Mä en saanu yhtään unta viime yönä. Kokoajan vaan mierin tapaa, jolla mä voisin kertoo tän Liamille. Mua oksetti: suurimmaks osaks kylläki aamupahoinvoinnin takii, mutta oli jännitykselläki näppinsä pelissä. Mikään ei tuntunu pysyvän sisällä. Mä olin jo tekstannu Liamille, et tuun pian sen asunnolle ja kerroin, et tää on tärkeää.
Mitäköhän Liam aattelee mun asian koskevan? Varmaan se aattelee, että mun tapaan kyse ei oo oikeesti mistään näin isosta. Mut tällä kertaa mun asia oli oikeesti vakava ja tulis vaatimaan Liamiltaki paljon miettimistä. Tätä kaikkea mä mietin matkalla, kunnes mä saavuin perille.
Pysähyin kerrostalon eteen. Liamilla ei todennäkösesti oo aavistustakaan, et mun asia tulee muuttamaan sen koko loppuelämän. Tuntu tosi hirveeltä vaan mennä nuin vaan ja syöttää tällanen pommi toiselle, mut mulla ei oikeestaan ollu muuta mahista. Salailu olis vielä pahempaa.
Mä kävelin portaat ylös kolmanteen kerrokseen, jossa Liam asu. Hetken kuluttua mä sain painettua hitaasti ovikelloa ja Liam tuli mwelkein heti avaamaan. Kuinka iloselta se vielä näyttikään: täysin aavistamattomana siitä, mitä mä aoin kohta sille kertoa.
"Hei kulta!" Liam tervehti. "Tuu vaan sisälle!"
Mä astuin sisälle ja mun olo oli entistä hirveempi. Ihan ku mun vatsa oli kääntyny väärinpäin.
"Tee olis mukavaksi, mä haen meille kahvia." Liam sanoi ja lähti keittiöön.
Mä istuin sohvalle ja aloin jo viettiä ekaa lausetta, joka vähän pehmentäs iskua. Aikaa ei kuitenkaan ollu, vaan Liam tuli takasin keittiöstä aivan liian nopeasti.
"No niin, ilman turhaa löpinää säästä, tai muustakaan typerästä: Mikä se oli, mitä haluit kertoa mulle?" Liam sanoi.
Nyt se sitte oli tullu eteen: tilanne, jota en voinu välttää, vaan se oli vaan kestettävä. Mun oli kakistettava totuus ulos.
"Mä kävin eilen lääkärissä." Aloitin.
"Ooks sää kipenä?" Liam skysyi huolestuneena. "Onks kaikki kunnossa."
"En mä oo kipeänä." vastasin. "Mutta kaikki ei oo hyvin. Tai se riippuu siitä, miten sä täpäh suhtaudut..."
"Penny, mistä nyt on kysymys?" Liam kysyi.
"Liam: Mä oon raskaana." sanoin.
Siinä se: nyt se on sanottu. Vielä mun olo ei ollu helpottunu kuitenkaan, koska kaikki tulis riippumaan siitä, et miten Liam reagoi.
"Ooks sä ihan varma?" Liam kysyi. Ei kuitenkaan yhtään vihaisesti, vaan lempeästi.
"Kyllä. Mulle tehtiin kaikki maholliset testit." sanoin.
"Siinä tapauksessa mun on tuettava sua, mitä sä ikinä päätätkään tehä." Liam sanoi.
"Mua kehotettiin tulemaan sinne ens viikolla lapsen isän kanssa uuestaan." kerroin. "Haluaks sä lähteä?"
"Tottakai." Liam vastasi, oikeastaan aika iloisesti.
"Mä aattwelin, ettei tehä mitään vielä mitään päätöksiä ennen sitä." sanoin.
"Ei tietenkään. Ei meiän tarvii hätiköiä yhtään." Liam sanoi.
"Kuule: varmaan on parasta, et mä lähen nyt, että sä saat sulatella tätä rauhassa." sanoin.
Liam nyökkäsi ja suuteli minua hyvästiksi. Kun pääsin ulos ovesta aloin itkeä. Tiesin, ettei se auttanut, mutta en voinut muutakaan. Mä olin todennäkösesti tuhonnu Liamin elämän, jos se joutuu ilman omaa tahtoaan isäksi. Ei auttanu muukaan, ku vaan odottaa vähän, että Liam saa ajatuksensa kuntoon. Sitten me voidaan keskustella tästä vakavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti