Nyt oli jo kulunu aikaa siitä, ku olin keskustellu Liamin kanssa. Raskaus alkas jo pikku hiljaa näkyä ja ultra äänikin oli kohta. Joten mulla oli toinen este edessä: ätille kertominen. Se tulis olemaan vaikeeta, mutta Liamille kertomisen jälkeen se ei tulis olemaan niin kova pala. Mä vaan toivon, että se ymmärtäis ja tukis mua yhtä ihanasti, ku Liam.
Mä olin miettiny tapaa, jolla mä kertosin uutiset niille: mulla ei tulis olemaan rohkeutta kertoa päin naamaa, vaan mä kirjotan kirjeen. Niin oli parempi, että mä vain paremmin saaha kerrottua mun ajatukset ja ei tartte vaan töksäyttää sitä suoraan, kuten Liamin kanssa. Mun oli lähettävä pois kotoa siks aikaa, kunnes äiti oli lukenu sen ja olis jo valmis puhumaan.
Kirjeestä tuli oikeesti aika hyvä. Uskon, et äiti sen avulla ymmärtää mua paremmin ja tajuaa, mitä tää vauva mulle merkitsee. Tuskiin se kuitenkaan hyppii riemusta, mutta ainaki ymmärtää: sen on pakko. Oli hassua ajatella, et äiti olis mummo, mut niin siinä tulis käymään: halus se, tai ei. Vaikka totttakai rakastanki äitiä, ni tähän asiaan se ei voi puuttua.
Isää mä en oo koskaan tuntenukkaan, äti aina vaikeni siitä. En ollu oikeestaan koskaan osannu kaivata sitä: me oltiin aina pärjätty hyvin äitin kanssa kahestaanki. Mut ei siitä enempää. Äiti oli itekki tullu nuorena raskaaksi ja saanu mut, joten se tietää, miltä tää tuntuu. Se oli kuitenki aina kertonu mulle, ettei oo kadu päätöstään hetkeekään.
Siellä nyt oli, lukemassa mun kirjettä: mä tunsin sen. Aikaa oli kulunu jo mun kävellessä sen verran, että mä voisin jo kääntyä kotiin. Kohtamaan sen, mikä oli väistämätöntä. Kävin jo mielessä läpi melkein kaikki maholliset reaktiot, jotka voisin äitiltä saaha. Ei auttanu muutakaan, ku vaan pitää sormet ristissä, ja toivoo parasta.
Koti läheni ja mun fiilikset meni entistä pelon sekasemmaksi. Koitin vaan aatella, että on monet teini äidit tehny tän aiemminki ja suurimmalle osalle on käyny ihan hyvin: ainaki mun lukemien artikkelien mukaan. Osan oli lukenu kauan sitte aatellen: "Onneks too en oo mä!" Nyt se olin mä ja musta tuntuu, että tää voi olla parasta, mitä mulle on koskaan tapahtunu.
Nyt mä sitte olin kotona. Mä otin vielä viimisen kerran syvään henkeä, ennen ku menin sisään. Äiti oli keittiössä, itkien. No niin, se ei tykkää tästä yhtään.
"Penny- kulta." Äti sanoi ja otti mut syliinsä. "Musta tulee mummo."
"Niin tulee ja yritäkki estää mua!" Tiuskasin.
"Estää sua?!" Äiti ihmetteli. "Enhän mä tietenkään kellekkään toivos teini äitiyttä, mutta tosta kirjeestä näkee jo sun rakkauden sitä lasta kohtaan."
Mä olin ihan ihmeissään. Mä olin saanu äitin vakuutettua, että näin oli parasta, ja vielä ilman riitoja.
"Mä vaan toivon, että tuutte olemaan onnellisia Liamin ja sen lapsen kanssa." Äiti sanoi.
"Älä huoli. Meistä tulee maailman onnellisin perhe." Sanoin.
Me halattiin ja naurettiin samalla kyynelehtien. Mä olin saanu kaiken muun hyvän lsäks vielä äitinki hyväksyyn tän: tääsä kävi paremmin, ku olisin aikasemmin uskaltanu kuvitellakkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti