitä." mä sanoin hymyillen.

Me luotiin vielä viimeinen silmäys laaksoon. Se hetki oli kaunis, enkä mä malttanu odottaa, että päässin vielä joskus takaisin tänne. Sitten me katottiin Liamin kanssa toisiamme ja hymyiltiin.

"Se kumpi on ekana alhaalla voittaa!" Liam sano, ottaen selvän varaslähdön.

"Hei! Toi ei ollu reilua!" mä huusin leikkisästi ja juoksin Liamin perään.

Kuten arvata saattoki Liam oli ensin alhaalla.

"Mä oisin voittanu, jos sä et ois ottanu varaslähtöä." mä sanoin vitsaillen.

"Selityksiä, selityksiä." Liam sano kiusoitellen.

Liam veti mut lähemmäs ja me suudeltiin.

"Lohdutuspalkinto?" mä kysyin huumorilla.

"Ehkä." Liam sano naurahtaen.

Mä tönäsin Liamia leikkisästi.

"Mutta myös hyvästit." Liam sano vakavammin.

Todellisuus iski.

"Valitettavasti." mä sanoin hiljaa.

Mä olin hetken aikaa Liamin käsivarsilla: vielä ku mä voin.

"Millonkohan me edes nähdään uudestaan." mä pohdin.

Liam hymyili. Mun ilme kirkastu heti.

"Sä tiedät jotain! Sano heti!" mä vaadin hymyillen.

"Mä satun tietämään, että mä en voi esittää meidän duettoa yksin ja sitä on pyydetty biisilistaan muutamalle keikalle. Jos se vaan siis käy sulle?" Liam sano.

"Tottakai sopii!" mä hyppäsin Liamin kaulaan.

Liam nauro.

"Mä en malta oottaa, että me päästään esittämään se yhdessä." mä sanoin.

"En mäkään." Liam sano.

Meidän kauniin hetken keskeytti taas kerran armoton aika.

"Mennään autoon. Se lento lähtee olin mä siinä tai en." Liam sano naurahtaen.

Me istuttiin autoon ja matkattiin lentokentälle, jossa mä hyvästelin Liamin vielä kerran. Nyt se ei tuntunu niin pahalta, koska mä tiesin, että ennen ku mä huomaankaan niin me tullaan laulamaan yhdessä meidän biisiä suuren yleisön edessä. Mä en malttanu oottaa mun musa uran alkua ja Liamin kanssa laulamista.

Ehkä eniten kaiken muun lisäks mä odotin sitä, että mä saisin tehdä isän ylpeäksi.

A duet ~Osa 9~

"Hyppää kyytiin." Liam sano avaten mulle oven autoon.

Mä hymyilin ja istuin mukavasti Liamin autoon.

"Voiks antaa etes vihjeen siitä minne me ollaan menossa?" mä kysyin uteliaana.

"Sen verran mä voin sanoa, että tää paikka on kaunis ja sä tuut varmasti pitämään siitä." Liam sano hymyillen.

"Veit sä mut minne vaan ni mä tuun pitämään siitä." mä sanoin ja nojasin Liamin olkapäähän.

"Mä tiiän." Liam sano iloisena.

Liamin ei tarvinu turhaa käyttää energiaa mun mielyttämiseen: sen piti vaan olla oma mulle just täydellinen itsensä. Meillä oli vielä hetki aikaa olla yhdessä ennen ku Liam lähtee.

"Kuule Rebecca, mä tiedän että mun lähtö tulee aika äkkiä, mutta meillä on kyllä aikaa tehdä ainaki tää yks pysähdys ennen ku on aika mennä lentokentälle." Liam sano salaperäsesti.

"Kumpa su n ei pitäs lähteä. Kumpa me voitas olla näin ikuisesti." mä sanoin.

"Niin mäki toivon, mutta elämä ei vaan toimi niin." Liam sano hieman surullisena.

"Mä tiiän. Tää sun lähtö vaan tuo mulle mieleen kaikki ne kerrat ku isä lähti kiertueelle." mä sanoin herkistyen.

"Mä oon pahoillani. Mä en missäännimessä halunnu tuoda sulle kipeitä muistoja mieleen." Liam sano, ollen selvästi pahoillaan.

"Kyllä mä ymmärrän tän tilanteen. Ei sen tarvii olala pahoillaan. Multa vaan tulee kestämään aikaa, että opin olemaan erossa susta..." mä sanoin.

"Onneks sun ei tarviikkaan ihan vielä. Me ollaan nimittäin perillä." Liam sano.

Liam oli pysäyttäny auton vuoriston juurelle.

"Mikä tää paikka on? Aiotaanko me patikoida, sillä mä en oo oikein pukeutunu sitä varten." mä sanoin huumorilla.

"Ei suinkaan. Meidän täytyy vaan päästä keskellä olevaan laaksoon." Liam sano.

"Miten me se tehdään?" mä kysyin.

"Helppoa. Tuolla on portaat, joita pitkin me voidaan mennä hitaasti huipulle asti." Liam selitti.

Vuori ei kutenkaan näyttäny kovin korkealta, joten mä uskoin selviäväni.

"Kuulostaa hyvältä. Onneks mä en sittenkään laittanu korkkareita." mä sanoin vitsaillen.

"Maisema siellä on kyllä kaiken arvonen." Liam sano naurahtaen.

Mä hymyilin takasin ja me lähettiin kävelemään käsikädessä huipulle vieville portaille.

"Mä tiedän, että tälle olis varmasti löytyny parempi aika, mutta halusin näyttää tän sulle ennen ku lähen." Liam sano.

Mä tajusin, että meidän tuleva aika erossa ei varmasti olis helppoa Liamillekkaan. Se kaipas mua varmasti yhtäpaljon ku mä sitä.

"Liam... Anteeks että mä oo koko ajan vaan puhunu mun omista tunteista, vaikka sullaki on varmasti ollu asioita mielenpäällä ja erossa olo varmasti tuntuu sustaki pahalta..." mä sanoin hiljaa ja jäin istumaan portaille.

Liam katto mua ymmärtäväisesti ja istu mun viereen.

"Älä huoli siitä. Mä kuuntelen mielelläni jos sulla on yhtään huolia: sitä vartenhan poikaystävät on." Liam sano hymyillen, leikkisään sävyyn.

Mulle tuli jo parempi olo. Liam oli todellisuudessa niin ymmärtäväinen, että oli valmis auttamaan mua, vaikka sillä itelläki oli varmasti omiaki ongelmia käsiteltävänä.

"Kerrothan mulle, jos sulle tulee mitään, josta haluat puhua?" mä varmistin.

"Tottakai. On varmasti vielä monia asioita musta, jotka mä haluan sun saavan tietää." Liam vastas hymyillen.

Mä naurahdin. Mä halusin ehdottomasti kuulla ne asiat ja oppia tuntemaan Liam läpikotasin.

"Mennään, enää ei oo pitkä matka." Liam sano, tarjoten mulle kättään.

Liam autto mut ylös ja me jatkettiin vielä viimeinen pätkä portaista juosten ja nauraen kuin pienet lapset. Liam otti kirin lopussa ja pääsi ensimmäisenä huipulle.

"No niin, varaudu näkemään jotain ihmeellistä." Liam sano hymyillen.

Mä hymyilin ja juoksin pikavauhtia loput portaista malttamattomana. Ylhäällä mä mukistyin maiseman kauneudesta: laaksossa oli kukkia kaikissa sateenkaaren väreissä, sadettimet olivat juuri kastelemassa niitä ja ilta aurinko paistoi vienosti kaiken sen yllä. Mä en ollu koskaan ennen nähny mitään vastaavaa.

"Aattelin, että jos se sony musicin puutarha oli sun mieleen niin sun oli nähtävä tää." Liam sano.

"Mä en tiedä mitä sanoa. Ei tällasia paikkoja voi olla edes olemassakaan. Tää on ihan uskomatonta." mä sanoin.

"Mun mielestä se, että mä sain sut omakseni on paljon uskomattomampaa." Liam sano.

Se oli yks sulosimmista asiosta, joita mulle oli koskaan sanottu. Me katottiin Liamin kanssa toisiamme suoraa silmiin ja tunteiden huumassa suudeltiin.

"Mä rakastan sua." Liam kuiskas mun korvaan ja suuteli mua kaulasta samalla tavalla ku aiemmin kuvauksissa, mun katsoessa laakson henkeäsalpaavaa maisemaa.

"Mäki rakastan sua." mä sanoin ja me suudeltiin toisen kerran, mutta tällä kertaa paljon hitaammin: molempien nauttien joka sekunnista.

A duet ~Osa 8~

Oli seuraava päivä, jona me tultas viimein levyttämään meidän duetto. Mua ei enää hermostuttanu juuri ollenkaan, mutta mun mieltä paino kuitenki yks asia: Liam tulis lähtemään illalla. Vaikka meillä oliki koko päivä aikaa olla yhdessä ennen sitä, silti mulla oli jo ikävä mun poikaystävää. Tuntu pahalta, että pian mä en enää vois tuntea Liamia mun vieressä.

Mun oli siis tehtävä kaikkeni, jotta tästä päivästä ei menis hetkeäkään hukkaan. Sen päätettyäni mä avasin studion oven ja näin, että kaikki muut oli jo valmiina paikalla.

"Huomenta Rebecca!" Patty tervehti mua halaamalla ennen ku kukaan muu ehti edes avata suutaan.

"Patty? Mitä sä täällä teet?" mä kysyin.

"Mä päätin jättää tänään toimistotyöt vähän vähemmälle, jotta mä pääsen kuulemaan mun harjottelijan ensimmäisen biisin." Patty sano iloisesti.

Mä olin ilonen, että Pattykin tuli paikalle. Mä tarttin kaiken mahollisen tuen ja halusin näyttää taas kerran, että mä olin oikea valinta harjottelijaksi.

"Nyt kun kaikki on valmista niin päästetään nämä nuoret lupaukset vauhtiin." Robert sano hymyillen.

Me luotiin Liamin kanssa toisiimme merkiktsevä katse, joka tarkoitti sitä, että meidän oli aika astua puikkoihin ja antaa musiikin viedä mukanaan.

"Mä oon niin ilonen, että me tehdään tää yhdessä." Liam sano.

"Mä kans. Parempaa duetto paria mä en ois voinu toivoakkaan." mä sanoin.

"Sehän on selväasia. Oonhan mä sentään sun poikaystävä." Liam sano kiusoitellen.

Sitten me laitettiin kuulokkeet korville ja alettiin laulaa. Se biisi kuulosti jopa paremmalta nyt ku aiemmin jos se etes voi olla mahollista. Mä näin Pattyn ja Robertin katseista, että me onnistuttiin taas täydellisesti. Se rohkas meitä jatkamaan yhä voimakkaammin. Sitä biisiä tulis vielä kuuntelemaan miljoonat ihmiset.

Tää oli toteenkäyny unelma saada levyttää ihan ekaa omaa biisiä ja vielä oman rakkaan kanssa. Biisistä selvästi kuuli meidän välisen kemian.

"Okei, vielä kaks kertaa ja sitten meillä taitaa jo olla valmis kappale." Robert sano.

Enää vaan kaks kertaa? Ne piti käyttää hyödyksi, koska en ollu varma, että millon pääsisin laulamaan tätä seuraavan kerran. Toivoin kyllä, että mä pääsisin jonain päivänä vielä esittämään tän lavalla Liamin kanssa. Haaveilu piti kuitenki taas unohtaa hetkeksi, koska nyt oli aika meidöän kummanki pistää parastaan.

Viimeiset otot meni nopeasti ja mä tiesin niistä tulevan ehdottomasti jotain käyttäkelposta.

"Se oli jälleenkerran sensaatiomaista!" Patty ylisti.

Me kiitettiin Liamin kanssa ja tiedettiin, että ne kehut oli kyllä paikallaan.

"Sillä välin kun Robert hoitaa editoinnin niin meillä on vielä hoidettavana yksi asia: kansikuva." Patty sano.

"Mitä sulla oli mielessä?" Liam kysy.

"Tottaka siinä pitää olla kuva teistä! Niin hyvännäköinen nuori pari, että kansikin jo varmasti houkuttelee osatajaa." Patty sano.

Mä punastuin. Liam oli tietysti komea, mutta mä ite näytin hirveältä.

"Seuratkaa minua!" Patty sano.

Me käveltiin studiosta muutaman oven päähän huoneeseen, joka oli selvästi paikka, jossa hoidettiin stailaaminen.

"Täällä siis teidät hoidetaan kuntoon kuvaa varten." Patty kerto.

Meille loihdottiin täysin uudet tyylit. Mä katoin itteäni peilistä ja olin tyytyväinen: mun hiukset oli laitettu tyylikkäälle nutturalle, mut oli meikattu viimisen päälle ja mun päällä oli kaunis, ohut, viimeisintä muotia oleva keltainen kesämekko. Nyt mä sopisin parenmmin Liamin rinnalle.

"Sydän melkein pakahtuu teitä katsoessa." Patty sano melkein tippa linssissä.

Mua punastutti yhä enemmän, mutta tuntu silti hyvältä käyttää kerranki jotain muita, ku arki vaatteita.

"Sä saat tottua tähän. Levy-yhtiö varmasti pitää sua niin kauniina, että haluaa sut jokasen sun tulevan levyn kanteen." Liam sano imarrellen.

"No senhän näkee sitten." mä vastasin ujosti.

Me mentiin seisomaan Liamin kanssa kankaan eteen ja oltiin aluksi täysin pihalla siitä, mitä meidän pitäs tehdä.

"Alotetaan siitä, etä Liam ottaa kiinni Rebecan lanteilta ja te katsotte rakastuneina kameraan." kuvaaja sano.

Liam laitto hitaasti sen käden mun lanteelle ja mä koitin olla mahollisimman luonnollisesti.

"Mainitsinko mä jo kuinka hyvältä sä näytät?" Liam kuiskas mun korvaan.

Mä punastuin vähän. Liam oli ainoa poika, joka oli sanonu mulle mitään vastaavaa.

"Täydellistä! Just noin!" kuvaaja sano.

Liamin sanoista mulle tuli varmempi olo ja mä tunsin itseni kauniiksi. Kuvaukset eteni hyvin ja me keksittiin erilaisia luovia asetelmia Liamin kanssa ja välillä vaan hassuteltiin kameran edessä.

"Näin hyvin yhteen toimivaa paria mä en oo koskaan ennen nähny. Mahtavaa!" kuvaaja sano.

Mä olin varma, että mun ja Liamin välinen kemia varmasti tulis välittymään niistä kuvista ja se oli ainoa, mitä mä halusin.

"Enää pari ruutua ja tää taitaa olla jo purkissa." kuvaaja sano.

"Mä haluun yllättää sut hieman. Laita silmät kiinni ja luota muhun: näistä viimsistä kuvista tulee varmasti koko filmin parhaat." Liam sano hieman salaperässti.

"Hyvä on." mä sanoin hymyillen ja laitoin silmät kiinni.

Mä tunsin Liamin menevän ensin mun taakse ja sitten ku kamera lähti käyntiin viimeisiä ottoja varten, Liam suuteli hellästi mun kaulaa. Se tuntu mahtavalta. Sen jälkeen mä kuulin kuvaajan äänen.

"Se on purkissa nyt!" kuvaaja huus.

Me kumpiki kiitettiin hymyillen kuvaajaa ja heitettiin ylävitoset.

"Te saatte tietysti itse valita kuvan, mutta henkilökohtasesti mun milestä nää viimiset oli parhaita." kuvaaja sano.

Mä näin ne kuvat ja ei ollu epäilystäkään, etteikö me haluttu jompaakumpaa niistä.

"Me otetaan tää." Liam sano ja osotti ihan viimeistä kuvaa,jossa Liamin suu oli just liikkumassa kauemmas mun kaulasta suudelman jälkeen.

"Mustaki se on täydellinen." mä myötäilin hymyillen.

"Hyvä on. Käyn laittamassa sen painoon mahdollisimman pian." kuvaaja sano.

Me katottiin Liamin kanssa toisiamme ja naurahdettiin.

"Mitä sulla on vielä mielessä?" mä kysyin.

"Mitäpä jos jatkettas matkaa mun autolle niin mä vien sut yhteen paikkaan aluks." Liam sano hymyillen salaperäsesti.

Mihin ikinä Liam olikaan mua viemässä, tästä illasta tulis varmasti mahtava.

A duet ~Osa 7~

Ekat pianoharjotukset oli lähtemässä käyntiin ja mä yritin avata ääntä.

"Sä pystyt tähän." mä sanoin peilikuvalleni.

Mä olin koko viimeyön harjotellu sanoja ja osasin ne nyt jo varmaan unissanikin. Hermostuksissa mä kuitenki pelkäsin, että mä siitä huolimatta unohtasin ne ja nolaisin itteni Liamin edessä. Mä en halunnu tuottaa sille pettymystä, koska se selvästi usko muhun: eihän se muuten olis halunnu mua sen duetto pariksi.

"Kop, kop! Onkos neiti jo valmiina?" Liam tuli hymyillen sisään ovesta.

"Kyllä mä oon valmis. Koitin vaan yrittää rentoutua, etten pilaa kaikkea." mä sanoin.

"Rebecca, kato nyt sua." Liam sano ja otti musta takaapäin kiinni ja nosti mun pään ylös.

"Sä oot ainutlaatuinen ja sun on tiedettävä se." Liam sano.

Mä sain lisää itsevarmuutta, mutta epäonnistumisen pelosta mä en päässy pois.

"Mä vaan en halua tuottaa sulle pettymystä. Mä en halua, että sä joudut katumaan, että päätit tehdä dueton mun kanssa." mä sanoin.

"Kulta, mä en tuu missääntapauksessa katumaan sitä." Liam sano.

Mä hymyilin kainosti takasin. Mä uskoin Liamia, koska mä tiesin sen rakastavan mua. Liam todella sai mut tässäki tapauksessa luottamaan itseeni ja tekemään asioita, joihin mä en pystys yksin.

"Mulla on sulle lahja. Ekan biisin kunniaksi ja tuomaan onnea." Liam sano.

Liam veti taskustaan kaulakorun, jossa roikkui timanttinen nuotti. Se oli varmasti ollu kallis.

"Kaikenlisäks näin sä muistat mut aina sillonki ku me ollaan erillään." Liam sano oujottaen korun mun kaulaan.

"Se on kaunis. Kiitos Liam." mä sanoin ja halasin Liamia tiukasti.

Liam oli varmasti kultaisin ihminen, jonka mä olin koskaan tavannut. Parempaa poikaystävää mä en ois voinu toivoa. Mä tiesin, ettei erossa vietetty aika tulis muuttamaan meidän suhdetta miksikään. Sitäpaitsi olihan meillä vielä hetki aikaa yhdessä.

"Tiedäks sä vielä millon sä lähdet?" mä kysyin Liamilta.

"Myöhään huomenillalla." Liam sano.

"Mulla tulee ikävä sua." mä sanoin ja melkein aloin itkeä.

"Niin mullaki sua, mutta me kyllä nähdään taas pian ja voidaan soitella vaikka jokailta." Liam otti mua käsistä kiinni ja yritti rauhottaa mua.

"Lupaathan?" mä kysyin.

"Mä lupaan." Liam sano.

"Mitä mä tässä vetistelen. Onhan meillä vielä aikaa ja biisiki on vielä kesken." mä sanoin.

"Nii, enkä mä aio lähteä ennen ku se on valmis, joten ryhdytään hommiin." Liam sano hymyillen.

Mä hymyilin takasin ja ne käveltiin viereiseen pianohuoneeseen käsikädessä. Robert ja meidän pianistimme olivat jo paikalla.

"Aloitetaanko?" Robert kysyi.

Me molemmat nyökättiin ja kolmeen laskemalla alettiin laulaa. Laulu alko Liamin osiolla, joka nosti selvästin jo tunnelmaa. Sen jälkeen oli mun vuoro ja mielestäni mä sain näytettyä, että mihin mä todella pystyin. Todellinen huippukohta oli kuitenki meidän yhteinen laulu, joka kaikui huoneen seinistä.

Mä kuulin kuinka meidän äänet soi täydellisesti yhteen ja se toi kummanki lauluun lisää pontta. Biisin loputtua mä olisin vaan halunnu jatkaa suoraa. Mua kiinnosti tietysti kuulla ammattilaisten milepide ensin.

"Ilmiömäistä! Muuta mulla ei oo sanottavaa." Robert sano innoissaan.

Me hymyiltiin Liamin kanssa toisillemme. Se oltiin todella tehty se.

"Okei, nyt vaan harjotellaan lisää ja huomenna voidaan mennä jo studioon. Rautaa on taittava sillon ku se on vielä kuumaa." Robert vaahtos.

Se sopi meillä täydellisesti, koska tää oli saatava valmiiksi ennen Liamin lähtöä. Lähestulkoon loppu päivän me vedettiin sitä biisiä uudestaan ja uudestaan ja joka kerralla fiilis oli aina yhtä mahtava. Mä olisin voinu laulaa Liamin kanssa kunnes musta ei enää lähtis ääntä.