Oli viiminen viikonloppu ennen kesä lomaa. Enää pari päivää vapauteen. Sanotaan aina, et kevät on muutosten aikaa, mulle se on ainaki ollu: ennen kukaan poika ei ollu edes vilkassu muhun, ja nyt mulla oli jopa mahis Zaynin kanssa. Tää kaikki tuntu jotenki vaan niin uskomattomalta, ihan ku unelta, josta joku päivä vaan herää todellisuuteen.
Nyt Sarah oli meillä yökylässä ja me oltiin tottakai, tavalliseen tapaan, tekemässä suklaa keksejä. Niistä tuli aina hyviä, ja me syötiin niitä aina mahat täyteen. Tää sai mut ajattelemaan lopulta, et vaikka mikään ei onnistuskaan Zaynin kanssa, mulla olis aina Sarah mun parhaana ystävänä. Niin sen kuuluki olla.
"Hommasiks sä kaikki tarvittavat jutut illaks?" mä varmistin Sarahilta.
"Joo, tottakai! Popparit, linsaa ja uus romanttinen komedia." Sarah sano.
"Kuulostaa siis täydelliseltä!" mä sanoin ja me kikatettiin yhessä.
Meidän pyjama bileet saatto kuulostaa aika tyypillisltä kaikesta päätellen, mut kuitenki meillä oli paljon omia juttuja, jotka poikkes tästä kuvasta. Me ensinnäki nukuttiin näin kesällä teltassa, jossa varmasti ne teini leffojen sankarittaret ei varmasti uskaltais nukkua. Kaiken lisäks me oltiin jo aivan liian vanhoja hiusten letitykseen. Joka tapauksessa meillä oli meidän omat perinteet.
Kaiken Zayin miettimisen aikana mä tajusin, et olin laiminlyöny Sarahia aika pahasti, mut parhaassa ystävässä on se hyvä puoli, et se ymmärtää tällaset jutut. Sitä paitsi Sarah oli ainoastaan vaan ilonen mun puolsta. Mä useasti ihmettelen, ettei Sarahilla oo poikaystävää: se on tosi nätti vaaleine pitkine hiuksineen ja jään sinisine silmineen.
Ku keksit oli valmiit ja ilta alko mennä pitemmälle me mentiin Sarah kanssa telttaan: siellä me voitas puhua ilman, että mun vanhemmat tulis valittamaan volumesta. Mulla oli sitäpaitsi paljonki kerrottavaa mun Zaynin tilanteesta. Kaiken keskellä me ei oltu ehitty puhua vielä siitä, mitä oli tapahtunu sillon Brianin pihalla.
"No niin, kumpi alottaa?" Sarah kysy. Tarkottaen, että kumpi kertoo ekana fiiliksistään.
"Mä vaikka: mulla onki kerrottavaa, Zayniin liittyen." mä sanoin vähän kermostuneesti.
"No, anna tulla!" Sarah sano kannustavasti.
"No, meiän luokan Brian asuu tässä lähellä, ja Zayn oli sen kanssa pihalla, ni mä sain puhuttua sille..." mä alotin.
Mun oli mietittävä, et miten jatkasin.
"Ja se muiti vielä meiän sopimuksen rannalle menosta kesällä ja tällei. Ei oikeestaan muuta." mä sanoin.
"Mahtavaa, et teillä menee hyvin! Teistä tullee niin kaunis pari!" Sarah hihku.
"Äläpä nyt vielä innostu! En oo yhtään varma vielä mistään..." Mä sanoin.
"Pyh! Turhaa sää arastelet! Iske kiinni vaan!" Sarah huus innostuneena.
Mä alotin samantien tyyny sodan. Sen jälkeen me vaan maattiin raukeina teltan lattialla. Jos nyt mun ja Zaynin jutusta tulee jotaki, ni toivon tosiaan, et mulla ja Sarahilla tulee silti olemaan tälläsia hetkiä tulevaisuuessaki. Kaverit tulee aina ekana. Sarah oli antanu mulle tukea koko tässä Zayn jutussa, ja olin sille siitä tosi kiitollinen.
"Voinko mä nyt kertoo yhen jutun?" Sarah kysy hymyillen.
"Kerro ihmeessä! Nyt on sun vuoro puhua." mä vastasin.
"No... Mullaki on nyt kevättä rinnassa, ja..." Sarah alotti.
"Annas ku arvaan: Darren?" mä keskeytin.
"Ei." Sarah sano hymyillen.
"Landon?" mä kysyin.
"Ei." Sarah vastas.
"Jaiden?" mä kysyin.
"Ei ees lähelle." Sarah vastas nauraen.
"No, kuka sitte?" Mä kysyin kans nauraen.
"Brian." Sarah sano ujostellen.
"Oikeesti?! Tää on ihanaa!" mä hihkuin ja hyppäsin halaamaan Sarahia.
En ollu koskaan nähny Sarahia noin ujona. Siitä mä osasin jo arvata, et se oli tosissaan iskeny silmänsä Brianiin. Ne oliski itte asiassa täydellinen pari, ku tarkemmin ajattelee. Kumpiki on pohjimmiltaan samanlaisia. En vaan pystys koskaan näkemään Briania sillä tavalla, olinhan mä tuntenu sen pienestä asti.
Loppu ilta me puhuttiin kaikesta mahollisesta: pojista, julkkiksista elämästä ylipäätänsä... Välillä Zayn pyöri mun päässä, koska en voinu mitään mun jännitykselle, joka tulis tulevina päivinä varmasti vaan lisääntymään. Toivoin vaan ajan kuluvan vähän nopeemmin, jotta mä voisin päästä jo vähän luontevammaksi Zaynin seurassa.
Mä ootin itteasiassa monia asioita kesältä: Sarahin kanssa hengailua, uintia, kauniita ilmoja, vapautta, mut ennen kaikkea sitä, et voisin rauhassa tutustua Zayniin: ilman muitten katseita ja spekulointia. En kuitenkaa haluu sen jäävän vaan kesä romanssiks, mutta vaan aika näyttää. Kaikesta huolimatta mä halusin muistaa tän tulevan kesän.
sunnuntai 31. maaliskuuta 2013
lauantai 30. maaliskuuta 2013
Love and rumours ~Osa 5~
Zaynin ajatuksia...
Mä olin vasta tullu tähän uuteen kouluun ja jo nyt musta tuntuu, et tuun viihtymään täällä hyvin: oon löytäny jo paljon kavereita ja muut näyttää haluavan mun seuraan. Oon löytäny täältä jopa yhen asian, jota en uskaltanu toivoakkaan löytäväni vielä: rakkauden. Tai no, on aika aikasta sanoa tätä vielä rakkaudeks, mutta siltä se mun osalta ainaki tuntuu.
Amy oli niin kaunis, vaikkei selvästikkään omastaan mielestään ollu. Se ei selvästikkään uskalla näyttää kauneuttaan, vaan koittaa peittää sen: mutta muhun se ei toimi. Amy on selvästi epävarma, mut ehkä se on tietyllä tavalla osa sitä, miks mä siihen silmäni iskinki. Tai siis mä tiesin, että mun tehtävä olis saaha se luottamaan itteensä.
Amy ei todellakaan ollu tavallinen tyttö: ainakaan mulle. Mulle ainaki se erottu joukosta persoonallisuuellaan jo heti ekana päivänä: jo sillon mulla heräs halu tutustua siihen paremmin. Mä olin niin onnellinen sillon, ku Amy tuli ekan kerran puhumaan mulle. Mä en sitä ennen ollenkaan aatellu, et se ois voinu pitää musta kans.
Kaikesta huolimatta mä otin tilanteesta vaarin ja päätin pyytää Amyä näyttämään mulle paikkoja. Sillä tuli heti mieleen ranta ja äänestä mä osasin jo aavistaa, et se on Amylle tärkeä paikka. Tuntu jotenki ihanalta, että se halus heti viedä mut sellaseen paikkaa, tavallaan päästää mut sisään sen ajatuksiin.
Mun ympärillä oli aina jostain syystä pyöriny tyttöjä, mut kukaan niistä ei kiinnostanu mua: halusin vaan Amyn. Voi ehkä olla typerää vaan ihastella kaukaa, mutta mä en halunnu hätiköidä: mun oli otettava selvää mun tunteista. Nyt mä en kuitenkaan miettiny enää, ehkä kevät oli iskeny muhunki.
Mua kuitenki hermostuttaa, koko ajan. Vaikka oon mies, eikä miesten pitäs hermoilla: sehän on naisten juttu. Amy oli kuitenki aivan liian erityinen, jotta voisin olla vaan normaalisti sen lähellä: se sai mun sydämen hakkaamaan joka kerta, ku olin sen lähellä. Mä olin tavannu tottakai monia tyttöjä elämäni aikana, mut ei ketään Amyn kaltasta. Se poikkes kaikista muista: hyvällä tavalla.
Mä olin ajatellu Amyä siitä asti, ku olin tavannu sen ekan kerran: sen hiuksia, ku auringon valo osuu niihin, sen ihania huulia, sen silmiä... Sen lisäks olin miettiny koko ajan, et tunteeko se samoin. Vieläkään en oo varma, mut paremmalta näyttää. Mietin kans asioita, joita me voitas yhessä tehä: käydä leffassa ( se tietenki sais valita), kävellä puistossa, syödä ravintolassa...
Kesä loma alkas kohta ja sitten meillä olis aikaa Amyn kanssa tutustua kunnolla: siis tietenki jos se vaan haluu. Meillä ei kuitenkaan oo kiirettä: meillä on vielä koko elämä edessä. Lisäks jos tästä ei tuukkaan mitään, se on ihan ok: mä kyllä pärjään. Ainoa mitä haluun, on etes saada yrittää. Kenties, mutta vaan kenties, tästä vois tulla jotaki.
Mä olin vasta tullu tähän uuteen kouluun ja jo nyt musta tuntuu, et tuun viihtymään täällä hyvin: oon löytäny jo paljon kavereita ja muut näyttää haluavan mun seuraan. Oon löytäny täältä jopa yhen asian, jota en uskaltanu toivoakkaan löytäväni vielä: rakkauden. Tai no, on aika aikasta sanoa tätä vielä rakkaudeks, mutta siltä se mun osalta ainaki tuntuu.
Amy oli niin kaunis, vaikkei selvästikkään omastaan mielestään ollu. Se ei selvästikkään uskalla näyttää kauneuttaan, vaan koittaa peittää sen: mutta muhun se ei toimi. Amy on selvästi epävarma, mut ehkä se on tietyllä tavalla osa sitä, miks mä siihen silmäni iskinki. Tai siis mä tiesin, että mun tehtävä olis saaha se luottamaan itteensä.
Amy ei todellakaan ollu tavallinen tyttö: ainakaan mulle. Mulle ainaki se erottu joukosta persoonallisuuellaan jo heti ekana päivänä: jo sillon mulla heräs halu tutustua siihen paremmin. Mä olin niin onnellinen sillon, ku Amy tuli ekan kerran puhumaan mulle. Mä en sitä ennen ollenkaan aatellu, et se ois voinu pitää musta kans.
Kaikesta huolimatta mä otin tilanteesta vaarin ja päätin pyytää Amyä näyttämään mulle paikkoja. Sillä tuli heti mieleen ranta ja äänestä mä osasin jo aavistaa, et se on Amylle tärkeä paikka. Tuntu jotenki ihanalta, että se halus heti viedä mut sellaseen paikkaa, tavallaan päästää mut sisään sen ajatuksiin.
Mun ympärillä oli aina jostain syystä pyöriny tyttöjä, mut kukaan niistä ei kiinnostanu mua: halusin vaan Amyn. Voi ehkä olla typerää vaan ihastella kaukaa, mutta mä en halunnu hätiköidä: mun oli otettava selvää mun tunteista. Nyt mä en kuitenkaan miettiny enää, ehkä kevät oli iskeny muhunki.
Mua kuitenki hermostuttaa, koko ajan. Vaikka oon mies, eikä miesten pitäs hermoilla: sehän on naisten juttu. Amy oli kuitenki aivan liian erityinen, jotta voisin olla vaan normaalisti sen lähellä: se sai mun sydämen hakkaamaan joka kerta, ku olin sen lähellä. Mä olin tavannu tottakai monia tyttöjä elämäni aikana, mut ei ketään Amyn kaltasta. Se poikkes kaikista muista: hyvällä tavalla.
Mä olin ajatellu Amyä siitä asti, ku olin tavannu sen ekan kerran: sen hiuksia, ku auringon valo osuu niihin, sen ihania huulia, sen silmiä... Sen lisäks olin miettiny koko ajan, et tunteeko se samoin. Vieläkään en oo varma, mut paremmalta näyttää. Mietin kans asioita, joita me voitas yhessä tehä: käydä leffassa ( se tietenki sais valita), kävellä puistossa, syödä ravintolassa...
Kesä loma alkas kohta ja sitten meillä olis aikaa Amyn kanssa tutustua kunnolla: siis tietenki jos se vaan haluu. Meillä ei kuitenkaan oo kiirettä: meillä on vielä koko elämä edessä. Lisäks jos tästä ei tuukkaan mitään, se on ihan ok: mä kyllä pärjään. Ainoa mitä haluun, on etes saada yrittää. Kenties, mutta vaan kenties, tästä vois tulla jotaki.
Love and rumours ~Osa 4~
Kulu aikaa siitä, ku oltiin puhuttu Zaynin kanssa. Mun päässä pyöri edelleenki sen sanat. En kuitenkaan tienny, että muistiko se etes ennää meiän keskustelua, tai lupausta lähteä mun kanssa rannalla kesällä. En voinu olla kuvittelematta sitä, että oltas käsi kädessä siellä... Ei, en mä saanu tollasia aatella! Toinen pyytää vaan näyttään paikkoja, ja mä jo kuvittelen heti tollasta!
Mä en kuitenkaan voinu mitään: Zayn oli vastustamaton, niin se vaan oli. En varmastikkaan ollu ainoo tyttö, joka oli iskeny silmänsä siihen. Mitä jos sillä oli tyttö ystävä?! En halunnu uskoa niin, mut jos nyt realiesti ajatellaan, nii se oli hyvin mahollista: oliha Zayn niin salaperäsen hurmaava, et olishan se ny ihme, jos se olis sinkku.
Vaikka se oliski vapaa ni tuskin se musta vois olla kuitenkaan kiinnostunu, joten mä en sais aatella sitä näin paljon, ja kuvitella, et tästä tulis jotaki. Ehkä meitä ei oltu tarkotettu muuta, ku vaan kavereiksi: jos asia oli niin, ni mun oli vaan hyväksyttävä se. En kuitenkaan ollu todellakaan vielä luovuttamassa: olihan koko kuuma kesä vielä edessä.
Ehkä Zayn oikeesti haluu tutustua muhun, vaikka se oiski ihan vaan kaverina: vaan aika näyttää. Mun oli puhuttava vielä sille, ennen ku kesä loma alkas: en haluu jättää tätä tilannetta koko kesäks vaan roikkumaan. Kesällä me voitas vielä olla yhessä ilman, et kaikki tyypit ois tuijottamassa, ja aattelis: "Amy ja Zayn uuu!"
Koulun loppumiseen oli kuitenki vielä viikko aikaa, joten mulla oli aikaa miettiä mun seukkia liikettä kunnolla: mulla ei ollu varaa hätiköintiin. Kaikkea tätä aatellessa mä makasin mun sängyllä, katse katossa. Niin mä aina tein, ku mun piti miettiä jotaki tärkeää. Aurinko paisto ikkunasta suoraa sisälle ja se houkutteli menemään ulos.
Mä päätin lopettaa asioitten vatvomisen ja lähin kävelemään meidän katua pitkin. Mä näin naapurin lasten leikkivän pihalla ja tervehin niitä. Toinen naapuri, joka oli kastelemassa kukkia oli vanha mukava mummo. Mä tervehin tottakai hymyillen sitäki. Parin talon päästä mä näin jotaki yllättävää, nimittäin Zaynin.
"Mitä se täälläpäin teki?!" Mä ihmettelin mielessäni. Olikohan se jonku sen kaverin luona. Mä näin toisen pojan tulevan ulos talosta. Niimpä tietenki: meidän luokan Brian asu siinä talossa. Olin jo melkeen unohtanu, joska ei olla oltu paljoakaan tekemisissä. Pienenä me kyllä lekittiin niitten hiekkalaatikolla yhtenään. Mut Brian ei ollu nyt se kumpaa mä katoin.
"Hei Amy!" Brian tervehti.
"Hei Brian!" mä vastasin. "Ja Zayn."
"Mitä sä teet täällä?" Zayn kysy multa.
"No, mä asun täällä." mä vastasin.
"Ai, te asutteki Brianin kanssa näin lähekkäin." Zayn sano hämmästyneesti.
"Joo, me ollaan lapsuuden tuttuja." Brian selitti.
Sitte oli pieni, suhteellisen kiusallinen hiljasuus.
"Oliks sä matkalla jonnekki?" Brian kysy multa.
"Enpä erityisesti. Lenkillä vaan." mä vastasin.
"No, ei me sitte pidätellä sua tän enempää." Zayn sano hymyillen.
Mä olin jo hyvästelemässä ja kääntymässä jatkamaan matkaa, kunnes Zayn jatko: "Hei, ethän unohan, et lupasit näyttää mulle paikkoja sitte myöhemmin!"
"En tietenkää! Millon sulla sitte olis aikaa?" mä kysyin.
"Hmmm... Olisko jo eka kesäloma päivä hyvä? Sillon pitäs olla kaunis ilmaki." Zayn ehotti.
"Joo, tottakai." mä vastasin. "Mä lähen matkalle vasta sitä seuraavana päivänä, jotenka se on just hyvä.
"Mahtavaa! Kiitti vielä, et suostuit, mä arvostan todella tätä." Zayn sano ilosena.
"Ei ongelmaa, älä turhaa kiittele." mä sanoin ja lähin juoksemaan kauemmas.
Nyt se oli sitte varma: mä olin tosiaan menossa sille rannalle pojan kanssa, enkä kenen tahansa, vaan Zaynin kanssa. En malttanu oottaa, mut ekana pitäs selvitä viimisistä koulupäivistä kunnialla.
Mä en kuitenkaan voinu mitään: Zayn oli vastustamaton, niin se vaan oli. En varmastikkaan ollu ainoo tyttö, joka oli iskeny silmänsä siihen. Mitä jos sillä oli tyttö ystävä?! En halunnu uskoa niin, mut jos nyt realiesti ajatellaan, nii se oli hyvin mahollista: oliha Zayn niin salaperäsen hurmaava, et olishan se ny ihme, jos se olis sinkku.
Vaikka se oliski vapaa ni tuskin se musta vois olla kuitenkaan kiinnostunu, joten mä en sais aatella sitä näin paljon, ja kuvitella, et tästä tulis jotaki. Ehkä meitä ei oltu tarkotettu muuta, ku vaan kavereiksi: jos asia oli niin, ni mun oli vaan hyväksyttävä se. En kuitenkaan ollu todellakaan vielä luovuttamassa: olihan koko kuuma kesä vielä edessä.
Ehkä Zayn oikeesti haluu tutustua muhun, vaikka se oiski ihan vaan kaverina: vaan aika näyttää. Mun oli puhuttava vielä sille, ennen ku kesä loma alkas: en haluu jättää tätä tilannetta koko kesäks vaan roikkumaan. Kesällä me voitas vielä olla yhessä ilman, et kaikki tyypit ois tuijottamassa, ja aattelis: "Amy ja Zayn uuu!"
Koulun loppumiseen oli kuitenki vielä viikko aikaa, joten mulla oli aikaa miettiä mun seukkia liikettä kunnolla: mulla ei ollu varaa hätiköintiin. Kaikkea tätä aatellessa mä makasin mun sängyllä, katse katossa. Niin mä aina tein, ku mun piti miettiä jotaki tärkeää. Aurinko paisto ikkunasta suoraa sisälle ja se houkutteli menemään ulos.
Mä päätin lopettaa asioitten vatvomisen ja lähin kävelemään meidän katua pitkin. Mä näin naapurin lasten leikkivän pihalla ja tervehin niitä. Toinen naapuri, joka oli kastelemassa kukkia oli vanha mukava mummo. Mä tervehin tottakai hymyillen sitäki. Parin talon päästä mä näin jotaki yllättävää, nimittäin Zaynin.
"Mitä se täälläpäin teki?!" Mä ihmettelin mielessäni. Olikohan se jonku sen kaverin luona. Mä näin toisen pojan tulevan ulos talosta. Niimpä tietenki: meidän luokan Brian asu siinä talossa. Olin jo melkeen unohtanu, joska ei olla oltu paljoakaan tekemisissä. Pienenä me kyllä lekittiin niitten hiekkalaatikolla yhtenään. Mut Brian ei ollu nyt se kumpaa mä katoin.
"Hei Amy!" Brian tervehti.
"Hei Brian!" mä vastasin. "Ja Zayn."
"Mitä sä teet täällä?" Zayn kysy multa.
"No, mä asun täällä." mä vastasin.
"Ai, te asutteki Brianin kanssa näin lähekkäin." Zayn sano hämmästyneesti.
"Joo, me ollaan lapsuuden tuttuja." Brian selitti.
Sitte oli pieni, suhteellisen kiusallinen hiljasuus.
"Oliks sä matkalla jonnekki?" Brian kysy multa.
"Enpä erityisesti. Lenkillä vaan." mä vastasin.
"No, ei me sitte pidätellä sua tän enempää." Zayn sano hymyillen.
Mä olin jo hyvästelemässä ja kääntymässä jatkamaan matkaa, kunnes Zayn jatko: "Hei, ethän unohan, et lupasit näyttää mulle paikkoja sitte myöhemmin!"
"En tietenkää! Millon sulla sitte olis aikaa?" mä kysyin.
"Hmmm... Olisko jo eka kesäloma päivä hyvä? Sillon pitäs olla kaunis ilmaki." Zayn ehotti.
"Joo, tottakai." mä vastasin. "Mä lähen matkalle vasta sitä seuraavana päivänä, jotenka se on just hyvä.
"Mahtavaa! Kiitti vielä, et suostuit, mä arvostan todella tätä." Zayn sano ilosena.
"Ei ongelmaa, älä turhaa kiittele." mä sanoin ja lähin juoksemaan kauemmas.
Nyt se oli sitte varma: mä olin tosiaan menossa sille rannalle pojan kanssa, enkä kenen tahansa, vaan Zaynin kanssa. En malttanu oottaa, mut ekana pitäs selvitä viimisistä koulupäivistä kunnialla.
perjantai 29. maaliskuuta 2013
Love and rumours ~Osa 3~
Oli seukki päivä koulussa, ja kaiken liäks matikan tunti oli just alkanu. Mulla ei ollu enää kauan aikaa miettiä: kohta pitäs toimia. Onneks Sarah oli mun tukena, ja oli vahvasti sitä mieltä, et tää onnistus: Ite olin kuitenki aivan hermorauniona. Koitin ajatella sellasia asoita kute: "Ei se oo maailmanloppu, jos Zayn ei tykkääkkään musta takasin: maailmassa riittää kyllä miehiä!"
En kuitenkaan tienny, kuinka hyvin mä saisin itteni psyykattua itteni tässä ajassa, et uskaltaisin. Mä kuitenki olin varma, et tulisin katumaan sitä koko mun loppu elämän, jos mä päästän Zaynin vaan menemään, ilman ees yrittämättä: niin ei saanu käyä. Joskus toivon, et oisin yhtä rohkea, ja varma itestäni ku Sarah: ei se hermostu ikinä tällasissa tilanteissa.
Kello tikitti aivan liian nopeesti etteenpäin ja kohta tunti olis jo ohi. Katoin Zayniä vainvihkaa ja mun sydän alko hakkaamaan entistä lujempaa: kaiken lisäks tuskan hiki alko virrata. Miten mä saatoinkaan pelätä näin paljon? Koitin ajatella yhtä viisautta, jonka olin joskus kuullu: "Joskus vaan pitää laittaa ittensä likoon, eikä välittää loppu tuloksesta." Se oli kieltämättä totta.
Kello soi ja kaikki alko pakata tavaroita, samalla kuunnellen läksyt. Mulla oli niin jännittyny olo, et musta tuntu, et voisin oksentaa. Mun oli vaan nyt rohkeasti lähestyttävä Zayniä, ja sanottava jotaki järkevää. Mä pääsiin ihmisten läpi sen luokse hetken kuluttua. Nyt oli mun hetki. "Sano jotaki!" komensin itteäni.
"Hei Zayn!" tervehin ekana. "Mä vaan tässä mietin..."
"Niin Amy. Kysy pois vaan!" Zayn vastas ilosesti.
Nyt mun oli oli paljon rennompi. Zayn ei ollukkaan yhtään niin etänen, ku olin kuvitellu.
"Niin siis mietin, että miten oot viihtyny täällä meidän koulussa? Ja kaupungissa?" mä sain kysytyksi. En keksiny parempaakaan siinä tilanteessa.
"Tosi hyvin itte asiassa!" Zayn vastas lämpimästi ja hymyillen. "Ihmiset on ollu tosi mukavia ja oon oppinu tuntemaan paikatki."
"No, se on hyvä kuulla." mä sanoin ja sain jopa väännettyä pienen hymyn Zaynille.
"Oliks sä muuten eilen jätski kioskilla? Musta tuntuu, et näin sut." Zayn kysy.
Se oli siis huomannu mut: en siis ollukkaan näkymätön sille.
"Joo, oli. Sarah kanssa." mä vastasin, vähän ehkä punastellen.
"Onko täällä muitaki kivoja paikkoja?" Zayn kysy kiinnostuneena.
"On tietenki! Yks ranta on ainaki aivan ihana näin lämpimään aikaan." mä vastasin. Ranta oli eka kiva paikka, joka tuli mieleen.
"Aa. Mä haluisin nähä sen joskus." Zayn sano. "Voikko sä viiä mut joskus sinne?"
Mä yllätyin täysin Zaynyn kysymyksestä.
"Tottakai!" mä vastasin, mut en kuitenkaan liian innokkaasti. "Voiaan mennä sinne joskus kesällä, jos vaan haluut."
"Joo, tottakai haluun. On kiva tutustua uusiin tyyppeihin ja paikkoihin." Zayn sano.
Mä punsastuin täysin. Kello soi jo väli tunnin loppumisen merkiks.
"Nähellään vielä Amy!" Zayn huikkas mun perään.
Oliko tää unta? Zayn oli ollu niin hyvin vastaanottava, et tässä ei oikeesti ollu mitään pelättävää. Kaiken lisäks me mentäs vielä rannalle. Tää oli liian hyvää ollakseen totta.
En kuitenkaan tienny, kuinka hyvin mä saisin itteni psyykattua itteni tässä ajassa, et uskaltaisin. Mä kuitenki olin varma, et tulisin katumaan sitä koko mun loppu elämän, jos mä päästän Zaynin vaan menemään, ilman ees yrittämättä: niin ei saanu käyä. Joskus toivon, et oisin yhtä rohkea, ja varma itestäni ku Sarah: ei se hermostu ikinä tällasissa tilanteissa.
Kello tikitti aivan liian nopeesti etteenpäin ja kohta tunti olis jo ohi. Katoin Zayniä vainvihkaa ja mun sydän alko hakkaamaan entistä lujempaa: kaiken lisäks tuskan hiki alko virrata. Miten mä saatoinkaan pelätä näin paljon? Koitin ajatella yhtä viisautta, jonka olin joskus kuullu: "Joskus vaan pitää laittaa ittensä likoon, eikä välittää loppu tuloksesta." Se oli kieltämättä totta.
Kello soi ja kaikki alko pakata tavaroita, samalla kuunnellen läksyt. Mulla oli niin jännittyny olo, et musta tuntu, et voisin oksentaa. Mun oli vaan nyt rohkeasti lähestyttävä Zayniä, ja sanottava jotaki järkevää. Mä pääsiin ihmisten läpi sen luokse hetken kuluttua. Nyt oli mun hetki. "Sano jotaki!" komensin itteäni.
"Hei Zayn!" tervehin ekana. "Mä vaan tässä mietin..."
"Niin Amy. Kysy pois vaan!" Zayn vastas ilosesti.
Nyt mun oli oli paljon rennompi. Zayn ei ollukkaan yhtään niin etänen, ku olin kuvitellu.
"Niin siis mietin, että miten oot viihtyny täällä meidän koulussa? Ja kaupungissa?" mä sain kysytyksi. En keksiny parempaakaan siinä tilanteessa.
"Tosi hyvin itte asiassa!" Zayn vastas lämpimästi ja hymyillen. "Ihmiset on ollu tosi mukavia ja oon oppinu tuntemaan paikatki."
"No, se on hyvä kuulla." mä sanoin ja sain jopa väännettyä pienen hymyn Zaynille.
"Oliks sä muuten eilen jätski kioskilla? Musta tuntuu, et näin sut." Zayn kysy.
Se oli siis huomannu mut: en siis ollukkaan näkymätön sille.
"Joo, oli. Sarah kanssa." mä vastasin, vähän ehkä punastellen.
"Onko täällä muitaki kivoja paikkoja?" Zayn kysy kiinnostuneena.
"On tietenki! Yks ranta on ainaki aivan ihana näin lämpimään aikaan." mä vastasin. Ranta oli eka kiva paikka, joka tuli mieleen.
"Aa. Mä haluisin nähä sen joskus." Zayn sano. "Voikko sä viiä mut joskus sinne?"
Mä yllätyin täysin Zaynyn kysymyksestä.
"Tottakai!" mä vastasin, mut en kuitenkaan liian innokkaasti. "Voiaan mennä sinne joskus kesällä, jos vaan haluut."
"Joo, tottakai haluun. On kiva tutustua uusiin tyyppeihin ja paikkoihin." Zayn sano.
Mä punsastuin täysin. Kello soi jo väli tunnin loppumisen merkiks.
"Nähellään vielä Amy!" Zayn huikkas mun perään.
Oliko tää unta? Zayn oli ollu niin hyvin vastaanottava, et tässä ei oikeesti ollu mitään pelättävää. Kaiken lisäks me mentäs vielä rannalle. Tää oli liian hyvää ollakseen totta.
torstai 28. maaliskuuta 2013
Love and rumours ~Osa 2~
Oli ilta ja mä ootin Sarahia jätski kioskin pihalla. Aurinko paisto ihanasti ja näki, et kesä oli jo tulossa. Mä ootin jo sitä: sais olla pitkästä aikaa vaan rauhassa, ilman koulu juttuja, olis lämmin ja tottakai olis söpöjä poikia uimarannoilla. Ehkä Zaynki... Ei, nyt mun pitää lopettaa, en mä voi tällasia aatella! En mää ny voi sitä alkaa rannalla stalkkaamaan!
Onneks Sarah tuli ja sai mun ajatukset keskeytettyä.
"Hei! Ehitkö oottaa jo kauan?" Sarah kysy.
"En mää. Ihan äsken tulin." Mä vastasin.
"No hyvä. Otetaan jätskit ja lähetään sinne rannalle." Sarah sano.
Mä otin piparmintun, sen jonka otan melkein joka kerta. Se oli ehottomasti mun lempi maku, ja kesän syön sitä niin usein, ku vaan voin. Sarah ei oo ikinä ymmärtäny, et miks otan aina sen, mut mulle se, ku otan sen ekan kerran näin aurinkoisen ja lämpimän sään aikana, tarkottaa, et kesä on oikeesti virallisesti alkanu.
Sarah otti tylsän ja tavallisen mansikan. Ite oon aina ollu enemmän erikoisten makujen ystävä, mut jokasella mieltymyksensä. Kaiken tän jätskin miettimisen keskellä mä en ollu yhtään huomannu, et kukas mukaan ku Zayn seiso vähän meitä taaempana jonossa. Sen huomattuani mä jäin vaan tuijottamaan sitä, kuinka aurinko asu sen täydellisiin hiuksiin.
"Amy, mennään jo!" Sarah keskytti mun ajatukset.
"Joo, anteeks." Mä sanoin.
"Mikä sulle oikein tuli?" Sarah kysy. "No, mennään kuitenki."
Me lähettiin Sarahin kanssa pyöräilemään rantaa kohti. Se ei ollu kaukana, joten me oltiin aika äkkiä perillä. Vesi kimmels ihanasti auringossa ja näytti jo niin lämpimältä, että siinä ois voinu uia. Ehkä kuitenki vasta myöhemmin, nyt me vaan kahlattais matalikossa. Me otettiin kengät pois, ja tunnusteltiin hiekkaa varpaiden välissä. Se tuntu ihanalta, varsinki näin pitkän talvi kauen jälkeen.
Viime kesästä tuntu olevan jo melkei ikuisuus. Aina mietin, et kuinka ihanaa olis joskus tulla tänne viettämään aikaa jonku pojan kanssa. Se olis tosi romanttista. Ei tietenkään sillä, etteikö Sarahin seura kelpais, mut ois se erilaista tulla tänne romanttisessa mielessä. Kaiken lisäks tää oli ehkä mun lempi paikka koko kaupungissa.
"Sarah." Mä alotin hermostuneesti, ku me istuskeltiin kahlauksen jälkeen laiturilla.
"Nii?" Sarah sano kysyvästi.
"Mulla on yks juttu, mistä oon aikonu kertoa sulle jo aiemmin..." Mä sanoin.
"Sä tykkäät Zaynistä, kyllä mä sen oo huomannu." Sarah sano.
"Onks se muka niin selvää?" Mä kysyin punastellen.
"Koska mä oon tuntenu sut jo sen verran kauan, et tunnistan kyllä, et millon oot ihastunu johonkuhun." Sarah selitti. "Äsken kiskalla mun epäilykset vaan vahvistu. Älä kuitenkaan huoli: en mä kerro kellekkään, ja ei kukaan muu oo varmana huomannu mitään."
"No, hyvä." Mä sanoin naurahtaen ja samalla helpottuneesti.
Nyt Sarah ties. Oli hankala myöntää sille, et tykkäsin Zaynistä, koska en ollu kunnolla myöntäny sitä vielä itellenikään. Se oli kuitenki kiistatta totta, enkä mä voinu väittää muuta.
"No, mitään hyviä neuvoja?" Mä kysyin hetken kuluttua.
"Mä jo luulin ettet koskaan kysyis." Sarah sano hymyillen.
Sarah piti luovan tauon ja sano: "Homma on näin: Sä meet puhumaan sille joskus matikan tunnin jälkeen, ku se ei oo ehtiny sielä mennä sen kaverien tykö."
Mä mietin hetken:
"Mutku, mä en tiiä...." Mä sanoin lopulta epävarmasti.
"Mä vaikka työnnän sut sitä päin, jos on pakko! Älä nyt oo taas sellanen jänishousu!" Sarah sano hymyillen.
Me kummatki naurettiin. Sarah oli oikeessa: mun oli uskallettava. Heti huomenna mä tekisin sen: lähestysin Zayniä.
Onneks Sarah tuli ja sai mun ajatukset keskeytettyä.
"Hei! Ehitkö oottaa jo kauan?" Sarah kysy.
"En mää. Ihan äsken tulin." Mä vastasin.
"No hyvä. Otetaan jätskit ja lähetään sinne rannalle." Sarah sano.
Mä otin piparmintun, sen jonka otan melkein joka kerta. Se oli ehottomasti mun lempi maku, ja kesän syön sitä niin usein, ku vaan voin. Sarah ei oo ikinä ymmärtäny, et miks otan aina sen, mut mulle se, ku otan sen ekan kerran näin aurinkoisen ja lämpimän sään aikana, tarkottaa, et kesä on oikeesti virallisesti alkanu.
Sarah otti tylsän ja tavallisen mansikan. Ite oon aina ollu enemmän erikoisten makujen ystävä, mut jokasella mieltymyksensä. Kaiken tän jätskin miettimisen keskellä mä en ollu yhtään huomannu, et kukas mukaan ku Zayn seiso vähän meitä taaempana jonossa. Sen huomattuani mä jäin vaan tuijottamaan sitä, kuinka aurinko asu sen täydellisiin hiuksiin.
"Amy, mennään jo!" Sarah keskytti mun ajatukset.
"Joo, anteeks." Mä sanoin.
"Mikä sulle oikein tuli?" Sarah kysy. "No, mennään kuitenki."
Me lähettiin Sarahin kanssa pyöräilemään rantaa kohti. Se ei ollu kaukana, joten me oltiin aika äkkiä perillä. Vesi kimmels ihanasti auringossa ja näytti jo niin lämpimältä, että siinä ois voinu uia. Ehkä kuitenki vasta myöhemmin, nyt me vaan kahlattais matalikossa. Me otettiin kengät pois, ja tunnusteltiin hiekkaa varpaiden välissä. Se tuntu ihanalta, varsinki näin pitkän talvi kauen jälkeen.
Viime kesästä tuntu olevan jo melkei ikuisuus. Aina mietin, et kuinka ihanaa olis joskus tulla tänne viettämään aikaa jonku pojan kanssa. Se olis tosi romanttista. Ei tietenkään sillä, etteikö Sarahin seura kelpais, mut ois se erilaista tulla tänne romanttisessa mielessä. Kaiken lisäks tää oli ehkä mun lempi paikka koko kaupungissa.
"Sarah." Mä alotin hermostuneesti, ku me istuskeltiin kahlauksen jälkeen laiturilla.
"Nii?" Sarah sano kysyvästi.
"Mulla on yks juttu, mistä oon aikonu kertoa sulle jo aiemmin..." Mä sanoin.
"Sä tykkäät Zaynistä, kyllä mä sen oo huomannu." Sarah sano.
"Onks se muka niin selvää?" Mä kysyin punastellen.
"Koska mä oon tuntenu sut jo sen verran kauan, et tunnistan kyllä, et millon oot ihastunu johonkuhun." Sarah selitti. "Äsken kiskalla mun epäilykset vaan vahvistu. Älä kuitenkaan huoli: en mä kerro kellekkään, ja ei kukaan muu oo varmana huomannu mitään."
"No, hyvä." Mä sanoin naurahtaen ja samalla helpottuneesti.
Nyt Sarah ties. Oli hankala myöntää sille, et tykkäsin Zaynistä, koska en ollu kunnolla myöntäny sitä vielä itellenikään. Se oli kuitenki kiistatta totta, enkä mä voinu väittää muuta.
"No, mitään hyviä neuvoja?" Mä kysyin hetken kuluttua.
"Mä jo luulin ettet koskaan kysyis." Sarah sano hymyillen.
Sarah piti luovan tauon ja sano: "Homma on näin: Sä meet puhumaan sille joskus matikan tunnin jälkeen, ku se ei oo ehtiny sielä mennä sen kaverien tykö."
Mä mietin hetken:
"Mutku, mä en tiiä...." Mä sanoin lopulta epävarmasti.
"Mä vaikka työnnän sut sitä päin, jos on pakko! Älä nyt oo taas sellanen jänishousu!" Sarah sano hymyillen.
Me kummatki naurettiin. Sarah oli oikeessa: mun oli uskallettava. Heti huomenna mä tekisin sen: lähestysin Zayniä.
keskiviikko 27. maaliskuuta 2013
Love and rumours ~Osa 1~
Oli kaunis kesvät päivä, aurinko paisto ikkunasta luokka huoneeseen. Oli suhteellisen tavallinen päivä täällä meidän kolussa. Kaikki oli niin ku aina ennenki paitsi, että meidän luokan uus poika Zayn näytti entistäki vastustamattomammalta, jos se oli ees mahollista. Koko tän ajan mua on haluttanu tutustua siihen, mutta en oo uskaltanu tehä vielä mitään.
Mä oon siis Amy. Kaikin puolin aika tavallinen tyttö, en mitenkään ihmeellinen. Oikeestaan pidän itteäni aika usein rumana, ainoa joka muuttaa tilanteen hetkellisesti on ne aamut, jollon jaksan panostaa. Kuitenki en oo yks niistä tytöistä, jotka näyttää aina hyvältä: mun yleisin asu on jotaki rentoa, jonka lookin viimeistelee mun, yleensä nutturalle laitetut punaset hiukset.
Tän pointtina on siis, ettei Zaynin kaltaset mystiset söpöläiset vois koskaan olla kiinninnostuneita viettämään aikaa mun laisen kanssa, ees kaverina. Kuitenki mä olin valmis yrittämään: en kestä ajatus, etten koskaan tulis ujouteni takia tuntemaan sitä. Olin kaiken lisäks kyllä nähny, kuinka paljon ihmisiä Zaynin ympärillä oli: se poika oli ku puoleensa vetävä magneetti.
Ainoa ongelma oli, että mä en yhtään tienny, miten sitä tulis lähestyä. Pelkkä tavallinen "Hei Zayn!" vois olla aika tyhmä ja voisin helposti kuulostaa yli- innokkaalta ilman tarkotustaki. En oo koskaan ollu mikään mies asia ekspertti: kaikki edelliset vastaavat yritykset on menny täysin puihin, täysin ilman tulosta. Mulla ei ollu muuta vaihtoehtoa, ku puhua Sarahin, mun parhaan ystävän kanssa.
Tunti loppu: mä katoin Zaynin perään huomaamattomasti. "Kumpa me vaan tunnettas" aattelin. Kaikesta huolimatta Zayn vaikutti jotenki lämpimältä: sellaselta, joka ei torjuis mua heti. Mun oli siis kokeiltava: mutta ei ihan vielä. Etsin Sarahin väkijoukosta.
"Hei! Mitä uutta kuuluu matikan ihmeelliseen maailmaan?" Sarah kysyi.
"Mitäs siellä. Mielummin mä olisin näin kauniilla ilmalla ulkona." Sanoin.
"Haluisiks sä sitte lähteä jäätelölle illalla? Voitas käydä ehkä rannassaki istuskelemassa." Sarah kysyi.
"Tietenki! Voidaan samalla puhua kaikesta, ja vaihtaa kuulumisia vähän paremmin." Mä vastasin.
"Se on sitte sovittu! Nähään jätski kioskilla puol kuuelta?" Sarah sanoi.
"Joo. Tuu pöyrällä!" huusin Sarahin perään, kun kellot jo soi päivän viimiselle tunnille.
Täydellistä: nyt mä voisin kertoa Sarahille, ja ehkä pyytää neuvoaki. Toivottavasti vaan kukaan ei tuu keskeyttämään, ja mä saan tilaisuuen Mitä tuli miehiin, Sarah oli mua parempi neuvomaan.
Mä oon siis Amy. Kaikin puolin aika tavallinen tyttö, en mitenkään ihmeellinen. Oikeestaan pidän itteäni aika usein rumana, ainoa joka muuttaa tilanteen hetkellisesti on ne aamut, jollon jaksan panostaa. Kuitenki en oo yks niistä tytöistä, jotka näyttää aina hyvältä: mun yleisin asu on jotaki rentoa, jonka lookin viimeistelee mun, yleensä nutturalle laitetut punaset hiukset.
Tän pointtina on siis, ettei Zaynin kaltaset mystiset söpöläiset vois koskaan olla kiinninnostuneita viettämään aikaa mun laisen kanssa, ees kaverina. Kuitenki mä olin valmis yrittämään: en kestä ajatus, etten koskaan tulis ujouteni takia tuntemaan sitä. Olin kaiken lisäks kyllä nähny, kuinka paljon ihmisiä Zaynin ympärillä oli: se poika oli ku puoleensa vetävä magneetti.
Ainoa ongelma oli, että mä en yhtään tienny, miten sitä tulis lähestyä. Pelkkä tavallinen "Hei Zayn!" vois olla aika tyhmä ja voisin helposti kuulostaa yli- innokkaalta ilman tarkotustaki. En oo koskaan ollu mikään mies asia ekspertti: kaikki edelliset vastaavat yritykset on menny täysin puihin, täysin ilman tulosta. Mulla ei ollu muuta vaihtoehtoa, ku puhua Sarahin, mun parhaan ystävän kanssa.
Tunti loppu: mä katoin Zaynin perään huomaamattomasti. "Kumpa me vaan tunnettas" aattelin. Kaikesta huolimatta Zayn vaikutti jotenki lämpimältä: sellaselta, joka ei torjuis mua heti. Mun oli siis kokeiltava: mutta ei ihan vielä. Etsin Sarahin väkijoukosta.
"Hei! Mitä uutta kuuluu matikan ihmeelliseen maailmaan?" Sarah kysyi.
"Mitäs siellä. Mielummin mä olisin näin kauniilla ilmalla ulkona." Sanoin.
"Haluisiks sä sitte lähteä jäätelölle illalla? Voitas käydä ehkä rannassaki istuskelemassa." Sarah kysyi.
"Tietenki! Voidaan samalla puhua kaikesta, ja vaihtaa kuulumisia vähän paremmin." Mä vastasin.
"Se on sitte sovittu! Nähään jätski kioskilla puol kuuelta?" Sarah sanoi.
"Joo. Tuu pöyrällä!" huusin Sarahin perään, kun kellot jo soi päivän viimiselle tunnille.
Täydellistä: nyt mä voisin kertoa Sarahille, ja ehkä pyytää neuvoaki. Toivottavasti vaan kukaan ei tuu keskeyttämään, ja mä saan tilaisuuen Mitä tuli miehiin, Sarah oli mua parempi neuvomaan.
tiistai 26. maaliskuuta 2013
You are having my baby ~Osa 8~
Synnytys kävi nopeasti ja hyvinkin kivuttomasti. Ponnistaminen oli tottakai välillä yhtä tuskaa, mutta oli se sen arvosta, ku nyytti tuotiin mun syliin. En voinu muuta, ku vaan tuijottaa sitä: mun omaa tytärtä, pientä ihmettä. Liam tuli meidän viereen makaamaan. Se tilanne oli ku suoraan jostain TV- sarjasta, jossa vanhemmat kattoo vastasyntynyttä vauvvaansa lumoutuneena. Se ei kuitenkaan haitannu yhtään.
Tytölle tuli sama syntymäpäivä, ku Liamille: syntymä aika oli 29.8.2013 kello 02.33. Liamin mukaan tää oli paras synttäri lahja, jota se olis voinu toivoa. Eikä sitä todellakaan haitannu, että tulevina vuosina pikku prinsessa tulis viemään enemmän huomiota synttäreillään. Tyttö oli vähällä syntyä jo 28. päivän puolella, mutta viivästyki muutamalla tunnilla.
Muutaman seuraavan päivän ajan oli mahtava vain pystyä olemaan Liamia ja ehkä äitiä lukuunottamatta rauhassa lapsen kanssa: vähän niin kuin tutustua toisiimme. Tyttö oli kaunis, ja selvästi isäänsä tullut: erotin heti vauvalta Liamin silmät ja tottakai saman hymyn, jota vastaavan olin nähnyt Liamin kasvoilla monta kertaa.
Hoitaja tuli keskenkaiken huoneeseen:
"Anteeksi, mutta kirjoitetaanko korttiin siis tyttö vauva O'Malley?" Hoitaja kysyi.
"Ei, tyttö vauva Payne. Lapselle tulee isänsä sukunimi." Vastasin.
Siinä se luki:
Tyttö vauva Payne ja kaikki tiedot pituudesta ja painosta lähtien. Lapsi oli terve, mikä oli iloinen uutinen. Vaikka saimmekin Liamin kanssa yhdessä lapsen, meillä ei ollut mitään kiirettä mennä naimisiin. Vaikka tää lapsi oliki avioton, se ei todellakaan ollu mikään äpätä: Mä ja Liam rakastetaan sitä yli kaiken, vaikka ei tätä suunniteltukkaan.
Mietin paljon sitä, millaista arki tulis tästä eteenpäin olemaan, vaippojen ja kaikkien kanssa. Onneks Liamilla ei oo kiirettä kieruteelle vielä vähään aikaan. Pikku Amanda tulis nyt tarvitsemaan isäänsä. Nään jo sieluni silmin, kuinka Liam lukee sille iltasatuja, ja laulaa hyvän yön lauluja. Ehkä tytöstäki tulee musikaalisesti yhtä lahjakas, ku isästään.
Oli jo pikku prinsessa ekan elinpäivän ilta. Se nukkuu tietenki paljon ja näyttää niin suloselta niin tehessään. Itekki olin tietysti tosi väsyny, ja valmis pistämään pään tyyynyyn. Liamin oli pakko mennä asunnolleen yöks, mutta ennen sitä se laulo Amandalle hyvän yön lauluna Stevie Wonderin Isn't she lovelyn. Mä liikutuin Liamin selkeesti jo heränneistä isällisistä tunteista.
Muutaman päivän kuluttua me päästään täältä pois, ja voidaan vihdoin tulla yheksi perheeksi: Mä. Liam ja vauva. Tää lapsi vahvisti mun ja Liamin rakkautta toisiamme kohtaan ja toi mukana niin paljon hyvää: Sen syntymä oli totta totisesti parasta, mitä mulle on koskaan tapahtunu.
Tytölle tuli sama syntymäpäivä, ku Liamille: syntymä aika oli 29.8.2013 kello 02.33. Liamin mukaan tää oli paras synttäri lahja, jota se olis voinu toivoa. Eikä sitä todellakaan haitannu, että tulevina vuosina pikku prinsessa tulis viemään enemmän huomiota synttäreillään. Tyttö oli vähällä syntyä jo 28. päivän puolella, mutta viivästyki muutamalla tunnilla.
Muutaman seuraavan päivän ajan oli mahtava vain pystyä olemaan Liamia ja ehkä äitiä lukuunottamatta rauhassa lapsen kanssa: vähän niin kuin tutustua toisiimme. Tyttö oli kaunis, ja selvästi isäänsä tullut: erotin heti vauvalta Liamin silmät ja tottakai saman hymyn, jota vastaavan olin nähnyt Liamin kasvoilla monta kertaa.
Hoitaja tuli keskenkaiken huoneeseen:
"Anteeksi, mutta kirjoitetaanko korttiin siis tyttö vauva O'Malley?" Hoitaja kysyi.
"Ei, tyttö vauva Payne. Lapselle tulee isänsä sukunimi." Vastasin.
Siinä se luki:
Tyttö vauva Payne ja kaikki tiedot pituudesta ja painosta lähtien. Lapsi oli terve, mikä oli iloinen uutinen. Vaikka saimmekin Liamin kanssa yhdessä lapsen, meillä ei ollut mitään kiirettä mennä naimisiin. Vaikka tää lapsi oliki avioton, se ei todellakaan ollu mikään äpätä: Mä ja Liam rakastetaan sitä yli kaiken, vaikka ei tätä suunniteltukkaan.
Mietin paljon sitä, millaista arki tulis tästä eteenpäin olemaan, vaippojen ja kaikkien kanssa. Onneks Liamilla ei oo kiirettä kieruteelle vielä vähään aikaan. Pikku Amanda tulis nyt tarvitsemaan isäänsä. Nään jo sieluni silmin, kuinka Liam lukee sille iltasatuja, ja laulaa hyvän yön lauluja. Ehkä tytöstäki tulee musikaalisesti yhtä lahjakas, ku isästään.
Oli jo pikku prinsessa ekan elinpäivän ilta. Se nukkuu tietenki paljon ja näyttää niin suloselta niin tehessään. Itekki olin tietysti tosi väsyny, ja valmis pistämään pään tyyynyyn. Liamin oli pakko mennä asunnolleen yöks, mutta ennen sitä se laulo Amandalle hyvän yön lauluna Stevie Wonderin Isn't she lovelyn. Mä liikutuin Liamin selkeesti jo heränneistä isällisistä tunteista.
Muutaman päivän kuluttua me päästään täältä pois, ja voidaan vihdoin tulla yheksi perheeksi: Mä. Liam ja vauva. Tää lapsi vahvisti mun ja Liamin rakkautta toisiamme kohtaan ja toi mukana niin paljon hyvää: Sen syntymä oli totta totisesti parasta, mitä mulle on koskaan tapahtunu.
maanantai 25. maaliskuuta 2013
You are having my baby ~Osa 7~
Aika kulu entistäkin nopeammin. Nyt laskettuunaikaan oli enää ykstoista päivää. Perjaatteessa vauva vois syntyä melkein minä päivänä vaan: huomenna, yli huomenna, viikon päästä... Melkein kaikki oli kuitenki jo valmiina, jotenka hätää ei ollu. Pikku neiti kasvaa kuitenki koko ajan, ja on selvästi potkuista päätellen tuleva jalkapalloilija.
Mua kutkuttaa ajatus siitä, että kohta mä pääsisin näkemään mun tyttären oikeasti, en ainoastaan vaan tuntemaan sen. En voinu olla miettimättä sellasia asiota, kuten onko sillä Liamin, onko se ylipäätänsä saanu yhtään Liamin hyvistä piirteistä, vai onko sille sattunu kaikki mun huonot geenit. Kaikesta huolimatta tää lapsi on täydellinen: Liamin ja mun rakkauden hedelmä.
Liamista näki jo, kuinka se hermoilee: Aina se auttaa mut ylös sohvalta, eikä anna mun nostaa yhtään mitään. Mä tiedän kuitenki, että kaikki tää hermostunu odotus loppuu pian, ja alkaa lapsi perheen arki. Tässä meiän tapauksessa isä on yks viides osa maailman suosituinta poika bändiä, ja äiti on kotiäiti. Pop tähden ammatissa tunneta isyyslomia.
Kaikki kuitenki tulee menemään hyvin: mä tunnen sen. Kaiken tän pohdinnan keskellä mä en huomannu ajan kulua, ja tajusin, että mun piti mennä kauppaan ostamaan ruokaa iltaa varten. Liam tulee sillon käymään ja mä haluan yllättää sen. Se ei kuitenkaan antas mun "rehkiä" ja tehä ruokaa, joten siks tän pitää olla yllätys.
Illalla....
Ovikello soi. Mä olin just saanu kaiken valmiiksi. Olin jopa käyny aikasemmin ostamassa äityismekon, joka päällä mä näytin hyvältä, vaikka sen ite sanonki. Olin koko aiemman raskausajan kulkenu ties missä kuteissa, joten tää oli hyvää vaihtelua: sai mut näyttämään vähemmän mursulta.
Mä menin avaamaan oven ja Liam oli heti ojentamassa suklaarasiaa. Se ties, että nyt mulla oli hirveä suklaanhimo raskauden takia.
"Hei rakas! Tää on sulle. Sun suosikkia, jos oikein muistan?" Liam sanoi.
"Tietenki! Miten sä vielä muistit?!" hihkuin. "Peremmälle ole hyvä."
Menimme keittiöön.
"Oho! Sähän oot laittanu pöydän koreaksi! Täällä tuoksuu ihanalta!" Liam huudahti. "Ja sä näytät niin kaunillta."
"No, älähän nyt! Mä näytän tän mahan kanssa edelleen elefantilta." Sanoin.
"Älä höpötä!" Liam sanoi. "Se, että sä kannat mun lasta on osa sitä, mikä tekee susta nyt kauniin. Sä suorastaan hehkut."
Mä punastuin, ja hetken kuluttua Liam kumartu suutelemaan mua. Se suudelma tuntu paremmalta, ku koskaan ennen.
"Alataanko syömään?" Kysyin naurahtaen.
"Tottakai. Mulla on hirvee nälkä!" Liam vastasi.
Ehdimme syödä hetken, ennen ku mulle tuli outo olo. Mitä tää on?! Hetken kuluttua mä tajusin sen: supistukset oli alkanu.
"Liam?" Mä sanoin kysyvästi.
"Mitä nyt Penny?! Onko joku huonosti?!" Liam kysyi huolestuneesti.
"Mun supistukset alko. Meiän pitää alkaa ottamaan aikaa." Mä sanoin.
Liamin ilme oli osittain kauhistunu, mutta myös ilon hetket pysty näkemään. Kaiken tän jälkeen koko tilanne varmasti rauhottus. Supististen väli tiheni koko ajan: h-hetki lähesty. Ehkä jo tänä iltana mulla ois tytär. Mua ei pelota se ajatus: onhan mulla ollu yheksän kuukautta aikaa prosessoia asiaa.
"Tää väli on tarpeeks tiheä, meidän pitää lähteä sairaalaan!" Liam sanoi hermostuneesti.
Mua kutkuttaa ajatus siitä, että kohta mä pääsisin näkemään mun tyttären oikeasti, en ainoastaan vaan tuntemaan sen. En voinu olla miettimättä sellasia asiota, kuten onko sillä Liamin, onko se ylipäätänsä saanu yhtään Liamin hyvistä piirteistä, vai onko sille sattunu kaikki mun huonot geenit. Kaikesta huolimatta tää lapsi on täydellinen: Liamin ja mun rakkauden hedelmä.
Liamista näki jo, kuinka se hermoilee: Aina se auttaa mut ylös sohvalta, eikä anna mun nostaa yhtään mitään. Mä tiedän kuitenki, että kaikki tää hermostunu odotus loppuu pian, ja alkaa lapsi perheen arki. Tässä meiän tapauksessa isä on yks viides osa maailman suosituinta poika bändiä, ja äiti on kotiäiti. Pop tähden ammatissa tunneta isyyslomia.
Kaikki kuitenki tulee menemään hyvin: mä tunnen sen. Kaiken tän pohdinnan keskellä mä en huomannu ajan kulua, ja tajusin, että mun piti mennä kauppaan ostamaan ruokaa iltaa varten. Liam tulee sillon käymään ja mä haluan yllättää sen. Se ei kuitenkaan antas mun "rehkiä" ja tehä ruokaa, joten siks tän pitää olla yllätys.
Illalla....
Ovikello soi. Mä olin just saanu kaiken valmiiksi. Olin jopa käyny aikasemmin ostamassa äityismekon, joka päällä mä näytin hyvältä, vaikka sen ite sanonki. Olin koko aiemman raskausajan kulkenu ties missä kuteissa, joten tää oli hyvää vaihtelua: sai mut näyttämään vähemmän mursulta.
Mä menin avaamaan oven ja Liam oli heti ojentamassa suklaarasiaa. Se ties, että nyt mulla oli hirveä suklaanhimo raskauden takia.
"Hei rakas! Tää on sulle. Sun suosikkia, jos oikein muistan?" Liam sanoi.
"Tietenki! Miten sä vielä muistit?!" hihkuin. "Peremmälle ole hyvä."
Menimme keittiöön.
"Oho! Sähän oot laittanu pöydän koreaksi! Täällä tuoksuu ihanalta!" Liam huudahti. "Ja sä näytät niin kaunillta."
"No, älähän nyt! Mä näytän tän mahan kanssa edelleen elefantilta." Sanoin.
"Älä höpötä!" Liam sanoi. "Se, että sä kannat mun lasta on osa sitä, mikä tekee susta nyt kauniin. Sä suorastaan hehkut."
Mä punastuin, ja hetken kuluttua Liam kumartu suutelemaan mua. Se suudelma tuntu paremmalta, ku koskaan ennen.
"Alataanko syömään?" Kysyin naurahtaen.
"Tottakai. Mulla on hirvee nälkä!" Liam vastasi.
Ehdimme syödä hetken, ennen ku mulle tuli outo olo. Mitä tää on?! Hetken kuluttua mä tajusin sen: supistukset oli alkanu.
"Liam?" Mä sanoin kysyvästi.
"Mitä nyt Penny?! Onko joku huonosti?!" Liam kysyi huolestuneesti.
"Mun supistukset alko. Meiän pitää alkaa ottamaan aikaa." Mä sanoin.
Liamin ilme oli osittain kauhistunu, mutta myös ilon hetket pysty näkemään. Kaiken tän jälkeen koko tilanne varmasti rauhottus. Supististen väli tiheni koko ajan: h-hetki lähesty. Ehkä jo tänä iltana mulla ois tytär. Mua ei pelota se ajatus: onhan mulla ollu yheksän kuukautta aikaa prosessoia asiaa.
"Tää väli on tarpeeks tiheä, meidän pitää lähteä sairaalaan!" Liam sanoi hermostuneesti.
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
You are having my baby ~Osa 6~
Nyt kaikki oli huomattavasti paremmin, kuin alussa: tällä lapsella on isä, ja mä sain äitinki hyväksymään tän. Mun raskaus näkyy jo aika selkeästi: kohta tulee kehiin mun kammoamat äityispöksyt, mutta hälläväliä. Mä rakastin tätä lasta, eikä mikään tollanen mitätön asia vois tulla muuttamaan sitä.
Mä istuin sohvalla ja tunnustelin vatsaa.
"Hei vauva." Mä sanoin. "Kuuleks sä mua mun pikku enkeli?"
Se alko potkia: mä tiesin, että se kuuli sen pienillä, vasta kehittyneillä korvilla.
"Mä en oo uskaltanu puhua sulle aiemmin, koska pelkäsin, että se ois tyhmää." sanoin. "Mä rakastan sua, ja mä tiedän, että sun isäki rakastaa sua todella paljon."
Kuvitella, että koko tän ajan tää mun sisälla kasvava kaunis pieni ihminen oli jakanu mun tunteet: hyvät ja pahat. Me ollaan yhtä.
"Enää kolme kuukautta laskettuun aikaan, jolloin sä synnyt ja saat tavata isän ja mummon." sanoin.
Nyt oli kesäkuu, ja vauvan laskettu aika on 8.9. Pian oli jo hankittava kaikki maholliset vauvan tarvikkeet: rattaat, pinnasänky... Liam oli jo maalannut vauvan huoneen vaaleanpunaiseksi: ultraääni oli näyttenyt, että se on tyttö. Luulin Liamin haluavan pojan, mutta se oli oliki innoissaan tyttö vauvasta.
Mulla kestää vielä aikaa sulatella ajatusta, että kohta musta ja Liamista tulis vanhemmat. Sellaiset, jotka vaihtaa vauvan vaippoja ja käy leikki treffeillä sun muuta. En koskaan ennen ollu nähny itteäni sellasena: ainakaan ennen ku olisin ainaki 22. Tää on kiistaton todiste siitä, että elämän suunnitelmat voi muuttua silmän räpäyksessä: kuten kans se, mitä elämältä haluaa.
Nyt mä kuitenki tiesin, että vanhat unelmat oli vaihtunu uusiin: ennen mä unelmoin matkustamisesta, ja yli- opisto opinnoista. Nyt mun unelmat kiteyty tähän mun sisällä kasvavaan lapseen. Nyt mä unelmoin äityidestä, ja vanhemmuudesta yhdessä Liamin kanssa. Mä tiesin, että Liamista tulis maailman paras isä tälle vauvalle.
Juuri kun olin ajatuksissani, Liam tuli tavalliselle tarkastus visiitilleen.
"Hei rakas!" Hän tervehti. "Mikä sun vointi on?"
Vauva reagoi Liamin ääneen, ja alkoi taas potkia.
"Hyvää: vauva potki uuestaan, ku kuuli sun äänen." sanoin.
Liam ryntäsi heti luokseni ja laittoi käden vatsalleni. Liam hymyili ja näytti hyvin isällistä ylpeyttään.
"Hei pikku prisessa, täällä mä: isi." Liam sanoi melkein liikuttuen.
"Tiiäkkös mitä? Mä rakastan sua ja äitiä enemmän, ku voin sanoin kuvailla." Liam jatkoi.
Suutelimme ja vauva näytti tietävän sen, koska alkoi potkia entistä kovemmin.
"Kuule Liam. Siitä lapsen nimestä." aloitin. "Mä mietin: miten olis Amanda?" kysyin.
"Mun mielestä se kuulostaa täydelliseltä." Liam sanoi.
Hymyilimme toisillemme.
"Amanda." Liam makusteli. "Amanda O'Malley." sanoi.
"Ei: Amanda Payne." sanoin.
"Mitä?! Ootko varma tästä?!" Liam hihkui.
"No, tottakai!" Vastasin.
Liam oli selvästi liikuttunut. Tottakai lapsella tulisi olla isänsä sukunimi.
Mä istuin sohvalla ja tunnustelin vatsaa.
"Hei vauva." Mä sanoin. "Kuuleks sä mua mun pikku enkeli?"
Se alko potkia: mä tiesin, että se kuuli sen pienillä, vasta kehittyneillä korvilla.
"Mä en oo uskaltanu puhua sulle aiemmin, koska pelkäsin, että se ois tyhmää." sanoin. "Mä rakastan sua, ja mä tiedän, että sun isäki rakastaa sua todella paljon."
Kuvitella, että koko tän ajan tää mun sisälla kasvava kaunis pieni ihminen oli jakanu mun tunteet: hyvät ja pahat. Me ollaan yhtä.
"Enää kolme kuukautta laskettuun aikaan, jolloin sä synnyt ja saat tavata isän ja mummon." sanoin.
Nyt oli kesäkuu, ja vauvan laskettu aika on 8.9. Pian oli jo hankittava kaikki maholliset vauvan tarvikkeet: rattaat, pinnasänky... Liam oli jo maalannut vauvan huoneen vaaleanpunaiseksi: ultraääni oli näyttenyt, että se on tyttö. Luulin Liamin haluavan pojan, mutta se oli oliki innoissaan tyttö vauvasta.
Mulla kestää vielä aikaa sulatella ajatusta, että kohta musta ja Liamista tulis vanhemmat. Sellaiset, jotka vaihtaa vauvan vaippoja ja käy leikki treffeillä sun muuta. En koskaan ennen ollu nähny itteäni sellasena: ainakaan ennen ku olisin ainaki 22. Tää on kiistaton todiste siitä, että elämän suunnitelmat voi muuttua silmän räpäyksessä: kuten kans se, mitä elämältä haluaa.
Nyt mä kuitenki tiesin, että vanhat unelmat oli vaihtunu uusiin: ennen mä unelmoin matkustamisesta, ja yli- opisto opinnoista. Nyt mun unelmat kiteyty tähän mun sisällä kasvavaan lapseen. Nyt mä unelmoin äityidestä, ja vanhemmuudesta yhdessä Liamin kanssa. Mä tiesin, että Liamista tulis maailman paras isä tälle vauvalle.
Juuri kun olin ajatuksissani, Liam tuli tavalliselle tarkastus visiitilleen.
"Hei rakas!" Hän tervehti. "Mikä sun vointi on?"
Vauva reagoi Liamin ääneen, ja alkoi taas potkia.
"Hyvää: vauva potki uuestaan, ku kuuli sun äänen." sanoin.
Liam ryntäsi heti luokseni ja laittoi käden vatsalleni. Liam hymyili ja näytti hyvin isällistä ylpeyttään.
"Hei pikku prisessa, täällä mä: isi." Liam sanoi melkein liikuttuen.
"Tiiäkkös mitä? Mä rakastan sua ja äitiä enemmän, ku voin sanoin kuvailla." Liam jatkoi.
Suutelimme ja vauva näytti tietävän sen, koska alkoi potkia entistä kovemmin.
"Kuule Liam. Siitä lapsen nimestä." aloitin. "Mä mietin: miten olis Amanda?" kysyin.
"Mun mielestä se kuulostaa täydelliseltä." Liam sanoi.
Hymyilimme toisillemme.
"Amanda." Liam makusteli. "Amanda O'Malley." sanoi.
"Ei: Amanda Payne." sanoin.
"Mitä?! Ootko varma tästä?!" Liam hihkui.
"No, tottakai!" Vastasin.
Liam oli selvästi liikuttunut. Tottakai lapsella tulisi olla isänsä sukunimi.
keskiviikko 20. maaliskuuta 2013
You are having my baby ~Osa 5~
Nyt oli jo kulunu aikaa siitä, ku olin keskustellu Liamin kanssa. Raskaus alkas jo pikku hiljaa näkyä ja ultra äänikin oli kohta. Joten mulla oli toinen este edessä: ätille kertominen. Se tulis olemaan vaikeeta, mutta Liamille kertomisen jälkeen se ei tulis olemaan niin kova pala. Mä vaan toivon, että se ymmärtäis ja tukis mua yhtä ihanasti, ku Liam.
Mä olin miettiny tapaa, jolla mä kertosin uutiset niille: mulla ei tulis olemaan rohkeutta kertoa päin naamaa, vaan mä kirjotan kirjeen. Niin oli parempi, että mä vain paremmin saaha kerrottua mun ajatukset ja ei tartte vaan töksäyttää sitä suoraan, kuten Liamin kanssa. Mun oli lähettävä pois kotoa siks aikaa, kunnes äiti oli lukenu sen ja olis jo valmis puhumaan.
Kirjeestä tuli oikeesti aika hyvä. Uskon, et äiti sen avulla ymmärtää mua paremmin ja tajuaa, mitä tää vauva mulle merkitsee. Tuskiin se kuitenkaan hyppii riemusta, mutta ainaki ymmärtää: sen on pakko. Oli hassua ajatella, et äiti olis mummo, mut niin siinä tulis käymään: halus se, tai ei. Vaikka totttakai rakastanki äitiä, ni tähän asiaan se ei voi puuttua.
Isää mä en oo koskaan tuntenukkaan, äti aina vaikeni siitä. En ollu oikeestaan koskaan osannu kaivata sitä: me oltiin aina pärjätty hyvin äitin kanssa kahestaanki. Mut ei siitä enempää. Äiti oli itekki tullu nuorena raskaaksi ja saanu mut, joten se tietää, miltä tää tuntuu. Se oli kuitenki aina kertonu mulle, ettei oo kadu päätöstään hetkeekään.
Siellä nyt oli, lukemassa mun kirjettä: mä tunsin sen. Aikaa oli kulunu jo mun kävellessä sen verran, että mä voisin jo kääntyä kotiin. Kohtamaan sen, mikä oli väistämätöntä. Kävin jo mielessä läpi melkein kaikki maholliset reaktiot, jotka voisin äitiltä saaha. Ei auttanu muutakaan, ku vaan pitää sormet ristissä, ja toivoo parasta.
Koti läheni ja mun fiilikset meni entistä pelon sekasemmaksi. Koitin vaan aatella, että on monet teini äidit tehny tän aiemminki ja suurimmalle osalle on käyny ihan hyvin: ainaki mun lukemien artikkelien mukaan. Osan oli lukenu kauan sitte aatellen: "Onneks too en oo mä!" Nyt se olin mä ja musta tuntuu, että tää voi olla parasta, mitä mulle on koskaan tapahtunu.
Nyt mä sitte olin kotona. Mä otin vielä viimisen kerran syvään henkeä, ennen ku menin sisään. Äiti oli keittiössä, itkien. No niin, se ei tykkää tästä yhtään.
"Penny- kulta." Äti sanoi ja otti mut syliinsä. "Musta tulee mummo."
"Niin tulee ja yritäkki estää mua!" Tiuskasin.
"Estää sua?!" Äiti ihmetteli. "Enhän mä tietenkään kellekkään toivos teini äitiyttä, mutta tosta kirjeestä näkee jo sun rakkauden sitä lasta kohtaan."
Mä olin ihan ihmeissään. Mä olin saanu äitin vakuutettua, että näin oli parasta, ja vielä ilman riitoja.
"Mä vaan toivon, että tuutte olemaan onnellisia Liamin ja sen lapsen kanssa." Äiti sanoi.
"Älä huoli. Meistä tulee maailman onnellisin perhe." Sanoin.
Me halattiin ja naurettiin samalla kyynelehtien. Mä olin saanu kaiken muun hyvän lsäks vielä äitinki hyväksyyn tän: tääsä kävi paremmin, ku olisin aikasemmin uskaltanu kuvitellakkaan.
Mä olin miettiny tapaa, jolla mä kertosin uutiset niille: mulla ei tulis olemaan rohkeutta kertoa päin naamaa, vaan mä kirjotan kirjeen. Niin oli parempi, että mä vain paremmin saaha kerrottua mun ajatukset ja ei tartte vaan töksäyttää sitä suoraan, kuten Liamin kanssa. Mun oli lähettävä pois kotoa siks aikaa, kunnes äiti oli lukenu sen ja olis jo valmis puhumaan.
Kirjeestä tuli oikeesti aika hyvä. Uskon, et äiti sen avulla ymmärtää mua paremmin ja tajuaa, mitä tää vauva mulle merkitsee. Tuskiin se kuitenkaan hyppii riemusta, mutta ainaki ymmärtää: sen on pakko. Oli hassua ajatella, et äiti olis mummo, mut niin siinä tulis käymään: halus se, tai ei. Vaikka totttakai rakastanki äitiä, ni tähän asiaan se ei voi puuttua.
Isää mä en oo koskaan tuntenukkaan, äti aina vaikeni siitä. En ollu oikeestaan koskaan osannu kaivata sitä: me oltiin aina pärjätty hyvin äitin kanssa kahestaanki. Mut ei siitä enempää. Äiti oli itekki tullu nuorena raskaaksi ja saanu mut, joten se tietää, miltä tää tuntuu. Se oli kuitenki aina kertonu mulle, ettei oo kadu päätöstään hetkeekään.
Siellä nyt oli, lukemassa mun kirjettä: mä tunsin sen. Aikaa oli kulunu jo mun kävellessä sen verran, että mä voisin jo kääntyä kotiin. Kohtamaan sen, mikä oli väistämätöntä. Kävin jo mielessä läpi melkein kaikki maholliset reaktiot, jotka voisin äitiltä saaha. Ei auttanu muutakaan, ku vaan pitää sormet ristissä, ja toivoo parasta.
Koti läheni ja mun fiilikset meni entistä pelon sekasemmaksi. Koitin vaan aatella, että on monet teini äidit tehny tän aiemminki ja suurimmalle osalle on käyny ihan hyvin: ainaki mun lukemien artikkelien mukaan. Osan oli lukenu kauan sitte aatellen: "Onneks too en oo mä!" Nyt se olin mä ja musta tuntuu, että tää voi olla parasta, mitä mulle on koskaan tapahtunu.
Nyt mä sitte olin kotona. Mä otin vielä viimisen kerran syvään henkeä, ennen ku menin sisään. Äiti oli keittiössä, itkien. No niin, se ei tykkää tästä yhtään.
"Penny- kulta." Äti sanoi ja otti mut syliinsä. "Musta tulee mummo."
"Niin tulee ja yritäkki estää mua!" Tiuskasin.
"Estää sua?!" Äiti ihmetteli. "Enhän mä tietenkään kellekkään toivos teini äitiyttä, mutta tosta kirjeestä näkee jo sun rakkauden sitä lasta kohtaan."
Mä olin ihan ihmeissään. Mä olin saanu äitin vakuutettua, että näin oli parasta, ja vielä ilman riitoja.
"Mä vaan toivon, että tuutte olemaan onnellisia Liamin ja sen lapsen kanssa." Äiti sanoi.
"Älä huoli. Meistä tulee maailman onnellisin perhe." Sanoin.
Me halattiin ja naurettiin samalla kyynelehtien. Mä olin saanu kaiken muun hyvän lsäks vielä äitinki hyväksyyn tän: tääsä kävi paremmin, ku olisin aikasemmin uskaltanu kuvitellakkaan.
tiistai 19. maaliskuuta 2013
You are having my baby ~Osa 4~
Nyt oli kulunu vuorokausi siitä, ku kerroin Liamille. Mitään ei kuulu: ennen ku äsken. Se käski mun tulla sen asunnolle, jotta se voi kertoa oman mielipiteensä tähän. Mä en osannu yhtään oottaa, mitä se tulis sanomaan. Mun oli kuitenki kerättävä rohkeuteni ja lähettävä käymään keskustelu, joka tulis joka tapauksessa muuttaan mun elämän.
Vasta Liamille kertomisen jälkeen olin oikeesti vasta alkanu kunnolla aattelemaan, että mun sisällä kasvo uus elämä, josta mä olisin vastuussa. Mä ja Liam tultas pian päättämään sen elämästä: ruvetaanko me sille vanhemmiksi, annetaanko aboptoitavaksi, vai teenkö mä abortin? Ainoa keino saaha päätös oli just nyt uskaltaa tosta ovesta sisään ja mun lapsen isän luokse.
Mua hermostutti ehkä jopa melkein enemmän, ku eilen. Tunsin mun koko kropan tärisevän, ku sanoin soitettua ovikelloa.
"Tuu vaan sisään! Mä oon olohuoneessa!" Liam huusi.
Mä kävelin tosi hitaasti ja tärisevin jaloin kohti olohuonetta. Koitin hengittää syvään: tällanen sterssi oi todellakaan oo hyväksi mulle, eikä vauvalle. Kuitenki aivan liian äkkiä mä olin jo olohuoneessa ja näin Liamin CD- soittimen luona. Mitä se nyt aiko?!
Liam oli laittanu päälle instrumentaali version biisistä, joka oli mulle hyvin tuttu: Paul Anka:n You are having my baby. Liam laulo sitä niin hyvin ja tunteella, että mua alko itkettää, mutta kyyneleet ei ollu pahasta: ne oli ilosta. Laulamalla sen Liam osotti, että rakastaa mua ja tätä lasta, joka kasvaa mun sisällä.
Ku biisi oli loppunu, Liam sano: "Mä halusin laulaa tän sulle, koska se oli paras tapa mulle ilmasta, mitä mä tästä aattelen."
"Liam: Kiitos!" Sanoin ja hyppäsin Liamin kaulaan. Kummatki alettiin olla niin liikuttuneita, eikä sen kummempia sanoja tarvittu.
Me istuttiin Liamin kanssa hetki sohvalla, ihan rauhassa, toisiimme käpertyneenä. Jonki ajan kuluttua Liam rikko hiljasuuen ja ehkä ihan hyvä niin.
"Penny. Musta tuntuu, ettei meidän tarvii mennä sinne keskusteluun enää." Liam sanoi. "Mun mielestä me pystytään pitään tää lapsi."
"Mä oon täysin samaa mieltä nyt." Sanoin. "Se keskustelu ei sais meitä muuttaan mieltä. Tää on meiän lapsi, jolle me ruvetaan vanhemmiksi ja sillä siisti."
"Musta tulee isä." Liam sanoi ja mä tiesin sen äänestä, että se sano sen ylpeänä.
Mä olin niin onnellinen, että tässä kävi parhain päin: me kummatki lopulta haluttiin pitää tää lapsi. Mun suunnitelmiin ei kyllä kuulunu tulla äidiks 18- vuotiaana, mut nyt mä oon ilonen, että saan tän lapsen, ja vielä Liamin sille isäksi. Ei lapsen kasvattamisesta tulis helppoa, mutta sen jälkeen, mitä mä tajusin tänään, mikään ei vois tulla estämään metä.
Vasta Liamille kertomisen jälkeen olin oikeesti vasta alkanu kunnolla aattelemaan, että mun sisällä kasvo uus elämä, josta mä olisin vastuussa. Mä ja Liam tultas pian päättämään sen elämästä: ruvetaanko me sille vanhemmiksi, annetaanko aboptoitavaksi, vai teenkö mä abortin? Ainoa keino saaha päätös oli just nyt uskaltaa tosta ovesta sisään ja mun lapsen isän luokse.
Mua hermostutti ehkä jopa melkein enemmän, ku eilen. Tunsin mun koko kropan tärisevän, ku sanoin soitettua ovikelloa.
"Tuu vaan sisään! Mä oon olohuoneessa!" Liam huusi.
Mä kävelin tosi hitaasti ja tärisevin jaloin kohti olohuonetta. Koitin hengittää syvään: tällanen sterssi oi todellakaan oo hyväksi mulle, eikä vauvalle. Kuitenki aivan liian äkkiä mä olin jo olohuoneessa ja näin Liamin CD- soittimen luona. Mitä se nyt aiko?!
Liam oli laittanu päälle instrumentaali version biisistä, joka oli mulle hyvin tuttu: Paul Anka:n You are having my baby. Liam laulo sitä niin hyvin ja tunteella, että mua alko itkettää, mutta kyyneleet ei ollu pahasta: ne oli ilosta. Laulamalla sen Liam osotti, että rakastaa mua ja tätä lasta, joka kasvaa mun sisällä.
Ku biisi oli loppunu, Liam sano: "Mä halusin laulaa tän sulle, koska se oli paras tapa mulle ilmasta, mitä mä tästä aattelen."
"Liam: Kiitos!" Sanoin ja hyppäsin Liamin kaulaan. Kummatki alettiin olla niin liikuttuneita, eikä sen kummempia sanoja tarvittu.
Me istuttiin Liamin kanssa hetki sohvalla, ihan rauhassa, toisiimme käpertyneenä. Jonki ajan kuluttua Liam rikko hiljasuuen ja ehkä ihan hyvä niin.
"Penny. Musta tuntuu, ettei meidän tarvii mennä sinne keskusteluun enää." Liam sanoi. "Mun mielestä me pystytään pitään tää lapsi."
"Mä oon täysin samaa mieltä nyt." Sanoin. "Se keskustelu ei sais meitä muuttaan mieltä. Tää on meiän lapsi, jolle me ruvetaan vanhemmiksi ja sillä siisti."
"Musta tulee isä." Liam sanoi ja mä tiesin sen äänestä, että se sano sen ylpeänä.
Mä olin niin onnellinen, että tässä kävi parhain päin: me kummatki lopulta haluttiin pitää tää lapsi. Mun suunnitelmiin ei kyllä kuulunu tulla äidiks 18- vuotiaana, mut nyt mä oon ilonen, että saan tän lapsen, ja vielä Liamin sille isäksi. Ei lapsen kasvattamisesta tulis helppoa, mutta sen jälkeen, mitä mä tajusin tänään, mikään ei vois tulla estämään metä.
maanantai 18. maaliskuuta 2013
You are having my baby ~Osa 3~
Hetken kuluttua...
(Liam kertojana)
Mä en jotenki pystyny vielä käsittään tätä: musta tulis isä. Tai siis, jos Penny haluaa pitää lapsen. Mun omasta mielipiteestä en ollu vielä yhtään varma. Tiesin vaan yhen asian: mä tukisin Pennyä, mitä se ikinä päättääkään tehä. Vaikka se tarkottaiski, että musta tulee isä 19- vuotiaana, mikä ei kyllä alun perin ihan kuulunu suunnitelmaan.
Mutta ehkä elämässä on vaan otettava se. mitä sulle annetaan ja elettävä sen mukana. Ikinä ei voi olla varma, et mitä tulee tapahtumaan. Jos me todella Pennyn kanssa tehään tää ja ruvetaan vanhemmiksi, ni tottakai tuun rakastaan sitä lasta täydestä sydämestä. Onhan se kuitenki mun verta ja lihaa.
En oikeestaan tienny yhtään, mitä mä tulisin kertomaan Pennylle, sitte ku on aika puhua. Mä en löytäny sanoja siihen: mun oli keksittävä kuitenki tapa ilmasta se, mitä tästä kaikesta aattelen. Pennyn piti saaha tietää, että tää ei oo mitenkään hirvee asia, vaan oikeastaan kaunis. Mun oli saatava seki jollain tavalla näkemään se.
Mä toivon kuitenki, ettei Penny halua tehä aborttia. Sydäntä raastaa ajatella, ettei se kaunis pieni ihminen, joka on mun lapsi, pääsis kosaan edes syntymään. Tottakai me voidaan tehdä lapsi suunnitellusti ja vasta vuosien päästä, mutta silti mä rakastan jo TÄTÄ syntymätöntä lasta. Mutta jos se on se, mitä Penny haluu, mun on vaan hyväksyttävä se ja kunnioittaa päätöstä.
Nyt ku mä mietin tätä, shokin jälkeen, ni ei oikeesti olis edes mahoton ajatus, että mä kasvatettas tää lapsi yhessä. Mä tiiän, että me pystyttäs siihen ja Pennyki uskoo varmasti siihen. Tää tilanne kuitenki pelottaa varmasti sitä, vielä enemmän ku mua. Yhessä me kuitenki pystytään mihin vaan.
Me ei kuitenkaan olla oltu yhessä kauan, mutta silti mä voin valehtelematta sanoa, että rakastan Pennyä. Tiiän, että tää on ehkä maailman kuluneinen kilisee, mutta en oo koskaan tuntenu tällasta ketään muuta kohtaan. Ehkä tää raskaus on merkki siitä, että me kuulutan yhteen ja meiän on tarkotus kasvattaa se lapsi yhessä.
Mun oli saatava puhua Pennylle vielä ennen sitä sairaalaan menoa: mun oli kerrottava sille, mitä aattelin. Mä aion kutsua sen huomenna tänne. Ennen sitä kuitenki mulla oli oltava suunnitelma, joka alko muovautua jo. Mä olin keksiny parhaan tavan saaha viestin perille.
(Liam kertojana)
Mä en jotenki pystyny vielä käsittään tätä: musta tulis isä. Tai siis, jos Penny haluaa pitää lapsen. Mun omasta mielipiteestä en ollu vielä yhtään varma. Tiesin vaan yhen asian: mä tukisin Pennyä, mitä se ikinä päättääkään tehä. Vaikka se tarkottaiski, että musta tulee isä 19- vuotiaana, mikä ei kyllä alun perin ihan kuulunu suunnitelmaan.
Mutta ehkä elämässä on vaan otettava se. mitä sulle annetaan ja elettävä sen mukana. Ikinä ei voi olla varma, et mitä tulee tapahtumaan. Jos me todella Pennyn kanssa tehään tää ja ruvetaan vanhemmiksi, ni tottakai tuun rakastaan sitä lasta täydestä sydämestä. Onhan se kuitenki mun verta ja lihaa.
En oikeestaan tienny yhtään, mitä mä tulisin kertomaan Pennylle, sitte ku on aika puhua. Mä en löytäny sanoja siihen: mun oli keksittävä kuitenki tapa ilmasta se, mitä tästä kaikesta aattelen. Pennyn piti saaha tietää, että tää ei oo mitenkään hirvee asia, vaan oikeastaan kaunis. Mun oli saatava seki jollain tavalla näkemään se.
Mä toivon kuitenki, ettei Penny halua tehä aborttia. Sydäntä raastaa ajatella, ettei se kaunis pieni ihminen, joka on mun lapsi, pääsis kosaan edes syntymään. Tottakai me voidaan tehdä lapsi suunnitellusti ja vasta vuosien päästä, mutta silti mä rakastan jo TÄTÄ syntymätöntä lasta. Mutta jos se on se, mitä Penny haluu, mun on vaan hyväksyttävä se ja kunnioittaa päätöstä.
Nyt ku mä mietin tätä, shokin jälkeen, ni ei oikeesti olis edes mahoton ajatus, että mä kasvatettas tää lapsi yhessä. Mä tiiän, että me pystyttäs siihen ja Pennyki uskoo varmasti siihen. Tää tilanne kuitenki pelottaa varmasti sitä, vielä enemmän ku mua. Yhessä me kuitenki pystytään mihin vaan.
Me ei kuitenkaan olla oltu yhessä kauan, mutta silti mä voin valehtelematta sanoa, että rakastan Pennyä. Tiiän, että tää on ehkä maailman kuluneinen kilisee, mutta en oo koskaan tuntenu tällasta ketään muuta kohtaan. Ehkä tää raskaus on merkki siitä, että me kuulutan yhteen ja meiän on tarkotus kasvattaa se lapsi yhessä.
Mun oli saatava puhua Pennylle vielä ennen sitä sairaalaan menoa: mun oli kerrottava sille, mitä aattelin. Mä aion kutsua sen huomenna tänne. Ennen sitä kuitenki mulla oli oltava suunnitelma, joka alko muovautua jo. Mä olin keksiny parhaan tavan saaha viestin perille.
sunnuntai 17. maaliskuuta 2013
You are having my baby ~Osa 2~
Mä en saanu yhtään unta viime yönä. Kokoajan vaan mierin tapaa, jolla mä voisin kertoo tän Liamille. Mua oksetti: suurimmaks osaks kylläki aamupahoinvoinnin takii, mutta oli jännitykselläki näppinsä pelissä. Mikään ei tuntunu pysyvän sisällä. Mä olin jo tekstannu Liamille, et tuun pian sen asunnolle ja kerroin, et tää on tärkeää.
Mitäköhän Liam aattelee mun asian koskevan? Varmaan se aattelee, että mun tapaan kyse ei oo oikeesti mistään näin isosta. Mut tällä kertaa mun asia oli oikeesti vakava ja tulis vaatimaan Liamiltaki paljon miettimistä. Tätä kaikkea mä mietin matkalla, kunnes mä saavuin perille.
Pysähyin kerrostalon eteen. Liamilla ei todennäkösesti oo aavistustakaan, et mun asia tulee muuttamaan sen koko loppuelämän. Tuntu tosi hirveeltä vaan mennä nuin vaan ja syöttää tällanen pommi toiselle, mut mulla ei oikeestaan ollu muuta mahista. Salailu olis vielä pahempaa.
Mä kävelin portaat ylös kolmanteen kerrokseen, jossa Liam asu. Hetken kuluttua mä sain painettua hitaasti ovikelloa ja Liam tuli mwelkein heti avaamaan. Kuinka iloselta se vielä näyttikään: täysin aavistamattomana siitä, mitä mä aoin kohta sille kertoa.
"Hei kulta!" Liam tervehti. "Tuu vaan sisälle!"
Mä astuin sisälle ja mun olo oli entistä hirveempi. Ihan ku mun vatsa oli kääntyny väärinpäin.
"Tee olis mukavaksi, mä haen meille kahvia." Liam sanoi ja lähti keittiöön.
Mä istuin sohvalle ja aloin jo viettiä ekaa lausetta, joka vähän pehmentäs iskua. Aikaa ei kuitenkaan ollu, vaan Liam tuli takasin keittiöstä aivan liian nopeasti.
"No niin, ilman turhaa löpinää säästä, tai muustakaan typerästä: Mikä se oli, mitä haluit kertoa mulle?" Liam sanoi.
Nyt se sitte oli tullu eteen: tilanne, jota en voinu välttää, vaan se oli vaan kestettävä. Mun oli kakistettava totuus ulos.
"Mä kävin eilen lääkärissä." Aloitin.
"Ooks sää kipenä?" Liam skysyi huolestuneena. "Onks kaikki kunnossa."
"En mä oo kipeänä." vastasin. "Mutta kaikki ei oo hyvin. Tai se riippuu siitä, miten sä täpäh suhtaudut..."
"Penny, mistä nyt on kysymys?" Liam kysyi.
"Liam: Mä oon raskaana." sanoin.
Siinä se: nyt se on sanottu. Vielä mun olo ei ollu helpottunu kuitenkaan, koska kaikki tulis riippumaan siitä, et miten Liam reagoi.
"Ooks sä ihan varma?" Liam kysyi. Ei kuitenkaan yhtään vihaisesti, vaan lempeästi.
"Kyllä. Mulle tehtiin kaikki maholliset testit." sanoin.
"Siinä tapauksessa mun on tuettava sua, mitä sä ikinä päätätkään tehä." Liam sanoi.
"Mua kehotettiin tulemaan sinne ens viikolla lapsen isän kanssa uuestaan." kerroin. "Haluaks sä lähteä?"
"Tottakai." Liam vastasi, oikeastaan aika iloisesti.
"Mä aattwelin, ettei tehä mitään vielä mitään päätöksiä ennen sitä." sanoin.
"Ei tietenkään. Ei meiän tarvii hätiköiä yhtään." Liam sanoi.
"Kuule: varmaan on parasta, et mä lähen nyt, että sä saat sulatella tätä rauhassa." sanoin.
Liam nyökkäsi ja suuteli minua hyvästiksi. Kun pääsin ulos ovesta aloin itkeä. Tiesin, ettei se auttanut, mutta en voinut muutakaan. Mä olin todennäkösesti tuhonnu Liamin elämän, jos se joutuu ilman omaa tahtoaan isäksi. Ei auttanu muukaan, ku vaan odottaa vähän, että Liam saa ajatuksensa kuntoon. Sitten me voidaan keskustella tästä vakavasti.
Mitäköhän Liam aattelee mun asian koskevan? Varmaan se aattelee, että mun tapaan kyse ei oo oikeesti mistään näin isosta. Mut tällä kertaa mun asia oli oikeesti vakava ja tulis vaatimaan Liamiltaki paljon miettimistä. Tätä kaikkea mä mietin matkalla, kunnes mä saavuin perille.
Pysähyin kerrostalon eteen. Liamilla ei todennäkösesti oo aavistustakaan, et mun asia tulee muuttamaan sen koko loppuelämän. Tuntu tosi hirveeltä vaan mennä nuin vaan ja syöttää tällanen pommi toiselle, mut mulla ei oikeestaan ollu muuta mahista. Salailu olis vielä pahempaa.
Mä kävelin portaat ylös kolmanteen kerrokseen, jossa Liam asu. Hetken kuluttua mä sain painettua hitaasti ovikelloa ja Liam tuli mwelkein heti avaamaan. Kuinka iloselta se vielä näyttikään: täysin aavistamattomana siitä, mitä mä aoin kohta sille kertoa.
"Hei kulta!" Liam tervehti. "Tuu vaan sisälle!"
Mä astuin sisälle ja mun olo oli entistä hirveempi. Ihan ku mun vatsa oli kääntyny väärinpäin.
"Tee olis mukavaksi, mä haen meille kahvia." Liam sanoi ja lähti keittiöön.
Mä istuin sohvalle ja aloin jo viettiä ekaa lausetta, joka vähän pehmentäs iskua. Aikaa ei kuitenkaan ollu, vaan Liam tuli takasin keittiöstä aivan liian nopeasti.
"No niin, ilman turhaa löpinää säästä, tai muustakaan typerästä: Mikä se oli, mitä haluit kertoa mulle?" Liam sanoi.
Nyt se sitte oli tullu eteen: tilanne, jota en voinu välttää, vaan se oli vaan kestettävä. Mun oli kakistettava totuus ulos.
"Mä kävin eilen lääkärissä." Aloitin.
"Ooks sää kipenä?" Liam skysyi huolestuneena. "Onks kaikki kunnossa."
"En mä oo kipeänä." vastasin. "Mutta kaikki ei oo hyvin. Tai se riippuu siitä, miten sä täpäh suhtaudut..."
"Penny, mistä nyt on kysymys?" Liam kysyi.
"Liam: Mä oon raskaana." sanoin.
Siinä se: nyt se on sanottu. Vielä mun olo ei ollu helpottunu kuitenkaan, koska kaikki tulis riippumaan siitä, et miten Liam reagoi.
"Ooks sä ihan varma?" Liam kysyi. Ei kuitenkaan yhtään vihaisesti, vaan lempeästi.
"Kyllä. Mulle tehtiin kaikki maholliset testit." sanoin.
"Siinä tapauksessa mun on tuettava sua, mitä sä ikinä päätätkään tehä." Liam sanoi.
"Mua kehotettiin tulemaan sinne ens viikolla lapsen isän kanssa uuestaan." kerroin. "Haluaks sä lähteä?"
"Tottakai." Liam vastasi, oikeastaan aika iloisesti.
"Mä aattwelin, ettei tehä mitään vielä mitään päätöksiä ennen sitä." sanoin.
"Ei tietenkään. Ei meiän tarvii hätiköiä yhtään." Liam sanoi.
"Kuule: varmaan on parasta, et mä lähen nyt, että sä saat sulatella tätä rauhassa." sanoin.
Liam nyökkäsi ja suuteli minua hyvästiksi. Kun pääsin ulos ovesta aloin itkeä. Tiesin, ettei se auttanut, mutta en voinut muutakaan. Mä olin todennäkösesti tuhonnu Liamin elämän, jos se joutuu ilman omaa tahtoaan isäksi. Ei auttanu muukaan, ku vaan odottaa vähän, että Liam saa ajatuksensa kuntoon. Sitten me voidaan keskustella tästä vakavasti.
lauantai 16. maaliskuuta 2013
You are having my baby ~Osa 1~
"Penny O'Malley!" Huusi hoitaja tultuaan odotushuoneeseen.
Mä oon siis Penny. Ai mikskö mä olin lääkärissä? Mä oon raskaana, ja mua pelottaa. Mun kuukautiset on ties kuinka paljon myöhässä: sen verran myöhässä, et osasin jo arvata tän. Isästä ei oo epäilystäkään: oon ollu vaan yhen kanssa ikinä koskaan. Tän lapsen isä oli Liam Payne. Kyllä SE Liam Payne. Mä pelkään, et miten se suhjautuu isäks tulemiseen. En oo siis vielä uskaltanu kerto, ennen ku oisin varma.
Siks mä oo täällä: hakemassa varmuutta. Sit mä kertosin Liamille, jos me ollaan oikeesti saamassa lapsi. Ku mä kävelin käytävää pitkin tutkintahuoneeseen, mua jännitti enemmän, ku koskaan. Enkä mä yhtään tiiä, miten me voitais muka ruveta vanhenmmiksi: Mähän olin vasta 18 ja Liam 19.
"No niin, sä siis uskot olevas taskaana?" hoitaja kysyi.
"Joo. Kuukautiset on jo monta viikkoa myöhässä." vastasin
"Kuinka kauan olet ollu seksuaalisesti aktiivinen?" hoitaja kysyi
Mä pelkäsin, että tota kysyttäs. Kaikilta teini äideiltä aina kysyttiin. Ei se auttanu, ku vaan kertoa kiusallisena, miten asia oli.
"Se oli mu eka kerta." vastasin. Kiusaantuneisuus näky varmasti.
"Millon yhdyntä tapahtui?" hoitaja kysyi.
Se oli noin kolme viikkoa sitte. Kun me päätettiin viimein Liamin kanssa tehä se. Me mentiin sen asunnolle ja loput onki historiaa. Lopuks mulla oli oikeastikki hyvä olla ja olin tyytyväinen, et me tehtiin se.
"Kolme viikkoa sitten." vastasin.
Se hoitaja kysy vielä jotain kysymyksiä ja otettiin näyte. Se osotti, että mä tosiaanki olin raskaana. Mua kehotettiin tulemaan takasin viikon päästä lapsen isän kanssa, keskustelemaan meidän vaihtoehdoista. Mulla ei siis ollu muuta mahollisuutta, ku kertoa Liamille pian: heti huomenna. Kyllä mä pystysin siihen, en mä voinu salata siltä tällasta pitempäään.
Ku mä kävelin klinikalta pois, mun ajatukset oli ihan sekasin. Kaikki vaihtoehdot kävi mun mielessä. Mun oli juteltava Liamin kanssa, jotta me voitas yhessä miettiä, mitä me halutaan tehä. Musta voi olla hyvinki tulossa äiti. Ajatus pelotti, mutta jos Liam on isä, ehkä me voidaan yhdessä onnistua. Mitä tahansa tapahtuki, meiän elämät tulis muuttumaan: ikusiksi ajoiksi.
Mä oon siis Penny. Ai mikskö mä olin lääkärissä? Mä oon raskaana, ja mua pelottaa. Mun kuukautiset on ties kuinka paljon myöhässä: sen verran myöhässä, et osasin jo arvata tän. Isästä ei oo epäilystäkään: oon ollu vaan yhen kanssa ikinä koskaan. Tän lapsen isä oli Liam Payne. Kyllä SE Liam Payne. Mä pelkään, et miten se suhjautuu isäks tulemiseen. En oo siis vielä uskaltanu kerto, ennen ku oisin varma.
Siks mä oo täällä: hakemassa varmuutta. Sit mä kertosin Liamille, jos me ollaan oikeesti saamassa lapsi. Ku mä kävelin käytävää pitkin tutkintahuoneeseen, mua jännitti enemmän, ku koskaan. Enkä mä yhtään tiiä, miten me voitais muka ruveta vanhenmmiksi: Mähän olin vasta 18 ja Liam 19.
"No niin, sä siis uskot olevas taskaana?" hoitaja kysyi.
"Joo. Kuukautiset on jo monta viikkoa myöhässä." vastasin
"Kuinka kauan olet ollu seksuaalisesti aktiivinen?" hoitaja kysyi
Mä pelkäsin, että tota kysyttäs. Kaikilta teini äideiltä aina kysyttiin. Ei se auttanu, ku vaan kertoa kiusallisena, miten asia oli.
"Se oli mu eka kerta." vastasin. Kiusaantuneisuus näky varmasti.
"Millon yhdyntä tapahtui?" hoitaja kysyi.
Se oli noin kolme viikkoa sitte. Kun me päätettiin viimein Liamin kanssa tehä se. Me mentiin sen asunnolle ja loput onki historiaa. Lopuks mulla oli oikeastikki hyvä olla ja olin tyytyväinen, et me tehtiin se.
"Kolme viikkoa sitten." vastasin.
Se hoitaja kysy vielä jotain kysymyksiä ja otettiin näyte. Se osotti, että mä tosiaanki olin raskaana. Mua kehotettiin tulemaan takasin viikon päästä lapsen isän kanssa, keskustelemaan meidän vaihtoehdoista. Mulla ei siis ollu muuta mahollisuutta, ku kertoa Liamille pian: heti huomenna. Kyllä mä pystysin siihen, en mä voinu salata siltä tällasta pitempäään.
Ku mä kävelin klinikalta pois, mun ajatukset oli ihan sekasin. Kaikki vaihtoehdot kävi mun mielessä. Mun oli juteltava Liamin kanssa, jotta me voitas yhessä miettiä, mitä me halutaan tehä. Musta voi olla hyvinki tulossa äiti. Ajatus pelotti, mutta jos Liam on isä, ehkä me voidaan yhdessä onnistua. Mitä tahansa tapahtuki, meiän elämät tulis muuttumaan: ikusiksi ajoiksi.
The wedding bride ~Osa 10~
H-hetki oli koittanut. Istuin tuolissa, kun kampaaja siskoni laittoi hiukseni kuntoon. Tästä tulisi elämäni onnellisin päivä. En malttanut odottaa, että saisin pian laittaa päälleni häämekon, jota parempaa en olisi voinut löytää. Olin samaan aikaa hermostuneempi, mutta onnelimpi, kuin olin koskaan ennen ollut.
Koko aamu sujahti ohi erittäin nopeasti ja pian olisi jo vuorossa matka siihen kappeliin, jonka olimme valinneet Louis kanssa seremonia paikaksi. Se oli pieni, mutta olimme päättäneet, että kutsuimmekin paikalle vain sukalaiset ja lähimmät ystävät. Onneksi kaikki oli järjestynyt, ja hetken kadoksissa ollut huntunikin lötyi. Olin vain hetmostuksissani vaihtanut sen paikkaa.
Kun saavuin paikalle, minun piti kärsivällisesti odottaa kauempana seremonian alkua, enkä saanut tietenkään saada Louis nähdä itseäni: sehän olisi tuonut pahaa onnea, mitä emme todellakaan tarvinneet tänään. Pian minusta tulisi Rouva Tomlinson. Ajatus tuntui vatsanpohjassa asti.
Pian kaikki vieraat olivat paikalla ja musiikki alkoi soida. Kävelin isän kanssa alttarialle: kaikki katsoivat minua. Näin Louisin: hänen silminsä säteilivät ja hän hymyili minulle jo kaukaa. En voinut muuta, kuin hymyillä takaisin miehelle, joka olisi hetken kuluttua aviomieheni, ja minä hänen vaimonsa.
"Naiset ja herrat. Me olemme kokoontuneet tänään liittämään Valerie Sarah Burken ja Louis William Tomlinsonin pyhään avioliittoon." Pappi aloitti.
"Pitemmittä puheitta: Tahdotko sinä Louis William Tomlinson. Ottaa Valerie Sarah Burken aviovaimoksesi ja rakastaa häntä myötä ja vastoinkäymisissä. Aina kuolemaan asti." pappi kysyi
"Tahdon." Louis sanoi tapansamukaan hymyillen. Hän laittoi Harryn antaman sormuksen sormeeni.
"Ja tahdotko sinä Valerie Sarah Burke. Ottaa Louis William Tomlinsonin aviomieheksesi ja rakastaa häntä myötä ja vastoinkäymisissä. Aina kuolemaan asti." pappi kysyi.
"Tahdon." Sanoin myöskin hymyillen. Laitoin sormuksen Louisin sormeen.
"Valtion minulle suomin oikeuksin, julistan teidät nyt mieheksi ja vaimoksi." pappi sanoi. "Voitte suudella morsianta."
Suutelimme Louisin kanssa intohimoisemmin ja pitempään, kuin koskaan ennen. Kaikki taputtivat käsiään yhteen ja näin äitini itekevän onnen kyyneleitä.
Sitten menimme viettämään häävastaan ottoa seurakunta talolle. Harry, Wilhelmina ja Emily pitivät yhdessä kauniin puheen, jossa he kertoivat kauniisti siitä, kuinka heidän mielestään olimme kuin luodut toisillemme. Niin se oli: tänään sen itsekkin todella tajusin. Louis oli parasta, mitä minulle oli koskaan tapahtunut.
Sitten oli tanssimisen aika. Olin valmis tanssimaan ensimmäisen valssini Rouva Tomlinsonina. Sanoja ei tarvittu: tiesimme kumpikin Louisin kanssa tämän päivän olevan täydellinen. Olin maailman onnellisin tyttö, kun sain kaiken hää stressin jälkeen vain olla tässä hetkessä: aviomieheni kanssa.
Tanssi loppui ja Louis kuiskasi korvaani: "Mä rakastan sua." Ja suuteli minua otsalle.
"Mäki rakastan sua. Nyt ja aina." sanoin. Suutelimme ilotulitu taivaan alla.
Tästä se lähtee: minun Louisin yhteinen elämä.
Koko aamu sujahti ohi erittäin nopeasti ja pian olisi jo vuorossa matka siihen kappeliin, jonka olimme valinneet Louis kanssa seremonia paikaksi. Se oli pieni, mutta olimme päättäneet, että kutsuimmekin paikalle vain sukalaiset ja lähimmät ystävät. Onneksi kaikki oli järjestynyt, ja hetken kadoksissa ollut huntunikin lötyi. Olin vain hetmostuksissani vaihtanut sen paikkaa.
Kun saavuin paikalle, minun piti kärsivällisesti odottaa kauempana seremonian alkua, enkä saanut tietenkään saada Louis nähdä itseäni: sehän olisi tuonut pahaa onnea, mitä emme todellakaan tarvinneet tänään. Pian minusta tulisi Rouva Tomlinson. Ajatus tuntui vatsanpohjassa asti.
Pian kaikki vieraat olivat paikalla ja musiikki alkoi soida. Kävelin isän kanssa alttarialle: kaikki katsoivat minua. Näin Louisin: hänen silminsä säteilivät ja hän hymyili minulle jo kaukaa. En voinut muuta, kuin hymyillä takaisin miehelle, joka olisi hetken kuluttua aviomieheni, ja minä hänen vaimonsa.
"Naiset ja herrat. Me olemme kokoontuneet tänään liittämään Valerie Sarah Burken ja Louis William Tomlinsonin pyhään avioliittoon." Pappi aloitti.
"Pitemmittä puheitta: Tahdotko sinä Louis William Tomlinson. Ottaa Valerie Sarah Burken aviovaimoksesi ja rakastaa häntä myötä ja vastoinkäymisissä. Aina kuolemaan asti." pappi kysyi
"Tahdon." Louis sanoi tapansamukaan hymyillen. Hän laittoi Harryn antaman sormuksen sormeeni.
"Ja tahdotko sinä Valerie Sarah Burke. Ottaa Louis William Tomlinsonin aviomieheksesi ja rakastaa häntä myötä ja vastoinkäymisissä. Aina kuolemaan asti." pappi kysyi.
"Tahdon." Sanoin myöskin hymyillen. Laitoin sormuksen Louisin sormeen.
"Valtion minulle suomin oikeuksin, julistan teidät nyt mieheksi ja vaimoksi." pappi sanoi. "Voitte suudella morsianta."
Suutelimme Louisin kanssa intohimoisemmin ja pitempään, kuin koskaan ennen. Kaikki taputtivat käsiään yhteen ja näin äitini itekevän onnen kyyneleitä.
Sitten menimme viettämään häävastaan ottoa seurakunta talolle. Harry, Wilhelmina ja Emily pitivät yhdessä kauniin puheen, jossa he kertoivat kauniisti siitä, kuinka heidän mielestään olimme kuin luodut toisillemme. Niin se oli: tänään sen itsekkin todella tajusin. Louis oli parasta, mitä minulle oli koskaan tapahtunut.
Sitten oli tanssimisen aika. Olin valmis tanssimaan ensimmäisen valssini Rouva Tomlinsonina. Sanoja ei tarvittu: tiesimme kumpikin Louisin kanssa tämän päivän olevan täydellinen. Olin maailman onnellisin tyttö, kun sain kaiken hää stressin jälkeen vain olla tässä hetkessä: aviomieheni kanssa.
Tanssi loppui ja Louis kuiskasi korvaani: "Mä rakastan sua." Ja suuteli minua otsalle.
"Mäki rakastan sua. Nyt ja aina." sanoin. Suutelimme ilotulitu taivaan alla.
Tästä se lähtee: minun Louisin yhteinen elämä.
perjantai 15. maaliskuuta 2013
The wedding bride ~Osa 9~
Samaan aikaa Louisin polttareissa...
(Louis kertojana)
Menin ulos ovesta hyvästeltyäni Valerien. Näin pihalla bile bussin odottamassa. Niimpä tietenki.
"Hei sulhaspoju!" Zayn huusi bussin sisältä. "Tuu jo sisään, ni bileet voi alkaa!"
Mitäköhän ne on nyt keksiny? Menin sisälle bussiiin ja odotin siellä olevan kamalasti porukkaa, mutta näinkin vain muut one directionin pojat.
"Aateltiin, että tykkäisit, että ollaan ihan vaan näin bändin kesken, ilman ylimäärästä porukkaa." Niall sanoi
"Joo! Itte asiassa oon helpottunu, ettei mun polttareista tarvinnu tehä isoa numeroa." Sanoin.
Tottakai minulle riitti neljä parasta ystävääni, joista valitettavasti vain yksi sai olla best manini: Valitsin Harryn. Muut pojat kyllä ymmärsivät: olihan minusta ja Harrysta tullut parhaat ystävät jo heti, kun tapasimme ensimmäisen kerran x-factorissa. Muihin tutustuminen tapahtui vasta vähän myöhemmin.
"No, mitä sä haluut tehä näin sun viimisenä poikamies iltana?" Liam kysyi ja muut hurrasivat juhla fiiliksessä.
"Tiiättekö mitä?" Sanoin. "Mä haluun vaan juoda olutta teiän kanssa!" huusin ja kilistimme pulloja.
Tiesin, että tulisin nauttimaan illasta ihan tällaisenaankin: bile bussissa (jota olin aina salaisesti toivonut polttareihini), ollen neljän parhaan ystäväni kanssa. Olimme olleet toistemme tukena kaikessa ja olin enemmän kuin oloinen, että he ovat kanssani tässä.
Mielessäni kävi myös pelko, että kun olisin naimisissa Valerien kanssa ja kaikkea, minulla ei jäisi välttämättä aikaa tällaiselle hengailulle. Siksi olin päättänyt nauttia tästä illasta, kun en vielä ollut ukkomies. Kuitenkin pelko oli osalta turha, koska tiesin, että tultaisiin vielä viettäisimme tällaisia iltoja.
Juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä: tuleivaisuudesta, parisuhteeesta ja ihan kaikesta. Tiesin, että voin luottaa näihin tyyppeihin ja tiesin niittenki luottavan muhun. En ollu vieläkään päässy yli siitä, kuinka cool bile bussi oli. Se oli ehkä paras yllätys, mitä oisin tänä viimisenä poikamies iltana toivoa.
"Tuuks mun kanssa työntään päät ulos katto ikkunasta?" Harry kysyi
"Onks täällä sellanenki?! Tottakai!" Vastasin.
Me seisottiin Harryn kanssa penkeille ja tosiaan työnnettiin päät ulos bilebussin ikkunasta. Se oli mahtavaa: mulla ei koskaan ollu vapaampaa fiilistä. Tää oli just sitä, mitä mä tarttin vielä ennen huomista. Ennen ku alottasin loppuelämän Valerien kanssa.
Kyyti loppui ja hyvästelin pojat. Kello oli jo paljon, mutta halusin mennä vielä jostain syystä käymään rannalla. Kävelin sinne ja istuin hiekkaan, katsoen auringon laskua: se oli kaunis. Suljin silmäni ja annoin mieleni puhdistua.
Ehdin olla vain hetken, kunnes kuulin tutun äänen:
"Mitä sä täällä teet?!" Harry huusi. "Mee nyt ihmeessä nukkumaan!"
"Älä ny hermoo!" huusin. "Mä tulin tänne vaan miettimään hetkeks..."
Harry istui viereeni.
"Miltä nyt tuntuu?" Harry kysyi.
"Paremmalta, ku koskaan." Sanoin hyvin tyytyväisenä.
"Se on hyvä." Harry sanoi. "Mut mä taian lähteä jo, onhan mullaki huomenna tehtävää."
"Nii. Muistakki olla sitte ajoissa, best man." Sanoin.
Hymyilimme toisillemme ja Harry lähti. Itsekkin istuin siellä enää vain hetken ja lähdin asunnolleni. Huomenna se olisi: hää päiväni. Se, josta minulla oli aina ollut kuva pääni sisällä. Tiesin, että huominen tulisi täyttämään tämän kuvitelman täydellisesti.
(Louis kertojana)
Menin ulos ovesta hyvästeltyäni Valerien. Näin pihalla bile bussin odottamassa. Niimpä tietenki.
"Hei sulhaspoju!" Zayn huusi bussin sisältä. "Tuu jo sisään, ni bileet voi alkaa!"
Mitäköhän ne on nyt keksiny? Menin sisälle bussiiin ja odotin siellä olevan kamalasti porukkaa, mutta näinkin vain muut one directionin pojat.
"Aateltiin, että tykkäisit, että ollaan ihan vaan näin bändin kesken, ilman ylimäärästä porukkaa." Niall sanoi
"Joo! Itte asiassa oon helpottunu, ettei mun polttareista tarvinnu tehä isoa numeroa." Sanoin.
Tottakai minulle riitti neljä parasta ystävääni, joista valitettavasti vain yksi sai olla best manini: Valitsin Harryn. Muut pojat kyllä ymmärsivät: olihan minusta ja Harrysta tullut parhaat ystävät jo heti, kun tapasimme ensimmäisen kerran x-factorissa. Muihin tutustuminen tapahtui vasta vähän myöhemmin.
"No, mitä sä haluut tehä näin sun viimisenä poikamies iltana?" Liam kysyi ja muut hurrasivat juhla fiiliksessä.
"Tiiättekö mitä?" Sanoin. "Mä haluun vaan juoda olutta teiän kanssa!" huusin ja kilistimme pulloja.
Tiesin, että tulisin nauttimaan illasta ihan tällaisenaankin: bile bussissa (jota olin aina salaisesti toivonut polttareihini), ollen neljän parhaan ystäväni kanssa. Olimme olleet toistemme tukena kaikessa ja olin enemmän kuin oloinen, että he ovat kanssani tässä.
Mielessäni kävi myös pelko, että kun olisin naimisissa Valerien kanssa ja kaikkea, minulla ei jäisi välttämättä aikaa tällaiselle hengailulle. Siksi olin päättänyt nauttia tästä illasta, kun en vielä ollut ukkomies. Kuitenkin pelko oli osalta turha, koska tiesin, että tultaisiin vielä viettäisimme tällaisia iltoja.
Juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä: tuleivaisuudesta, parisuhteeesta ja ihan kaikesta. Tiesin, että voin luottaa näihin tyyppeihin ja tiesin niittenki luottavan muhun. En ollu vieläkään päässy yli siitä, kuinka cool bile bussi oli. Se oli ehkä paras yllätys, mitä oisin tänä viimisenä poikamies iltana toivoa.
"Tuuks mun kanssa työntään päät ulos katto ikkunasta?" Harry kysyi
"Onks täällä sellanenki?! Tottakai!" Vastasin.
Me seisottiin Harryn kanssa penkeille ja tosiaan työnnettiin päät ulos bilebussin ikkunasta. Se oli mahtavaa: mulla ei koskaan ollu vapaampaa fiilistä. Tää oli just sitä, mitä mä tarttin vielä ennen huomista. Ennen ku alottasin loppuelämän Valerien kanssa.
Kyyti loppui ja hyvästelin pojat. Kello oli jo paljon, mutta halusin mennä vielä jostain syystä käymään rannalla. Kävelin sinne ja istuin hiekkaan, katsoen auringon laskua: se oli kaunis. Suljin silmäni ja annoin mieleni puhdistua.
Ehdin olla vain hetken, kunnes kuulin tutun äänen:
"Mitä sä täällä teet?!" Harry huusi. "Mee nyt ihmeessä nukkumaan!"
"Älä ny hermoo!" huusin. "Mä tulin tänne vaan miettimään hetkeks..."
Harry istui viereeni.
"Miltä nyt tuntuu?" Harry kysyi.
"Paremmalta, ku koskaan." Sanoin hyvin tyytyväisenä.
"Se on hyvä." Harry sanoi. "Mut mä taian lähteä jo, onhan mullaki huomenna tehtävää."
"Nii. Muistakki olla sitte ajoissa, best man." Sanoin.
Hymyilimme toisillemme ja Harry lähti. Itsekkin istuin siellä enää vain hetken ja lähdin asunnolleni. Huomenna se olisi: hää päiväni. Se, josta minulla oli aina ollut kuva pääni sisällä. Tiesin, että huominen tulisi täyttämään tämän kuvitelman täydellisesti.
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
The wedding bride ~Osa 8~
Aika lähti kulumaan kuin siivillä: Saime hoidettua Louisin kanssa kaiken tarvittavan ja olimme tyytyväisiä aikaansaannokseemme. Nyt olin varma häiden onnistumisesta. Vaikka näin on vaarallista sanoa: Mikään ei voisi enää mennä pieleen. Kaikki oli vain niin viimisenpäälle suunniteltua, ettei virheille jäänut varaa.
Huomenna ne häät sitten on. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei jännitä, mutta olen liian onnellinen alkaaksi nyt miettimään moista. Pian alkaisivat mun morsius juhlat ja Louisin polttarit. Viimeinen päivä sinkkuna. Odotin kuitenin vain sitä, että huomenna saisin Louisin virallisesti aviomiehekseni. Ajatus sai hymyn huulilleni: olin valmis huomiseen.
Nyt oli viimeiset hetket sanoa sulhaselleni viimeiset sanat, ennen kuin tapaisimme alttarilla.
"Tuleeks sinne strippareita?" Kysyin Louisilta kiusoitellen.
"Ei tietenkää!" Louis vastasi. "Käskin poikien unohtaa sellaset!"
"No hyvä." Sanoin nauraen. Tottakai olin vain vitsaillut.
"Kuule Val..." Louis sanoi hiljaa.
"Tää viiminen kuukausi on ollu aivan mahtava." Hän sanoi. "Kaikki sitte tähtää huomiseen..."
"Mustaki tää on ollu aivan ihanaa." Sanoin hymyillen.
Pihalta kuului yhtäkkiä auton torven tööttäystä.
"Pojat varmaan tuli jo." Louis sanoi.
"Meni sitte ja pidä hauskaa!" Sanoin tönäisten Louisia leikkisästi.
"Nähdään alttarilla." Louis sanoi.
"Mä oon sitte se valkosessa puvussa." Sanoin hymyillen.
Katsoimme toisiamme vielä kerran, ennen kuin hän lähti ovesta ulos. Ainoa mitä pystyin ajattelemaan oli: ton kanssa mä haluan viettää mun loppu elämän.
Olin hetken aikaa tyhjässä asunnossa. Kävelin parvekkeelle ja annoin kesä tuulen kulkea kasvoiltani ja heittää hiukseni sekaisin. Oloni oli parempi, kuin koskaan. Yhtäkkiä näin hahmon vähän yläpuollani kiipeävän käysien varassa alas. Tiesin kyllä, kuka se oli.
"Emily! Mitä sä oikein teet?!" Huusin.
"Tää on kaappaus!" Emily vastasi. Hän kiipesi parvekkeelle kanssani ja jatkoi: "Ekana sä laitat nää valjaat päälle ja me kiivetään yhessä kattotasanteelle, Wilhelmina oottaa jo siellä." Emily sanoi virnuillen.
"Siis mitä?! Sä tiiät, että mä pelkään korkeita paikkoja!" Huusin.
"Siks me tää keksittiinki!" Emily sanoi hymyillen.
Mua pelotti suunnattomasti, mutta mä tiiän, että oisin katunu, jos nyt jänistän.
"Tehään se!" Sanoin, ensin katsottuani uhmakkaasti ylös.
Emily laittoi minulle valjaat ja aloin kiipeämään, ihan niin kuin vanha tekijä. Onneksi en tehnyt sitä virhettä, että olisin katsonut alas. Selvisin kuin ihmeenkaupalla ylös asti.
"Iltaa rouva Tomlinson!" Wilhelmina sanoi suloisesti. "Ja tervetuloa sun morsiusjuhliin!"
Kattotasanne oli koristeltu kauniisti kukilla, ilmapalloilla ja tytöt olivat selvästi huomioineet kaikki lempi asiani. Lattia oli kokonaan täytetty erilaisista kollaaseista, joissa olimme Louisin kanssa yhdessä.
"Voi kuinka ihanaa!" Sain sanotuksi. "Kiitti!"
"Äläpä ny turhaa kiittele! Ilohan meidän oli tätä järkätä!" Wilhelmina sanoi.
"Ja oli kiva pitää kerranki salaisuuksia sulta!" Emily sanoi nauraen.
Me kaikki kolme naurettiin ja otimme pöydältä cosmot. Tytöt ties hyvin, että se on mun lempi drinkki. Ilta oli tosi mahtava: me vietettiin se kokonaan sillä kauniilla kattotasanteella, muistellen vanhoja ja muutenki pitäen hauskaa.
Lopulta olin ihan poikki ja valmis menemään nukkumaan: viimeistä kertaa sinkkuna. Toivoin saavani edes vähän unta jänitykseltäni. Huomenna olisin rouva Tomlinson: niin se vaan oli.
Huomenna ne häät sitten on. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei jännitä, mutta olen liian onnellinen alkaaksi nyt miettimään moista. Pian alkaisivat mun morsius juhlat ja Louisin polttarit. Viimeinen päivä sinkkuna. Odotin kuitenin vain sitä, että huomenna saisin Louisin virallisesti aviomiehekseni. Ajatus sai hymyn huulilleni: olin valmis huomiseen.
Nyt oli viimeiset hetket sanoa sulhaselleni viimeiset sanat, ennen kuin tapaisimme alttarilla.
"Tuleeks sinne strippareita?" Kysyin Louisilta kiusoitellen.
"Ei tietenkää!" Louis vastasi. "Käskin poikien unohtaa sellaset!"
"No hyvä." Sanoin nauraen. Tottakai olin vain vitsaillut.
"Kuule Val..." Louis sanoi hiljaa.
"Tää viiminen kuukausi on ollu aivan mahtava." Hän sanoi. "Kaikki sitte tähtää huomiseen..."
"Mustaki tää on ollu aivan ihanaa." Sanoin hymyillen.
Pihalta kuului yhtäkkiä auton torven tööttäystä.
"Pojat varmaan tuli jo." Louis sanoi.
"Meni sitte ja pidä hauskaa!" Sanoin tönäisten Louisia leikkisästi.
"Nähdään alttarilla." Louis sanoi.
"Mä oon sitte se valkosessa puvussa." Sanoin hymyillen.
Katsoimme toisiamme vielä kerran, ennen kuin hän lähti ovesta ulos. Ainoa mitä pystyin ajattelemaan oli: ton kanssa mä haluan viettää mun loppu elämän.
Olin hetken aikaa tyhjässä asunnossa. Kävelin parvekkeelle ja annoin kesä tuulen kulkea kasvoiltani ja heittää hiukseni sekaisin. Oloni oli parempi, kuin koskaan. Yhtäkkiä näin hahmon vähän yläpuollani kiipeävän käysien varassa alas. Tiesin kyllä, kuka se oli.
"Emily! Mitä sä oikein teet?!" Huusin.
"Tää on kaappaus!" Emily vastasi. Hän kiipesi parvekkeelle kanssani ja jatkoi: "Ekana sä laitat nää valjaat päälle ja me kiivetään yhessä kattotasanteelle, Wilhelmina oottaa jo siellä." Emily sanoi virnuillen.
"Siis mitä?! Sä tiiät, että mä pelkään korkeita paikkoja!" Huusin.
"Siks me tää keksittiinki!" Emily sanoi hymyillen.
Mua pelotti suunnattomasti, mutta mä tiiän, että oisin katunu, jos nyt jänistän.
"Tehään se!" Sanoin, ensin katsottuani uhmakkaasti ylös.
Emily laittoi minulle valjaat ja aloin kiipeämään, ihan niin kuin vanha tekijä. Onneksi en tehnyt sitä virhettä, että olisin katsonut alas. Selvisin kuin ihmeenkaupalla ylös asti.
"Iltaa rouva Tomlinson!" Wilhelmina sanoi suloisesti. "Ja tervetuloa sun morsiusjuhliin!"
Kattotasanne oli koristeltu kauniisti kukilla, ilmapalloilla ja tytöt olivat selvästi huomioineet kaikki lempi asiani. Lattia oli kokonaan täytetty erilaisista kollaaseista, joissa olimme Louisin kanssa yhdessä.
"Voi kuinka ihanaa!" Sain sanotuksi. "Kiitti!"
"Äläpä ny turhaa kiittele! Ilohan meidän oli tätä järkätä!" Wilhelmina sanoi.
"Ja oli kiva pitää kerranki salaisuuksia sulta!" Emily sanoi nauraen.
Me kaikki kolme naurettiin ja otimme pöydältä cosmot. Tytöt ties hyvin, että se on mun lempi drinkki. Ilta oli tosi mahtava: me vietettiin se kokonaan sillä kauniilla kattotasanteella, muistellen vanhoja ja muutenki pitäen hauskaa.
Lopulta olin ihan poikki ja valmis menemään nukkumaan: viimeistä kertaa sinkkuna. Toivoin saavani edes vähän unta jänitykseltäni. Huomenna olisin rouva Tomlinson: niin se vaan oli.
tiistai 12. maaliskuuta 2013
The wedding bride ~Osa 7~
Tämä oli yksi niistä odotuksista, mitkä tuntuivat kestävän ikuisuuden. Melkein vuodenajat vaihtuivat ikkunan takana. Kului päiviä, viikkoja, kunnes oli kesäkuun viimeinen päivä. Louisia ei ollut näkynyt, hänen puheistaan tulla aikaisemmin kiertueelta huolimatta. Olin odottanut ja toivonut jokainen hetki hänen tulevan ovesta sisään hymyillen, mutta niin ei käynyt.
"Älä turhaa huoli! Louis kyllä tulee! Sehän sano sulle niin! Se voi olla minä päivänä hyvänsä!" Wilhelmina sanoi, yrittäen tapansa mukaan saada minut paremmalle tuulelle.
"Ehkä se on niin... Mutta silti oon huolissani... Mitä jos se kiertue on pikemminki pidentyny, eikä Louis oo vaan raaskinu kertoa mulle..." Sanoin epäröiden.
"Voi Val! Anna hali!" Emily sanoi. Tämä taas oli hänen lohdutus metodinsa.
"Kiitti paljon kummallekki!" Sanoin. "Tuun aina olemaan kiitollinen teille siitä, ettette kuitenkaan estäny mua sinä iltana, ku tapasin Louis ekaa kertaa."
"Kyllä me meinattiinki!" Wilhelmina sanoi nauraen.
"Sä olit jo ottanu aika paljon siinä vaiheessa!" Emily komppasi.
Me kaikki nauroimme, muistellen tuota päivää, jona minun ja Louisin tarina alkoi. Silloin minulla ei ollut kuitenkaan aavistustakaan, mitä tulevan pitäisi. Ajatukseni palasivat väkisinkin takaisin Louisiin. En voinut olla ajattelematta, että mitä sulhaseni teki nyt.
Päivä oli ollut tyypillinen kuuma kesä päivä. Olimme käyneet aikaisemmin Wilhelminan ja Emilyn kanssa jäätelöllä, näin hää juttujen ohella. Nyt olimme siis asunnollani ja röhnötimme sohavalla, väsyneenä kaikesta kuumuudesta.
"Nyt meidän pitää Wilhelminan kanssa mennä! Sori Val!" Emily sanoi kesken kaiken.
"Mitä?! Hä?! Miks?!" Kysyin hämmästyneenä.
"Hää salaisuuksia!" Wilhelmiina huikkasi vinkaten silmää.
Mä jotenki arvasin tän. Ne suunnitteli mulle polttareita. Hyvästelin kuitenkin tytöt ja päätin heidät lähtemään: miettimään kaikkea kamalaa pääni menoksi. Jäin asuntoon yksin ja huokasin. Menin sohvalle, nostin jalat ylös ja katsoin kattoon. Kävin mielessäni läpi kaikki häihin tarvittavat järjestelyt.
Yhtäkkiä tajusin, että minun täytyisi siivota talo sukulaisia varten, jotka tulisivat sinne yöksi ennen häitä. Niimpä tietenkin. Laitoin huivin päähän ja vaihdoin vaatteet. Aloin heti toimimaan: aloitin imuroimisesta, sitten pyyhin pölyt, sitten pesin vessan.... Lopulta tajusin ehkä yhden merkittävimmistä jutuista: tiskivuori. Ei auttanut muu, kuin alkaa tiskaamaan.
Aloin tiskata. Samalla ajatukseni leijailivat kaikessa maan ja taivaan välillä. Mietin minun ja Louisin suhteen alkutaivalta, joka ei ollut ruusuinen, mutta selvisimme. Olin ollut kieltämättä mustasukkainen Lousin ex:istä, mikä oli aiheuttanut ihan turhaa kinaa välillemme. Nyt myöhemmin vasta tajusin, kuinka idiootti olin silloin ollut.
Yhtäkkiä kesken tiskaamisen purskahdin kyyneliin. Kaikki vanhat muistot olivat saaneet minut herkäksi. Olin kyllä pyytänyt virheitäni Louisilta anteeksi, mutta silti asia kaiveli minua. Miten mä saatoin olla niin mustasukkanen ja vielä ilman oikeeta syytä?!
Ovelta kuului kolahdus: joku oli tulossa sisään. Ilmeeni kirkastui heti, kun näin, kuka se oli: Louis! Hän säteili ja hänen hymynsä tuntui valaisevan koko asunnon. Näin, että hän oli tuonut vielä kukkiakin.
"Hei Val! Oliko ikävä?" Louis sanoi iloiten.
"Arvaa vaan!" Huusin ja hyppäsin muitta mutkitta Louis kaulaan.
"Nää on sulle." Hän sanoi ojentaen kukat.
"Ne tuoksuu ihanalle!" Sanoin tippa linssissä.
Olin niin onnellinen saadessani hänet takaisin. Huomisesta lähtien voisimme suunnitella häitä yhdessä. Aikaisemmat syyllisyyden tuntoni menneestä katsoivat kuin taikaiskusta. Tajusin, ettei sillä ollut enää väliä, mitä oli tapahtunut. Tärkeintä oli meidän yhteinen tulevaisuutemme.
"Älä turhaa huoli! Louis kyllä tulee! Sehän sano sulle niin! Se voi olla minä päivänä hyvänsä!" Wilhelmina sanoi, yrittäen tapansa mukaan saada minut paremmalle tuulelle.
"Ehkä se on niin... Mutta silti oon huolissani... Mitä jos se kiertue on pikemminki pidentyny, eikä Louis oo vaan raaskinu kertoa mulle..." Sanoin epäröiden.
"Voi Val! Anna hali!" Emily sanoi. Tämä taas oli hänen lohdutus metodinsa.
"Kiitti paljon kummallekki!" Sanoin. "Tuun aina olemaan kiitollinen teille siitä, ettette kuitenkaan estäny mua sinä iltana, ku tapasin Louis ekaa kertaa."
"Kyllä me meinattiinki!" Wilhelmina sanoi nauraen.
"Sä olit jo ottanu aika paljon siinä vaiheessa!" Emily komppasi.
Me kaikki nauroimme, muistellen tuota päivää, jona minun ja Louisin tarina alkoi. Silloin minulla ei ollut kuitenkaan aavistustakaan, mitä tulevan pitäisi. Ajatukseni palasivat väkisinkin takaisin Louisiin. En voinut olla ajattelematta, että mitä sulhaseni teki nyt.
Päivä oli ollut tyypillinen kuuma kesä päivä. Olimme käyneet aikaisemmin Wilhelminan ja Emilyn kanssa jäätelöllä, näin hää juttujen ohella. Nyt olimme siis asunnollani ja röhnötimme sohavalla, väsyneenä kaikesta kuumuudesta.
"Nyt meidän pitää Wilhelminan kanssa mennä! Sori Val!" Emily sanoi kesken kaiken.
"Mitä?! Hä?! Miks?!" Kysyin hämmästyneenä.
"Hää salaisuuksia!" Wilhelmiina huikkasi vinkaten silmää.
Mä jotenki arvasin tän. Ne suunnitteli mulle polttareita. Hyvästelin kuitenkin tytöt ja päätin heidät lähtemään: miettimään kaikkea kamalaa pääni menoksi. Jäin asuntoon yksin ja huokasin. Menin sohvalle, nostin jalat ylös ja katsoin kattoon. Kävin mielessäni läpi kaikki häihin tarvittavat järjestelyt.
Yhtäkkiä tajusin, että minun täytyisi siivota talo sukulaisia varten, jotka tulisivat sinne yöksi ennen häitä. Niimpä tietenkin. Laitoin huivin päähän ja vaihdoin vaatteet. Aloin heti toimimaan: aloitin imuroimisesta, sitten pyyhin pölyt, sitten pesin vessan.... Lopulta tajusin ehkä yhden merkittävimmistä jutuista: tiskivuori. Ei auttanut muu, kuin alkaa tiskaamaan.
Aloin tiskata. Samalla ajatukseni leijailivat kaikessa maan ja taivaan välillä. Mietin minun ja Louisin suhteen alkutaivalta, joka ei ollut ruusuinen, mutta selvisimme. Olin ollut kieltämättä mustasukkainen Lousin ex:istä, mikä oli aiheuttanut ihan turhaa kinaa välillemme. Nyt myöhemmin vasta tajusin, kuinka idiootti olin silloin ollut.
Yhtäkkiä kesken tiskaamisen purskahdin kyyneliin. Kaikki vanhat muistot olivat saaneet minut herkäksi. Olin kyllä pyytänyt virheitäni Louisilta anteeksi, mutta silti asia kaiveli minua. Miten mä saatoin olla niin mustasukkanen ja vielä ilman oikeeta syytä?!
Ovelta kuului kolahdus: joku oli tulossa sisään. Ilmeeni kirkastui heti, kun näin, kuka se oli: Louis! Hän säteili ja hänen hymynsä tuntui valaisevan koko asunnon. Näin, että hän oli tuonut vielä kukkiakin.
"Hei Val! Oliko ikävä?" Louis sanoi iloiten.
"Arvaa vaan!" Huusin ja hyppäsin muitta mutkitta Louis kaulaan.
"Nää on sulle." Hän sanoi ojentaen kukat.
"Ne tuoksuu ihanalle!" Sanoin tippa linssissä.
Olin niin onnellinen saadessani hänet takaisin. Huomisesta lähtien voisimme suunnitella häitä yhdessä. Aikaisemmat syyllisyyden tuntoni menneestä katsoivat kuin taikaiskusta. Tajusin, ettei sillä ollut enää väliä, mitä oli tapahtunut. Tärkeintä oli meidän yhteinen tulevaisuutemme.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
The wedding bride ~Osa 6~
Pari seuraavaa päivää kuluivat puhtaasti hääsuunnittelussa. Ehdin käydä valitsemassa kukat ja buukkaamassa pitopalvelun, ensin syötyäni maistiaisia ähkyyn asti. Bändistä ei luonnollisesti tarvinnut huolehtia. Olihan sulhaseni yksi viides osa maailman suosituimmasta poikabändistä. Väillä ikävä tottakai iski, mutta olin jo oppinut selviämään siitä parhaani mukaan.
Tänä iltana olin pyytänyt Wilhelminan ja Emilyn katsomaan kanssani poikien keikkaa TV:stä. Louisin näkeminen helpottaisi oloani. Ainakin uskoin niin. Olin odottamassa tyttöjä popcorn kulhon kanssa. Minua kieltämättä kuitenkin hermostutti. Olihan tämä iso ilta Louisille ja oli harmi, etten voinut olla katsomossa paikanpäällä.
Laitoin TV:n päälle ja lähetys alkoi. Ensimmäiseksi näytettiin tietenkin jonottavia faneja Madison Square Gardenin ulkopuolella. Muutamaa haastateltiin ja heidän innostuksensa näkyi jo kilometrien päähän. Tiesin myös, että Louis ja muut pojat rakastivat fanejaan ja kiittävät heitä menstyksestään.
Sen jälkeen siirryttiin jo rakennuksen sisälle ja näytettiin, kuinka pojat saapuivat lavalle: Louis etunenässä. Sydämmeni pakahtui hänet nähdessäni. Ensimmäinen biisi oli nopea, jotta yleisö pääsisi fiilikseen mukaan. Sen jälkeen pojat kiittivät paikalla olioita kannustuksesta. Vaikka he sanovat sen joka kerta, se on aina totta.
Sitten Louis sanoi:"Mä haluun omistaa tän seuraavan biisin mun kauniille morsiammelle Valerielle!"
"Val, mä rakastan sua! Muista se aina!" Hän jatkoi. Louis aikoi laulaa Valerien.
Mitä?! Mut oli mainittu kansainvälisessä TV:ssä! Olin ihan shokissa ja samalla kuitenkin liikuttunut.
"Voi Valerie. Voiks romanttisempaa enää olla?!" Wilhelmina sanoi innoissaan.
Louis tosiaan teki sen: Omisti Valerien mulle.
"Tää on niin ihanaa!" Emily sanoi, melkein tippa linssissä.
Katsoimme koko keikan loppuun, mutta ajatukseni olivat jumittuneet tuohon biisiin. Olin niin onnellinen. Se oli toiseksi romanttisinta, mitä Louis oli koskaan tehnyt mulle. Kosinta oli tottakai romanttisinta. Louis kosi minua siinä baarissa, jossa olimme alunperin tavanneet: tasan vuosi sen jälkeen. En unohda sitä iltaa koskaan.
Menin tietkoneelleni Wilhelminan ja Emilyn lähdettyä. Jo hetken kuluttua ihan odottamattomasti Louis soitti skypessä.
"Hei kulta! Mitä tykkäsit keikasta?" Louis sanoi. Oli ihana kuulla hänen äänensä.
"Hei kulta! Mahtavahan se oli, kuten aina." Vastasin.
"Mulla on kiire mutta kuule: Kiertue loppuuki jo vähän aiksemmin. Ei vielä kuitenkaan tietoa, et kuinka paljon." Louis sanoi.
Olin hämmästynyt.
"Sehän on mahtavaa!" Vastasin ja hymyilin.
"Nii on!" Louis sanoi innostuneesti. "Mut nyt mun pitää mennä. Hyvää yötä kulta!" Louis sanoi ja lähetti lentosuukon.
"Hyvää yötä Boo bearini!" Vastasin ja lähetin lentosuukon takaisin.
Parempia uutisia en olisi voinut saada. Nyt vain pitäisi selvitä jonkin aikaa yksin, mutta vähemmän, kuin olin vielä eilen luullut. Ja se tuntui helpottavalta. Oloni keveni heti ja en voinut muuta, kuin hymyillä itsekseni. Vaikka Louis ei vonutkaan sanoa tarkkaa aikaa, se ei haitannut. Se vain antoi hänelle mahdollisuuden yllättää minut tapansa mukaan.
Tänä iltana olin pyytänyt Wilhelminan ja Emilyn katsomaan kanssani poikien keikkaa TV:stä. Louisin näkeminen helpottaisi oloani. Ainakin uskoin niin. Olin odottamassa tyttöjä popcorn kulhon kanssa. Minua kieltämättä kuitenkin hermostutti. Olihan tämä iso ilta Louisille ja oli harmi, etten voinut olla katsomossa paikanpäällä.
Laitoin TV:n päälle ja lähetys alkoi. Ensimmäiseksi näytettiin tietenkin jonottavia faneja Madison Square Gardenin ulkopuolella. Muutamaa haastateltiin ja heidän innostuksensa näkyi jo kilometrien päähän. Tiesin myös, että Louis ja muut pojat rakastivat fanejaan ja kiittävät heitä menstyksestään.
Sen jälkeen siirryttiin jo rakennuksen sisälle ja näytettiin, kuinka pojat saapuivat lavalle: Louis etunenässä. Sydämmeni pakahtui hänet nähdessäni. Ensimmäinen biisi oli nopea, jotta yleisö pääsisi fiilikseen mukaan. Sen jälkeen pojat kiittivät paikalla olioita kannustuksesta. Vaikka he sanovat sen joka kerta, se on aina totta.
Sitten Louis sanoi:"Mä haluun omistaa tän seuraavan biisin mun kauniille morsiammelle Valerielle!"
"Val, mä rakastan sua! Muista se aina!" Hän jatkoi. Louis aikoi laulaa Valerien.
Mitä?! Mut oli mainittu kansainvälisessä TV:ssä! Olin ihan shokissa ja samalla kuitenkin liikuttunut.
"Voi Valerie. Voiks romanttisempaa enää olla?!" Wilhelmina sanoi innoissaan.
Louis tosiaan teki sen: Omisti Valerien mulle.
"Tää on niin ihanaa!" Emily sanoi, melkein tippa linssissä.
Katsoimme koko keikan loppuun, mutta ajatukseni olivat jumittuneet tuohon biisiin. Olin niin onnellinen. Se oli toiseksi romanttisinta, mitä Louis oli koskaan tehnyt mulle. Kosinta oli tottakai romanttisinta. Louis kosi minua siinä baarissa, jossa olimme alunperin tavanneet: tasan vuosi sen jälkeen. En unohda sitä iltaa koskaan.
Menin tietkoneelleni Wilhelminan ja Emilyn lähdettyä. Jo hetken kuluttua ihan odottamattomasti Louis soitti skypessä.
"Hei kulta! Mitä tykkäsit keikasta?" Louis sanoi. Oli ihana kuulla hänen äänensä.
"Hei kulta! Mahtavahan se oli, kuten aina." Vastasin.
"Mulla on kiire mutta kuule: Kiertue loppuuki jo vähän aiksemmin. Ei vielä kuitenkaan tietoa, et kuinka paljon." Louis sanoi.
Olin hämmästynyt.
"Sehän on mahtavaa!" Vastasin ja hymyilin.
"Nii on!" Louis sanoi innostuneesti. "Mut nyt mun pitää mennä. Hyvää yötä kulta!" Louis sanoi ja lähetti lentosuukon.
"Hyvää yötä Boo bearini!" Vastasin ja lähetin lentosuukon takaisin.
Parempia uutisia en olisi voinut saada. Nyt vain pitäisi selvitä jonkin aikaa yksin, mutta vähemmän, kuin olin vielä eilen luullut. Ja se tuntui helpottavalta. Oloni keveni heti ja en voinut muuta, kuin hymyillä itsekseni. Vaikka Louis ei vonutkaan sanoa tarkkaa aikaa, se ei haitannut. Se vain antoi hänelle mahdollisuuden yllättää minut tapansa mukaan.
sunnuntai 10. maaliskuuta 2013
The wedding bride ~Osa 5~
"Lento New York cityyn lähtee kolmen minnuutin kuluttua portilta 10. Kaikki matkustajat paikalle välittömästi!" Kuulutettiin lentokentällä.
Tunteeni olivat hyvin haikeat ja ennen kaikkea sekavat.
"Näkemiin rakas." Louis sanoi ja suuteli minua otsalle. "Muista että mä rakastan sua aina ja tuun takasin pian!"
"Hyvää matkaa sulhaseni. Tuu ehjänä takasin! Mäki rakastan sua!" Huusin Louisin perään, kun hän oli lähti. Hän hymyili minulle takaisin, joten tiesin hänen kuulleen.
Katsoin Louisin loittonevaa selkää, kun hän käveli nopeasi kohti porttia, jolta lento pian lähtisi. Onneksi sentään hänellä oli tukena muut One directionin pojat kiertueella ollessa... Mutta enemmän olin itseasiassa huolissani itsestäni, kuin Louisista, niin itsekkäältä kuin se saattaakin kuulostaa.
Nyt ei sitten auttanut muu, kuin yrittää selvitä tulevista kuukausista: Ilman Louisia. Kun Wilhelmina tuli hakemaan minua takaisin asunnolleni, en ollut yhtään juttu tuulella. Onneksi Wilhelmina kuitenkin ymmärsi sen ja halasi minua.
"Kaikki järjestyy Val. Me Emilyn kanssa autetaan sua." Wilhelmina sanoi lohduttavasti.
"Mä tiedän. Mitä mä tekisinkään ilman teitä!" Sanoin. Äänestäni kuulikin palan, joka oli noussut kurkkuuni.
Autoon päästyäni aloin itkeä. Kerroin kaikki tuntemukseni Wilhelminalle, tiesin, että voin luottaa häneen.
"Voi kulta pieni! Älä itke! Louis tulee kyllä takasin!" Wilhelmina sanoi erittäin äidilliseltä kuulostavalla äänellä.
Tiesin kyllä, että Wilhelmina oli oikeassa, mutta se ei muuttanut tosiasiaa, että sulhaseni olisi pian toisessa maanosassa, itseasiassa toisella puolella maapalloa. Toivoin vain, että Louisilla olisi aikaa pitää yhteyttä, kaikilta harjoituksiltaan.
Muutaman päivän päästä on jo keikka Madison Square Gardenissa, joka televisioidaan. Olin niin ylpeä Louisista ja muista pojista, että he pääsivät esiintymään sinne näin pian jo uudestaan.
Kun saavuimme kotipihaani hyvästelin Wilhelminan.
"Voimia." Hän sanoi.
Arvostin todella Wilhelminan apua, mutta nyt minun piti saada olla hetki yksin. Loppu päivän aikana en kyennyt tekemään muuta, kuin maata sohvalla ja katsoa vanhoja videoita minusta ja Louisista. Ne saivat mieleeni paljon hyviä hetkiä ja auttoivat minua tajuamaan, ettei Louis oli mitenkään loppulisesti poissa.
Kaikesta huolimatta oloni oli vieläkin kamala. En haluisi elää hetkeäkään ilman Louisia. Ne kaikki vanhat videot ja kuvat saivat minut muistamaan vanhat ajat, jolloin mistään hää stressistä ollut tietoakaan. Silloin pidimme vain hauskaa, ilman velvoitteita. Uskon kuitenkin vahvasti, että häiden jälkeen kaikki on sellaista taas. Huomenna minun on kuitenkin koottava itseni ja jaksettava jatkaa häiden suunnittelua.
Tunteeni olivat hyvin haikeat ja ennen kaikkea sekavat.
"Näkemiin rakas." Louis sanoi ja suuteli minua otsalle. "Muista että mä rakastan sua aina ja tuun takasin pian!"
"Hyvää matkaa sulhaseni. Tuu ehjänä takasin! Mäki rakastan sua!" Huusin Louisin perään, kun hän oli lähti. Hän hymyili minulle takaisin, joten tiesin hänen kuulleen.
Katsoin Louisin loittonevaa selkää, kun hän käveli nopeasi kohti porttia, jolta lento pian lähtisi. Onneksi sentään hänellä oli tukena muut One directionin pojat kiertueella ollessa... Mutta enemmän olin itseasiassa huolissani itsestäni, kuin Louisista, niin itsekkäältä kuin se saattaakin kuulostaa.
Nyt ei sitten auttanut muu, kuin yrittää selvitä tulevista kuukausista: Ilman Louisia. Kun Wilhelmina tuli hakemaan minua takaisin asunnolleni, en ollut yhtään juttu tuulella. Onneksi Wilhelmina kuitenkin ymmärsi sen ja halasi minua.
"Kaikki järjestyy Val. Me Emilyn kanssa autetaan sua." Wilhelmina sanoi lohduttavasti.
"Mä tiedän. Mitä mä tekisinkään ilman teitä!" Sanoin. Äänestäni kuulikin palan, joka oli noussut kurkkuuni.
Autoon päästyäni aloin itkeä. Kerroin kaikki tuntemukseni Wilhelminalle, tiesin, että voin luottaa häneen.
"Voi kulta pieni! Älä itke! Louis tulee kyllä takasin!" Wilhelmina sanoi erittäin äidilliseltä kuulostavalla äänellä.
Tiesin kyllä, että Wilhelmina oli oikeassa, mutta se ei muuttanut tosiasiaa, että sulhaseni olisi pian toisessa maanosassa, itseasiassa toisella puolella maapalloa. Toivoin vain, että Louisilla olisi aikaa pitää yhteyttä, kaikilta harjoituksiltaan.
Muutaman päivän päästä on jo keikka Madison Square Gardenissa, joka televisioidaan. Olin niin ylpeä Louisista ja muista pojista, että he pääsivät esiintymään sinne näin pian jo uudestaan.
Kun saavuimme kotipihaani hyvästelin Wilhelminan.
"Voimia." Hän sanoi.
Arvostin todella Wilhelminan apua, mutta nyt minun piti saada olla hetki yksin. Loppu päivän aikana en kyennyt tekemään muuta, kuin maata sohvalla ja katsoa vanhoja videoita minusta ja Louisista. Ne saivat mieleeni paljon hyviä hetkiä ja auttoivat minua tajuamaan, ettei Louis oli mitenkään loppulisesti poissa.
Kaikesta huolimatta oloni oli vieläkin kamala. En haluisi elää hetkeäkään ilman Louisia. Ne kaikki vanhat videot ja kuvat saivat minut muistamaan vanhat ajat, jolloin mistään hää stressistä ollut tietoakaan. Silloin pidimme vain hauskaa, ilman velvoitteita. Uskon kuitenkin vahvasti, että häiden jälkeen kaikki on sellaista taas. Huomenna minun on kuitenkin koottava itseni ja jaksettava jatkaa häiden suunnittelua.
lauantai 9. maaliskuuta 2013
The wedding bride ~Osa 4~
Viimeinen päivä ennen Louisin lähtöä kului nopeasti. Vietimme sen tottakai yhdessä, vielä kun voimme. Louisin seurassa en juurikaan ehtinyt tuntea surua tulevasta ajasta ennen häitä, jotka joutuisin viettämään ilman sulhastani. Kuitenkin illalla, mahtavan päivän, johon kuului pizzan syöntiä, puistossa kävelyä, hulluttelua ja muita lempi asioita, aloin tuntea jo kaipuuta.
"Aamulla se sitten on." Louis sanoi, kun kävelimme hänen asunnolleen, auringon laskiessa.
"Niin. Mun täytyy tulla hyvästelemään sut vielä. Eihän me sitten nähä seuraavan kerran, ku vasta heinäkuussa." Sanoin haikeana.
"Valitettavasti. Mut mitä voi tehä ku työt kutsuu." Louis sanoi. "Kumpa sä voisit tulla mukaan."
"Kumpa mä voisinki." Sanoin unelmoiden. "Mut meillä on ikuisuus aikaa olla yhdessä sitten ku ollaan naimisissa."
Tarkotin todella sitä, mitä sanoin: En aikoinut päästää Louisia näkyvistäni sen jälkeen, kun hänestä tuli sulhaseni. Tottakai kiertueita tulisi vielä monia, mutta pyrkisin olemaan niillä mukana. Nojasin Louisin olkapäätä vastan, kun istuimme penkille. Se ilta muistutti tavallaan sitä, jona tapasimme.
Olin lähtenyt Wilhelminan ja Emilyn kanssa baariin ja jotenkin Louis osui heti silmääni. Päätin mennä puhumaan hänelle ja hyvin siinä lopulta kävikin, vaikka kyllä mua hermostutti ihan sikana. Iskurepliikkikään ei ollu mikään maailman paras, mutta ei sillä väliä ollut.
"Tää muistuttaa niin siitä iltaa, jona me tavattiin." Louis sanoi.
"Mä aattelin just samaa. Muistaks vielä millä repliikillä mä sut iskin?" Kysyin.
"No, tottakai! Ei sitä voi unohtaa." Louis naurahti. "Sä sanoit: Läheks pelaan kipleä?"
Me kumpiki naurettiin: Niinhän mä olin sanonu hermostuspäissäni. Onneks Louisin mielestä se oli vaan sulosta ja nauro koko jutulle.
"Voi luoja! Mä en vieläkään ymmärrä, ettei Wilhelmina, tai Emily yrittäny estää mua." Sanoin. "Mutta jos ne ois estäny, en ois koskaan tavannu sua."
Katsoimme auringonlaskua ja suutelimme. Tämä oli kerrassaan täydellistä: Vanhojen muistelua, kaunis ilta, sulhanen rinnallani, sulhanen, joka lähtisi huomenna maapallon toiselle puolelle. Tulisimme olemaan erossa pitempään, kuin koskaan koko seurustelumme aikana. Saa nähdä, että mitä huominen tuo tullessaan.
"Aamulla se sitten on." Louis sanoi, kun kävelimme hänen asunnolleen, auringon laskiessa.
"Niin. Mun täytyy tulla hyvästelemään sut vielä. Eihän me sitten nähä seuraavan kerran, ku vasta heinäkuussa." Sanoin haikeana.
"Valitettavasti. Mut mitä voi tehä ku työt kutsuu." Louis sanoi. "Kumpa sä voisit tulla mukaan."
"Kumpa mä voisinki." Sanoin unelmoiden. "Mut meillä on ikuisuus aikaa olla yhdessä sitten ku ollaan naimisissa."
Tarkotin todella sitä, mitä sanoin: En aikoinut päästää Louisia näkyvistäni sen jälkeen, kun hänestä tuli sulhaseni. Tottakai kiertueita tulisi vielä monia, mutta pyrkisin olemaan niillä mukana. Nojasin Louisin olkapäätä vastan, kun istuimme penkille. Se ilta muistutti tavallaan sitä, jona tapasimme.
Olin lähtenyt Wilhelminan ja Emilyn kanssa baariin ja jotenkin Louis osui heti silmääni. Päätin mennä puhumaan hänelle ja hyvin siinä lopulta kävikin, vaikka kyllä mua hermostutti ihan sikana. Iskurepliikkikään ei ollu mikään maailman paras, mutta ei sillä väliä ollut.
"Tää muistuttaa niin siitä iltaa, jona me tavattiin." Louis sanoi.
"Mä aattelin just samaa. Muistaks vielä millä repliikillä mä sut iskin?" Kysyin.
"No, tottakai! Ei sitä voi unohtaa." Louis naurahti. "Sä sanoit: Läheks pelaan kipleä?"
Me kumpiki naurettiin: Niinhän mä olin sanonu hermostuspäissäni. Onneks Louisin mielestä se oli vaan sulosta ja nauro koko jutulle.
"Voi luoja! Mä en vieläkään ymmärrä, ettei Wilhelmina, tai Emily yrittäny estää mua." Sanoin. "Mutta jos ne ois estäny, en ois koskaan tavannu sua."
Katsoimme auringonlaskua ja suutelimme. Tämä oli kerrassaan täydellistä: Vanhojen muistelua, kaunis ilta, sulhanen rinnallani, sulhanen, joka lähtisi huomenna maapallon toiselle puolelle. Tulisimme olemaan erossa pitempään, kuin koskaan koko seurustelumme aikana. Saa nähdä, että mitä huominen tuo tullessaan.
perjantai 8. maaliskuuta 2013
The wedding bride ~Osa 3~
"Voi Louis, sä tiedät aina miten pitistää mua!" Sanoin edelleen nauraen
"Siihen mä vähän tällä pyrinki." Louis sanoi hymyillen. "No, helpottiko häästressi? Ees vähän?"
"No vähän." Sanoin tyytyväisenä. "Silti tässä on vielä se juttu, että sä lähet yli huomenna..."
"Älä siitä murihi kulta. Soitan sulle joka päivä, lupaan" Louis sanoi, vähän haikeutta äänessään.
Tiesin, että tämä ei ollut helppoa hänellekkään.
"Mitä jos mä kokkaisin sulle?" Louis kysyi
Hymyilin vastaukseksi.
"Mestarikokki Tomlinson palveluksessassi!" Louis sanoi ja puki essun päälleen.
Katsoin hänen kokkaustaan ja en voinut muuta, kuin edelleen ihmetellä, kuinka olin onnistunut löytämään niin ihanan miehen. Ja kaiken muun lisäksi hän oli vielä sulhaseni. Olin osunut todentotta kultsuoneen. Louis oli pian valmis ja aloimme syödä. Aluksi emme puhuneet mitään. Söimme vain ja katsoimme toisiamme hymyilen. Louis kuitenkin rikkoi idyllisen hiljaisuuden.
"Valerie." Hän sanoi
"Niin Louis?" Sanoin
"Mua ihan oikeasti harmittaa jättää sut tänne yksin kaikkien häävalmistelujen kanssa..." Hän sanoi. "Kumpa kiertue olis vasta häiden jälkeen."
"Älä siitä huoli kulta!" Vastasin. "Kyllä mä pärjään! Onhan mulla Wilhelmina ja Emily!"
"Kyllä mä uskon, että sä pärjäät, mutta sä oot mun morsian ja ennebn kaikkea tuntuu hirveeltä olla susta erossa..." Louis sanoi.
"En määkään haluasis olla susta erossa, mutta ei oo vaihtoehtoja." Sanoin.
"Mä haluan sun tietävän, että aina ku mä laulan Valerien kiertueella, mä ajattelen sua ja laulan sulle." Louis sanoi.
Olin liikuttunut ja aloin lopulta itkeä. Louis nousi pöydän toiselle puolelle ja otti minut syliinsä.
"Älä huoli, mä tuun takasin pikemmin, ku uskotkaan ja pian sen jälkeen me ollaan naimisissa." Hän lohdutti minua.
Itkuni loppui ja tunsin oloni jo heti paremmaksi. Louis oli oikea aarre. Oli jo myöhä, joten jäin hänen luokseen yöksi. Oli ihana tuntea hänen lämpönsä vierelläni. Toivoin, ettei minun tarvitsisi koskaan nousta ylös. Nukuimme sylikkäin aamuun asti ja olin jo melkein unohtanut ajatuksen, että Louisin olisi aika lähteä kiertueelle jo huomenna.
"Siihen mä vähän tällä pyrinki." Louis sanoi hymyillen. "No, helpottiko häästressi? Ees vähän?"
"No vähän." Sanoin tyytyväisenä. "Silti tässä on vielä se juttu, että sä lähet yli huomenna..."
"Älä siitä murihi kulta. Soitan sulle joka päivä, lupaan" Louis sanoi, vähän haikeutta äänessään.
Tiesin, että tämä ei ollut helppoa hänellekkään.
"Mitä jos mä kokkaisin sulle?" Louis kysyi
Hymyilin vastaukseksi.
"Mestarikokki Tomlinson palveluksessassi!" Louis sanoi ja puki essun päälleen.
Katsoin hänen kokkaustaan ja en voinut muuta, kuin edelleen ihmetellä, kuinka olin onnistunut löytämään niin ihanan miehen. Ja kaiken muun lisäksi hän oli vielä sulhaseni. Olin osunut todentotta kultsuoneen. Louis oli pian valmis ja aloimme syödä. Aluksi emme puhuneet mitään. Söimme vain ja katsoimme toisiamme hymyilen. Louis kuitenkin rikkoi idyllisen hiljaisuuden.
"Valerie." Hän sanoi
"Niin Louis?" Sanoin
"Mua ihan oikeasti harmittaa jättää sut tänne yksin kaikkien häävalmistelujen kanssa..." Hän sanoi. "Kumpa kiertue olis vasta häiden jälkeen."
"Älä siitä huoli kulta!" Vastasin. "Kyllä mä pärjään! Onhan mulla Wilhelmina ja Emily!"
"Kyllä mä uskon, että sä pärjäät, mutta sä oot mun morsian ja ennebn kaikkea tuntuu hirveeltä olla susta erossa..." Louis sanoi.
"En määkään haluasis olla susta erossa, mutta ei oo vaihtoehtoja." Sanoin.
"Mä haluan sun tietävän, että aina ku mä laulan Valerien kiertueella, mä ajattelen sua ja laulan sulle." Louis sanoi.
Olin liikuttunut ja aloin lopulta itkeä. Louis nousi pöydän toiselle puolelle ja otti minut syliinsä.
"Älä huoli, mä tuun takasin pikemmin, ku uskotkaan ja pian sen jälkeen me ollaan naimisissa." Hän lohdutti minua.
Itkuni loppui ja tunsin oloni jo heti paremmaksi. Louis oli oikea aarre. Oli jo myöhä, joten jäin hänen luokseen yöksi. Oli ihana tuntea hänen lämpönsä vierelläni. Toivoin, ettei minun tarvitsisi koskaan nousta ylös. Nukuimme sylikkäin aamuun asti ja olin jo melkein unohtanut ajatuksen, että Louisin olisi aika lähteä kiertueelle jo huomenna.
torstai 7. maaliskuuta 2013
The wedding bride ~Osa 2~
"No, mitä mieltä ootte?" Kysyin morsiusneidoiltani, kun tulin sovitushuoneesta, aivan ihana hääpuku päälläni.
"Aivan ihana! Ota se!" Wilhelmina hihkui innoissaan. "Kaiken lisäks se sopii kauniisti sun hiusten väriin, ihoon ja kaikkeen!"
Valitsinkin itseasiassa tämän mekon sovitettavaksi juuri, koska sen sanottiin sopivan punahiuksiselle ja suhteellisen vaalealle. Se myös sai siniset silmäni näyttämään jotenkin suuremmilta.
"Hmm... Musta meidän pitäis kuitenki kattoa vielä nuita jäljelläolevia. Eihän sitä koskaan tiedä, et jos löytyy vielä parempi." Emily sanoi
"Oikeassa oot." Sanoin takaisin. "Kiitos muuten ihan hirveäsyi, että lähitte tähän! En tietäs, mitä tekisin nyt ku Louiski on lähössä pian pois..."
"Älä turhaa kiittele! Ilollahan me tätä tehään!" Wilhelmina sanoi
Hymyilin ja lähdin sovittamaan seuraavaa mekkoa. Ja sitä seuraavaa, ja sitä seuraavaa... Lopulta kuitenkin melkein mekkojen loputtua osuin kultasuoneen: Häämekko, joka oli muuten täydellisen puhtaan valkoinen, lukuunottamatta muutamaa kerrassaan kaunista kultaista raitaa.
Wilhelmina ja Emily eivät sanoneet sanakaan, mutta tiesin heidän katseistaan, että he ajattelivat samoin. Enää ei tarvinnut etsiä. Maksoin mekon ja lähdimme ulos liikkeestä. Hyvästelimme ja jatkoimme omille teillemme. Halusin lähteä heti Louisin luokse, viettämään viimeisiä hetkiä ennen hänen lähtöään.
Kun pääsin perille ja kiipesin kerrostalon portaita kolmanteen kerrokseen, jossa Louis asui, ovi oli jo auki. Kävelin hitaasti sisään pimeään asuntoon. Mistä on kysymys?
"Louis?" Huhuilin
"Älä sano minua Lousiksi." Kuului
"Louis, sä pelotat mua." Sanoin pelokkaasti
"Älä sano minua Louisiksi." Kuului uudestaan, selvästi Louisin äänellä.
Yhtäkkiä Louis liukui huoneesta vain bokserit jalassa ja lippalakki päässä ikään kuin räppärillä ja sanoi: "Älä sano Louis, sano saas masta' from doncasta'!"
Samalla hän alkoi laulaa Amy Winehousen biisiä Valerie. En voinu muuta, ku nauraa! Tällanen se mun sulhanen toisinaan saatto olla, kaikkine hullutuksineen.
"Aivan ihana! Ota se!" Wilhelmina hihkui innoissaan. "Kaiken lisäks se sopii kauniisti sun hiusten väriin, ihoon ja kaikkeen!"
Valitsinkin itseasiassa tämän mekon sovitettavaksi juuri, koska sen sanottiin sopivan punahiuksiselle ja suhteellisen vaalealle. Se myös sai siniset silmäni näyttämään jotenkin suuremmilta.
"Hmm... Musta meidän pitäis kuitenki kattoa vielä nuita jäljelläolevia. Eihän sitä koskaan tiedä, et jos löytyy vielä parempi." Emily sanoi
"Oikeassa oot." Sanoin takaisin. "Kiitos muuten ihan hirveäsyi, että lähitte tähän! En tietäs, mitä tekisin nyt ku Louiski on lähössä pian pois..."
"Älä turhaa kiittele! Ilollahan me tätä tehään!" Wilhelmina sanoi
Hymyilin ja lähdin sovittamaan seuraavaa mekkoa. Ja sitä seuraavaa, ja sitä seuraavaa... Lopulta kuitenkin melkein mekkojen loputtua osuin kultasuoneen: Häämekko, joka oli muuten täydellisen puhtaan valkoinen, lukuunottamatta muutamaa kerrassaan kaunista kultaista raitaa.
Wilhelmina ja Emily eivät sanoneet sanakaan, mutta tiesin heidän katseistaan, että he ajattelivat samoin. Enää ei tarvinnut etsiä. Maksoin mekon ja lähdimme ulos liikkeestä. Hyvästelimme ja jatkoimme omille teillemme. Halusin lähteä heti Louisin luokse, viettämään viimeisiä hetkiä ennen hänen lähtöään.
Kun pääsin perille ja kiipesin kerrostalon portaita kolmanteen kerrokseen, jossa Louis asui, ovi oli jo auki. Kävelin hitaasti sisään pimeään asuntoon. Mistä on kysymys?
"Louis?" Huhuilin
"Älä sano minua Lousiksi." Kuului
"Louis, sä pelotat mua." Sanoin pelokkaasti
"Älä sano minua Louisiksi." Kuului uudestaan, selvästi Louisin äänellä.
Yhtäkkiä Louis liukui huoneesta vain bokserit jalassa ja lippalakki päässä ikään kuin räppärillä ja sanoi: "Älä sano Louis, sano saas masta' from doncasta'!"
Samalla hän alkoi laulaa Amy Winehousen biisiä Valerie. En voinu muuta, ku nauraa! Tällanen se mun sulhanen toisinaan saatto olla, kaikkine hullutuksineen.
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
The wedding bride ~Osa 1~
Olen Valerie. Itseasiassa pian olen Valerie Tomlinson. Louis Tomlinson on sulhaseni: Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. On huhtikuu ja häämme tulevat olemaan elokuun alussa. 3. päivä, sama kuin vanhemmillani. Unelmaa, eikö? Todellisuudessa tällä hetkellä elämääni kuuluu paljon erittäin aikaa vievää häiden suunnittelua: kutsujen kirjoittamista, kakkujen maistelemista, hää puvun sovituksia... Tottakai kaksi parasta ystävääni ja myös morsiusneitoni Wilhelmina ja Emily auttavat minua.
Olen nyt matkalla Louisin luokse. Olen varma, että hän olisi myöskin suunnittelemassa kaiken häihin liittyvän kanssani, auttamassa järjestelyissä, mutta hänen on lähdettävä kiertueelle. Se tässä nyt sitten onkin se suurin ongelma: sulhasen täytyy lähteä kiertämään maailmaa vain muutamaa kuukautta ennen häitä ja palaa vasta aivan liian lähellä h-hetkeä. Joka tapauksessa häistä täytyy tulla täydelliset: pidän siitä huolen! Onneksi Louis lähtee vasta kolmen päivän päästä, joten ehdin neuvotella muutamasta asiasta.
Saavuin sulhaseni talolle ja hän avasi oven hymyillen hurmaavasti, kuten tavallista.
"Huomenta, kaunis morsiammeni." Hän sanoi.
Suutelimme nopeasti, mutta intohimoisesti. Astuin sisälle eteiseen ja riisuin takkini naulakkoon.
"No, mikäs on päivän aihe tänään?" Hän kysyi
"Kakut. Päästään herkuttelemaan." Vastasin ja aloin kaivaa kakkumaistiaisia laukustani.
"Kerrot vaan, mistä tykkäät eniten. Nää on kaikki siitä keskustan ihanasta leipomosta." Sanoin.
Louis otti yhden lautasen käteensä ja alkoi maistella sitä. Sitten hänen ilmeensä muutui ja hän heitti leikkisästi loput naamalleni.
"Kakku sota!" Hän huusi.
Kiireisestä päivästä ja kaikesta stressistä huolimatta aloin nauraa hysteerisesti: Sellainen vaikutus Louisilla oli minuun. Se on osa sitä, miksi häntä niin paljon rakastankin. Hän saa parhaat puoleni esiin.
"Vastaisku!" Huusin ja heitin Louisia takaisin toisella näyte-kakulla.
Tämä oli juuri sitä, mitä tarvitsin: Huoletonta hauskanpitoa. Leikimme kuin lapset loppupäivän, kunnes illalla minun täytyi lähteä.
"Kumpa voitaisiin olla joka päivä näin." Sanoin haikeana eteisessä.
"Sitten kun susta tulee mun vaimo, niin voidaan olla." Louis sanoi lempeästi ja suutelimme hyvästiksi.
Toivotimme toisillemme hyvää yötä ja lähdin kävelemään pitkin pimeitä katuja kotiin. Mielessäni pyöri vain ajatus siitä, että Louis lähtisi pian ja jäisin melkein yksin hääsuunnittelun kanssa. Kumpa hänen ei pitäisi lähteä... Tuntuu hirveältä olla erossa ja vieläpä näin häiden alla. Skypellä yhteydenpito ei riitä: tarvitsen hänet vierellini. Minun täytyy kuitenkin mennä jo nukkumaan: Huomenna on aika hääpuvun sovitukseen.
Olen nyt matkalla Louisin luokse. Olen varma, että hän olisi myöskin suunnittelemassa kaiken häihin liittyvän kanssani, auttamassa järjestelyissä, mutta hänen on lähdettävä kiertueelle. Se tässä nyt sitten onkin se suurin ongelma: sulhasen täytyy lähteä kiertämään maailmaa vain muutamaa kuukautta ennen häitä ja palaa vasta aivan liian lähellä h-hetkeä. Joka tapauksessa häistä täytyy tulla täydelliset: pidän siitä huolen! Onneksi Louis lähtee vasta kolmen päivän päästä, joten ehdin neuvotella muutamasta asiasta.
Saavuin sulhaseni talolle ja hän avasi oven hymyillen hurmaavasti, kuten tavallista.
"Huomenta, kaunis morsiammeni." Hän sanoi.
Suutelimme nopeasti, mutta intohimoisesti. Astuin sisälle eteiseen ja riisuin takkini naulakkoon.
"No, mikäs on päivän aihe tänään?" Hän kysyi
"Kakut. Päästään herkuttelemaan." Vastasin ja aloin kaivaa kakkumaistiaisia laukustani.
"Kerrot vaan, mistä tykkäät eniten. Nää on kaikki siitä keskustan ihanasta leipomosta." Sanoin.
Louis otti yhden lautasen käteensä ja alkoi maistella sitä. Sitten hänen ilmeensä muutui ja hän heitti leikkisästi loput naamalleni.
"Kakku sota!" Hän huusi.
Kiireisestä päivästä ja kaikesta stressistä huolimatta aloin nauraa hysteerisesti: Sellainen vaikutus Louisilla oli minuun. Se on osa sitä, miksi häntä niin paljon rakastankin. Hän saa parhaat puoleni esiin.
"Vastaisku!" Huusin ja heitin Louisia takaisin toisella näyte-kakulla.
Tämä oli juuri sitä, mitä tarvitsin: Huoletonta hauskanpitoa. Leikimme kuin lapset loppupäivän, kunnes illalla minun täytyi lähteä.
"Kumpa voitaisiin olla joka päivä näin." Sanoin haikeana eteisessä.
"Sitten kun susta tulee mun vaimo, niin voidaan olla." Louis sanoi lempeästi ja suutelimme hyvästiksi.
Toivotimme toisillemme hyvää yötä ja lähdin kävelemään pitkin pimeitä katuja kotiin. Mielessäni pyöri vain ajatus siitä, että Louis lähtisi pian ja jäisin melkein yksin hääsuunnittelun kanssa. Kumpa hänen ei pitäisi lähteä... Tuntuu hirveältä olla erossa ja vieläpä näin häiden alla. Skypellä yhteydenpito ei riitä: tarvitsen hänet vierellini. Minun täytyy kuitenkin mennä jo nukkumaan: Huomenna on aika hääpuvun sovitukseen.
tiistai 5. maaliskuuta 2013
A romantic valentinesday story ~Osa 7~
Istuimme alas syömään. Koko ateria oli asetettu kauniisti ja oli harmi rikkoa se. Söimme hyvinkin hitaasti, maistellen lähes jokaisen suupalan loppuun asti. Tilaa oli kuitenkin myös jälkiruualle, joka oli aivan taivaallisen ihanalta maistuva suklaakakun palanen. Sillä hetkellä on olisi voinut toivoa elämältä enää mitään muuta.
Kun olimme lopulta syöneet Harry nousi kysyi: "Saanko luvan daamini?"
Nyökkäsin vastaukseksi hänen erittäin herrasmiesmäiseen pyyntöönsä ja valssi musiikkia alkoi soida. Tanssimme jonkinaikaa, kunnes sanoin: "Tää ilta on ollu kerrassaan täydellinen. Kiitos Harry."
"Ilohan mun oli saada suunnitella tää kaikki. Tiedäthän sä, kuinka paljon mä tykkään ystävänpäivästä." Harry sanoi hymyillen.
Jatkoimme tanssimista suorastaan lumoutuneena toisistamme. Tämä hetki oli sellainen, jonka ei koskaan haluaisi päättyvän. Sitten kappale loppui ja alkoikin soida alkuperäinen little things. Mitä tapahtuu?!
Harry laskeutui hitaasti yhdelle polvelle ja alkoi kaivaa sormusrasiaa taskustaan. Vera oli oikeassa! Harry aikoi kosia minua!
"Koko ajan, ku ollaan oltu yhdessä oon halunnu kysyä sulta tätä jonain päivänä ja nyt on aika." Harry sanoi
"Sophie. Tulisiks sä mun vaimoksi?"
Olin sekunnin ajan täysin jähmettyneenä yllätyksestä, mutta sitten en epäillyt hetkeäkään.
"Harry. Tottakai mä tuun!" Vastasin
Juoksin Harryn kaulaan ja suutelimme intohimoisesti. Se muistutti minua ensisuudelmastamme: paitsi, että tällä kertaa minusta oli tuleva rouva Styles.
Hetken kuluttua muut one directionin pojat, Vera, äitini ja Harryn perhe kävelivät taka-alalta. Äiti itki, mutta tiesin niiden olevan ilon kyyneleitä. Tämä oli ehdottomasti elämäni onnellisin päivä!
"Malja tulevalla herra ja rouva Stylesille!" Zayn huusi ja kaikki kilistivät shamppanja lasejaan.
Kuinkakohan kauan Harry oli suunnitellut tätä? Se ei kuitenkaan ollut olennaista: vaan se, että tiesimme kummatkin olevamme valmiita tähän. En mallattanut odottaa, että lopulta saisin olla Harryn vaimo. Se päivä oli tulossa pikemmin, kuin osasin vielä aikaisemmin kuvitellakkaan. Tunnelma oli mahtava ja kaikki olivat iloisisia meidän puolesta.
En halunnut vielä murehtia hääsuunnitteluista: Sille olisi aikaa myöhemminki. Nyt halusin vain nauttia illasta, jota en tulisi koskaan unohtamaan.
Kun olimme lopulta syöneet Harry nousi kysyi: "Saanko luvan daamini?"
Nyökkäsin vastaukseksi hänen erittäin herrasmiesmäiseen pyyntöönsä ja valssi musiikkia alkoi soida. Tanssimme jonkinaikaa, kunnes sanoin: "Tää ilta on ollu kerrassaan täydellinen. Kiitos Harry."
"Ilohan mun oli saada suunnitella tää kaikki. Tiedäthän sä, kuinka paljon mä tykkään ystävänpäivästä." Harry sanoi hymyillen.
Jatkoimme tanssimista suorastaan lumoutuneena toisistamme. Tämä hetki oli sellainen, jonka ei koskaan haluaisi päättyvän. Sitten kappale loppui ja alkoikin soida alkuperäinen little things. Mitä tapahtuu?!
Harry laskeutui hitaasti yhdelle polvelle ja alkoi kaivaa sormusrasiaa taskustaan. Vera oli oikeassa! Harry aikoi kosia minua!
"Koko ajan, ku ollaan oltu yhdessä oon halunnu kysyä sulta tätä jonain päivänä ja nyt on aika." Harry sanoi
"Sophie. Tulisiks sä mun vaimoksi?"
Olin sekunnin ajan täysin jähmettyneenä yllätyksestä, mutta sitten en epäillyt hetkeäkään.
"Harry. Tottakai mä tuun!" Vastasin
Juoksin Harryn kaulaan ja suutelimme intohimoisesti. Se muistutti minua ensisuudelmastamme: paitsi, että tällä kertaa minusta oli tuleva rouva Styles.
Hetken kuluttua muut one directionin pojat, Vera, äitini ja Harryn perhe kävelivät taka-alalta. Äiti itki, mutta tiesin niiden olevan ilon kyyneleitä. Tämä oli ehdottomasti elämäni onnellisin päivä!
"Malja tulevalla herra ja rouva Stylesille!" Zayn huusi ja kaikki kilistivät shamppanja lasejaan.
Kuinkakohan kauan Harry oli suunnitellut tätä? Se ei kuitenkaan ollut olennaista: vaan se, että tiesimme kummatkin olevamme valmiita tähän. En mallattanut odottaa, että lopulta saisin olla Harryn vaimo. Se päivä oli tulossa pikemmin, kuin osasin vielä aikaisemmin kuvitellakkaan. Tunnelma oli mahtava ja kaikki olivat iloisisia meidän puolesta.
En halunnut vielä murehtia hääsuunnitteluista: Sille olisi aikaa myöhemminki. Nyt halusin vain nauttia illasta, jota en tulisi koskaan unohtamaan.
maanantai 4. maaliskuuta 2013
A romantic valentinesday story ~Osa 6~
Olin ottanut siteen pois silmiltäni jo silloin, kun tajusin Niallin pysäyttäneen auton, koska en kestänyt ajatusta olla näkemättä sitä, mitä juuri nyt näin: Harryn kaikessa komeudessaan. Hänen suunnitelmansa taisi nyt mennä vähän mönkään, mutta ei se näyttänyt häntä haittaavan. Katsoimme toisiamme pitkään ja hetki oli kerrassaan taianomainen.
"Sä näytät tosi kauniilta." Harry kuiskasi korvaani.
Olin täysin sanaton. Kykenin ainoastaan hymyilemään hänelle kohteliaasti takasin: Samalla ehkä myös punastellen. Tämä hetki oli kerrassaan täydellinen! Harry otti minua kedästäni kiinni ja lähti johdattaa minua sisälle kauniiseen rakennukseen, jonka pihalla nyt olimme. Sisällä eteisessä muut one directionin jäsenet olivat, myöskin ykkösiin pukeutuneena. Harry liittyi heihin ja he alkoivat laulaa little thingssiä, mutta uudella sovituksella. Kaikki sanat olivat tuttuja Harryn aikaisemmin minulle antamasta taulusta.
Tätökö varten Harry oli mennyt tapaamaan poikia? Uskoisin. Se tarkoitti, että Veran hätäpuhelulla oli tarkoitus harhauttaa minut sinne, jotta Harry olisi voinut mennä poikien luokse. Jotenkin arvasin tämän Veran virneestä: Koko juttu oli suunniteltu. Kaikki sen takia, jotta tämä ilta onnistuisi.
Laulun loputtua muut pojat siirtyivät taka-alalle ja lähdimme Harryn kanssa kahdestaan kävelemään pitkiä portaita kohti ylempää kerrosta. Uskoisin paikan olleen jonkinlainen hotelli, jonka Harry oli saanut charmillaan vuokrattua meille tätä iltaa varten. Toiseen kerrokseen päästyämme nousimme hissiin, jossa Harry painoi nappia, jossa luki: 'Katolle' Katolle?! Ei sillä, että olisin pelännyt korkeita paikkoja, vaan en tajunnut, että tässä paikassa olisi kattotasannekkin.
Hississä Harry näytti edelleen hyvin salaperäiseltä ja jopa tuntui nauttivan siitä, että sai pitää minua jännityksessä vielä hetken.
"Älä huoli kulta. Tästä illasta tulee mahtava. Älä turhaan tärise." Harry sanoi ja otti minut samalla syleilyynsä ja suuteli minua.
Oloni oli yhtäkkiä paljon turvallisempi ja lopetin hermoilemisen käytännössä siihen paikkaan. Tajusin, että millään muulla, kuin sillä että saan olla hänen kanssa ei ollut mitään merkitystä.
Nopeasti hissi pysähtyi ja olimme katolla. Näky oli aivan uskomaton: Tasanne oli valaistu tuhansilla kynttilöillä, lempi kukkiani oli kaikkialla ja keskellä oli katettu romanttinen illallinen vain meille kahdelle. Henkeni salpautui.
Harry hymyili minulle ja sanoi: "Istu alas prinsessani. Pöytä on jo katettu"
"Sä näytät tosi kauniilta." Harry kuiskasi korvaani.
Olin täysin sanaton. Kykenin ainoastaan hymyilemään hänelle kohteliaasti takasin: Samalla ehkä myös punastellen. Tämä hetki oli kerrassaan täydellinen! Harry otti minua kedästäni kiinni ja lähti johdattaa minua sisälle kauniiseen rakennukseen, jonka pihalla nyt olimme. Sisällä eteisessä muut one directionin jäsenet olivat, myöskin ykkösiin pukeutuneena. Harry liittyi heihin ja he alkoivat laulaa little thingssiä, mutta uudella sovituksella. Kaikki sanat olivat tuttuja Harryn aikaisemmin minulle antamasta taulusta.
Tätökö varten Harry oli mennyt tapaamaan poikia? Uskoisin. Se tarkoitti, että Veran hätäpuhelulla oli tarkoitus harhauttaa minut sinne, jotta Harry olisi voinut mennä poikien luokse. Jotenkin arvasin tämän Veran virneestä: Koko juttu oli suunniteltu. Kaikki sen takia, jotta tämä ilta onnistuisi.
Laulun loputtua muut pojat siirtyivät taka-alalle ja lähdimme Harryn kanssa kahdestaan kävelemään pitkiä portaita kohti ylempää kerrosta. Uskoisin paikan olleen jonkinlainen hotelli, jonka Harry oli saanut charmillaan vuokrattua meille tätä iltaa varten. Toiseen kerrokseen päästyämme nousimme hissiin, jossa Harry painoi nappia, jossa luki: 'Katolle' Katolle?! Ei sillä, että olisin pelännyt korkeita paikkoja, vaan en tajunnut, että tässä paikassa olisi kattotasannekkin.
Hississä Harry näytti edelleen hyvin salaperäiseltä ja jopa tuntui nauttivan siitä, että sai pitää minua jännityksessä vielä hetken.
"Älä huoli kulta. Tästä illasta tulee mahtava. Älä turhaan tärise." Harry sanoi ja otti minut samalla syleilyynsä ja suuteli minua.
Oloni oli yhtäkkiä paljon turvallisempi ja lopetin hermoilemisen käytännössä siihen paikkaan. Tajusin, että millään muulla, kuin sillä että saan olla hänen kanssa ei ollut mitään merkitystä.
Nopeasti hissi pysähtyi ja olimme katolla. Näky oli aivan uskomaton: Tasanne oli valaistu tuhansilla kynttilöillä, lempi kukkiani oli kaikkialla ja keskellä oli katettu romanttinen illallinen vain meille kahdelle. Henkeni salpautui.
Harry hymyili minulle ja sanoi: "Istu alas prinsessani. Pöytä on jo katettu"
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
A romantic valentinesday story ~Osa 5~
Minulla oli viekä reilusti aikaa valmistautua. Kuitenkin mielessäni pyöri kaikki mahdolliset yllätykset, mitä hän olisi voinut keksiä. Osittain Harryn arvaamattomuus oli asioita, joista hänessä pidin: Koskaan ei ollut mahdollisuuttakaan tylsistyä Harryn seurassa. Hän oli myös koko aikaisemman ajan suhteestamme ollut aina täydellinen herrasmies ja varmistanut, että minulla oli hyvä olla. Emme olleet edes riidelleet juurikaan: mitä nyt joistain pikkuasioista silloin tällöin, mutta ei ikinä mitään, joka olisi voinut meidät erottaa.
Olihan tottakai myös meillä kummallakin ollut oma historiamme myös seurustelussa, mutta en ole todellakaan mustasukkainen Harryn ex-tyttöystävistä: Tiedän, että hän rakastaa nykyisin vain minua. Rakastaa on iso sana, mutta minun ja Harryn tapauksessa sitä oli sopiva käyttää. Enkä ole koskaan ollut sellainen tyttö, joka sanoisi sen kevyesti, ilman todella tarkottamatta sitä. Kaiken lisäksi sen takia, mitä Vera oli aikaisemmin sanonut, en voinut olla miettimättä, että miltä tuntuisi jonain päivänä olla oikeasti rouva Styles... Täytyy kuitenkin sanoa, että pidin ajatuksesta.
Kuitenkin minun oli jo aika aloittaa siistiytyminen: Meikata, laittaa hiukset, pukea mekko... Kaiken tulisi olla täydellistä. Vera auttoi minua kaikessa tässä, niin kuin parhaan ystävän kuuluukin Olen tavallaan hyvin kiitollinen, että hän on ollut minun tukenani tänään, vaikka aamu Harryn kanssa jäikin kesken. Oli myöskin mukavaa saada muuta ajateltavaa, kuin ilta jonka takia vatsaani väänsi: mutta kuitenkin hyvällä tavalla. Vera rauhoitteli minua, mutta tiedän, että hän on kuitenkin aina ollut sellainen ilopilleri, joka ei osaa kaikesta huolimatta eläytyä mukaan toisten hermoiluun.
Ennen kuin huomasinkaan, olin jo valmis. Siis ulkoisesti, sisäisesti ajatukseni risteilivät kaikessa maan ja taivaan välillä.
"Voi ku sä näytät niin kauniilta!" Vera hihkui
"Kiitos." Sanoin vienosti, vähän punastellen.
"Harry tulee oleen niin ällikällä lyöty, ku näkee sut!" Vera sanoi vähän kiusoitellen.
En voi kuvitellakaan, mitä tekisin ilman Veraa: Hän on parasystävä, joka kellään voi olla! Olin niin onnellinen, että hänen lisäkseen, kuin ihmeenkaupalla olin myös onnistunut saamaan Harryn itsellenni. Ja kaikista muista tytöistä silloin kerran puistossa, hän oli kiinnittänyt huomionsa juuri minuun. Kesken ajatusteni kuulin auton torven äänen ulkoa.
"Nyt se Niall siitten tuli!" Vera sanoi innostuneesti. "Onnea matkaan!"
"Kiitti! Sitä kyllä tarvitaan!" Vastsin naurahtaen, mutta läpi paistoi hermostus.
Kävelin ulos ovesta kohti luxus autoa, jolla Niall oli tullut minua hakemaan.
"Iltaa arvon leidi!" Niall sanoi hienostuneesti. "Laita tää side sun silmille. Harry vaati sitä."
"Okei." Vastasin vähän ihmetellen.
Istuin side silmillä autoon. Matka ei ollut kovin pitkä, mutta silti tunteeni ehtivät muuttua moneen kertaan, ennen kuin olimme perillä. Outoa oli, että emme puhuneet sanaakaan Niallin kanssa koko matkana. Ehkä se johtui siitä, ettei hän halunnut vahingossakaan paljastaa Harryn aikeita, tai sitä minne olimme matkalla.
Perillä Niall avasi minulle auton oven ja heti astuttuani ulos näin Harryn: Hän hymyili leveästi ja hänen katseensa oli valloittava. Hän myös näytti komeammalta, kuin koskaan ennen. Tiesin, että illasta tuli taianomainen ja ikimuistoinen.
Olihan tottakai myös meillä kummallakin ollut oma historiamme myös seurustelussa, mutta en ole todellakaan mustasukkainen Harryn ex-tyttöystävistä: Tiedän, että hän rakastaa nykyisin vain minua. Rakastaa on iso sana, mutta minun ja Harryn tapauksessa sitä oli sopiva käyttää. Enkä ole koskaan ollut sellainen tyttö, joka sanoisi sen kevyesti, ilman todella tarkottamatta sitä. Kaiken lisäksi sen takia, mitä Vera oli aikaisemmin sanonut, en voinut olla miettimättä, että miltä tuntuisi jonain päivänä olla oikeasti rouva Styles... Täytyy kuitenkin sanoa, että pidin ajatuksesta.
Kuitenkin minun oli jo aika aloittaa siistiytyminen: Meikata, laittaa hiukset, pukea mekko... Kaiken tulisi olla täydellistä. Vera auttoi minua kaikessa tässä, niin kuin parhaan ystävän kuuluukin Olen tavallaan hyvin kiitollinen, että hän on ollut minun tukenani tänään, vaikka aamu Harryn kanssa jäikin kesken. Oli myöskin mukavaa saada muuta ajateltavaa, kuin ilta jonka takia vatsaani väänsi: mutta kuitenkin hyvällä tavalla. Vera rauhoitteli minua, mutta tiedän, että hän on kuitenkin aina ollut sellainen ilopilleri, joka ei osaa kaikesta huolimatta eläytyä mukaan toisten hermoiluun.
Ennen kuin huomasinkaan, olin jo valmis. Siis ulkoisesti, sisäisesti ajatukseni risteilivät kaikessa maan ja taivaan välillä.
"Voi ku sä näytät niin kauniilta!" Vera hihkui
"Kiitos." Sanoin vienosti, vähän punastellen.
"Harry tulee oleen niin ällikällä lyöty, ku näkee sut!" Vera sanoi vähän kiusoitellen.
En voi kuvitellakaan, mitä tekisin ilman Veraa: Hän on parasystävä, joka kellään voi olla! Olin niin onnellinen, että hänen lisäkseen, kuin ihmeenkaupalla olin myös onnistunut saamaan Harryn itsellenni. Ja kaikista muista tytöistä silloin kerran puistossa, hän oli kiinnittänyt huomionsa juuri minuun. Kesken ajatusteni kuulin auton torven äänen ulkoa.
"Nyt se Niall siitten tuli!" Vera sanoi innostuneesti. "Onnea matkaan!"
"Kiitti! Sitä kyllä tarvitaan!" Vastsin naurahtaen, mutta läpi paistoi hermostus.
Kävelin ulos ovesta kohti luxus autoa, jolla Niall oli tullut minua hakemaan.
"Iltaa arvon leidi!" Niall sanoi hienostuneesti. "Laita tää side sun silmille. Harry vaati sitä."
"Okei." Vastasin vähän ihmetellen.
Istuin side silmillä autoon. Matka ei ollut kovin pitkä, mutta silti tunteeni ehtivät muuttua moneen kertaan, ennen kuin olimme perillä. Outoa oli, että emme puhuneet sanaakaan Niallin kanssa koko matkana. Ehkä se johtui siitä, ettei hän halunnut vahingossakaan paljastaa Harryn aikeita, tai sitä minne olimme matkalla.
Perillä Niall avasi minulle auton oven ja heti astuttuani ulos näin Harryn: Hän hymyili leveästi ja hänen katseensa oli valloittava. Hän myös näytti komeammalta, kuin koskaan ennen. Tiesin, että illasta tuli taianomainen ja ikimuistoinen.
lauantai 2. maaliskuuta 2013
A romantic valentinesday story ~Osa 4~
Samaan aikaan ostarilla...
"Valitte joku jo!" Vera alkoi jo turhautua
"Joo, joo. Mut tää on niin vaikeeta!" Vastsin aavistuksen ärtyneesti.
"Jos sä otat sen pinkin, ni mä nirhaan sut." Vera sanoi aavistuksen pelkästään kiusoitellen
Kokeilin vielä monia mekkoja. Satoja uskoisin. Lopulta kuitenkin tämän rupeaman jälkeen päädyin valitsemaan sen pinkin mekon. Se tuntui parhaalta ja sai itseassiassa koristeellisuudellaan minut tuntemaan itseni kuin prinsessaksi.
Kun valinta oli sitten lopulta tehty. lähdimme Veran kanssa talolleni. Oleskelimme muun muassa katsoen elokuvia, napostellen ja muuten vain höpisten.
"No, mitä te oitte tehä Harryn kanssa illalla?" Vera kysyi uteliaana
"Itte asiassa mulla ei oo aavistustakaan. Se on ollu aika salaperänen suunnitelmiensa suhteen." Sanoin naurahtaen
"Mitä jos se aikoo kosia sua tänään? Kun on ystävänpäivä ja kaikkea?" Vera sanoi vihjailevasti.
"Ei kai nyt sentään!" Sanoin.
Kuitenkin aloin ajatella asiaa: Ehkä olimmekin jo valmiita. Rakastimme tottakai ehdoitta toisiamme ja olimmehan olleet yhdessä jo pitkään. Olisihan se tottakai mahtavaa saada Harry viimein kokonaan omakseni. En kuitenkaan alkanut yli ajatella, vaan siirryin takaisin popcornin syöntiin.
"Voi ku vaan mäki joskus löytäsin jonku, joka rakastais mua yhtä paljon, ku Harry sua." Vera sanoi haaveilevalla äänensävyllä
"Varmana löyät." Sanoin rohkaisevasti.
Olin aina ollut tavallaan parantumaton romantikko ja uskont, että kaikille on olemassa "se oikea" Niin se vain oli mielestäni aina ollut! Harryn tavattuani olim myöskin varma, että olin löytänyt oman parini. Oli minullakin ollut muutama poikaystävä ennen häntä, mutta en tuntenut heitä kohtaan mitään näin voimakasta. Löhöilimme sohvalla rennosti, kunnes puhelimeni soi: Se oli Harry. Hymy nousi välittömästi kasvoilleni.
"Hei kulta!" Vastasin
"Hei sydänkäpyni! Miten oot voinu?" Harry sanoi
"Hyvin! Ollaan nyt Veran kanssa meillä löpöämässä." Vastasin
"Ootko valmis iltaa varten? Niall hakee sut sitte ysiltä." Harry sanoi salaperäisesti
"Kymmenen yli! Mun pitää syödä!" Niall huikkasi taustalta
"Korjaus: Kymmenen yli" Harry sanoi
"Ok. Tuskin maltan oottaa." Sanoin
Hyvästelimme ja vatsassani alkoi jo lepattaa perhosia. Odotin kuitenkin iltaa tietysti suurella innolla.
"Valitte joku jo!" Vera alkoi jo turhautua
"Joo, joo. Mut tää on niin vaikeeta!" Vastsin aavistuksen ärtyneesti.
"Jos sä otat sen pinkin, ni mä nirhaan sut." Vera sanoi aavistuksen pelkästään kiusoitellen
Kokeilin vielä monia mekkoja. Satoja uskoisin. Lopulta kuitenkin tämän rupeaman jälkeen päädyin valitsemaan sen pinkin mekon. Se tuntui parhaalta ja sai itseassiassa koristeellisuudellaan minut tuntemaan itseni kuin prinsessaksi.
Kun valinta oli sitten lopulta tehty. lähdimme Veran kanssa talolleni. Oleskelimme muun muassa katsoen elokuvia, napostellen ja muuten vain höpisten.
"No, mitä te oitte tehä Harryn kanssa illalla?" Vera kysyi uteliaana
"Itte asiassa mulla ei oo aavistustakaan. Se on ollu aika salaperänen suunnitelmiensa suhteen." Sanoin naurahtaen
"Mitä jos se aikoo kosia sua tänään? Kun on ystävänpäivä ja kaikkea?" Vera sanoi vihjailevasti.
"Ei kai nyt sentään!" Sanoin.
Kuitenkin aloin ajatella asiaa: Ehkä olimmekin jo valmiita. Rakastimme tottakai ehdoitta toisiamme ja olimmehan olleet yhdessä jo pitkään. Olisihan se tottakai mahtavaa saada Harry viimein kokonaan omakseni. En kuitenkaan alkanut yli ajatella, vaan siirryin takaisin popcornin syöntiin.
"Voi ku vaan mäki joskus löytäsin jonku, joka rakastais mua yhtä paljon, ku Harry sua." Vera sanoi haaveilevalla äänensävyllä
"Varmana löyät." Sanoin rohkaisevasti.
Olin aina ollut tavallaan parantumaton romantikko ja uskont, että kaikille on olemassa "se oikea" Niin se vain oli mielestäni aina ollut! Harryn tavattuani olim myöskin varma, että olin löytänyt oman parini. Oli minullakin ollut muutama poikaystävä ennen häntä, mutta en tuntenut heitä kohtaan mitään näin voimakasta. Löhöilimme sohvalla rennosti, kunnes puhelimeni soi: Se oli Harry. Hymy nousi välittömästi kasvoilleni.
"Hei kulta!" Vastasin
"Hei sydänkäpyni! Miten oot voinu?" Harry sanoi
"Hyvin! Ollaan nyt Veran kanssa meillä löpöämässä." Vastasin
"Ootko valmis iltaa varten? Niall hakee sut sitte ysiltä." Harry sanoi salaperäisesti
"Kymmenen yli! Mun pitää syödä!" Niall huikkasi taustalta
"Korjaus: Kymmenen yli" Harry sanoi
"Ok. Tuskin maltan oottaa." Sanoin
Hyvästelimme ja vatsassani alkoi jo lepattaa perhosia. Odotin kuitenkin iltaa tietysti suurella innolla.
perjantai 1. maaliskuuta 2013
A romantic valentinesday story ~Osa 3~
Samaan aikaa 1D:n treenikämpällä...
(Harry kertojana)
Lähdin tapaamaan poikia erottuani Sophiesta puistossa. Ajatukseni tosin leijailivat aivan muualla, kun meidän pitäisi harjoitella little thingin uutta sovitusta, jolla aioin yllättää Sophien myöhemmin. En vain kyennyt keskittymään, vaan ajattelin ainoastaan kaunnin tyttöystäväni ihania, vaaleita hiuksia, hänen häikäisevää hymyään ja henkeäsalpaavan upeita sinisiä silmiään...
"Harry! Herätys! Meillä on haloo treenit menossa! Haluuthan sä, että tästä tulee täydellinen Sophieta varten?" Zayn sanoi ja havahduin ajatuksistani.
"Joo, tottakai! Mutta mua vaan hermostuttaa... Tää laulu ja erityisesti se... Tiedättehän mitä mä kerroin aikovani tehä..." Sain sanotuksi
"Älä huoli, Sophie on ihan sulaavahaa sun käsissä muutenki. Se tulee rakastamaan kaikkea, mitä oot suunnitellu sitä varten." Niall sanoi
"Nii ja älä turhaa huolehi siitä kaikista isoimmasta jutusta: Kyllä sen aika on jo, kuitenki Sophie on samaa mieltä." Louis sanoi rohkaisevasti
"No, ehkä se sit on niin." Sanoin varmana, mutta silti edelleen miettien.
"Onnea matkaan bro!" Liam sanoi ja halasi minua.
Oli mahtavaa saada tukea neljältä parhaalta ystävältäni tällaisina hetkinä, kun on kyseessä riskinottaminen ja jotain näinkin tärkeää.
"Jos sä jänistät, niin et kuitenkaan vois koskaan antaa sitä itelles anteeks. Sophie on sulle se oikea! Sen näkee jo kilometrien päähän!" Sanoi Niall
Tiesin, että se oli totta. Nyt vaan pitäisi selvitä tulevista hetkistä ennen iltaa.
"No, jatketaanko?" Louis ehdotti
"Joo, ehdottomasti!" Sanoin aidosti innostuneesti
Musiikki sai tällaisina hetkinä ajatukseni vähäksi aikaa muualle. Olin valmiinpi, kuin tulisin koskaan olemaan.
(Harry kertojana)
Lähdin tapaamaan poikia erottuani Sophiesta puistossa. Ajatukseni tosin leijailivat aivan muualla, kun meidän pitäisi harjoitella little thingin uutta sovitusta, jolla aioin yllättää Sophien myöhemmin. En vain kyennyt keskittymään, vaan ajattelin ainoastaan kaunnin tyttöystäväni ihania, vaaleita hiuksia, hänen häikäisevää hymyään ja henkeäsalpaavan upeita sinisiä silmiään...
"Harry! Herätys! Meillä on haloo treenit menossa! Haluuthan sä, että tästä tulee täydellinen Sophieta varten?" Zayn sanoi ja havahduin ajatuksistani.
"Joo, tottakai! Mutta mua vaan hermostuttaa... Tää laulu ja erityisesti se... Tiedättehän mitä mä kerroin aikovani tehä..." Sain sanotuksi
"Älä huoli, Sophie on ihan sulaavahaa sun käsissä muutenki. Se tulee rakastamaan kaikkea, mitä oot suunnitellu sitä varten." Niall sanoi
"Nii ja älä turhaa huolehi siitä kaikista isoimmasta jutusta: Kyllä sen aika on jo, kuitenki Sophie on samaa mieltä." Louis sanoi rohkaisevasti
"No, ehkä se sit on niin." Sanoin varmana, mutta silti edelleen miettien.
"Onnea matkaan bro!" Liam sanoi ja halasi minua.
Oli mahtavaa saada tukea neljältä parhaalta ystävältäni tällaisina hetkinä, kun on kyseessä riskinottaminen ja jotain näinkin tärkeää.
"Jos sä jänistät, niin et kuitenkaan vois koskaan antaa sitä itelles anteeks. Sophie on sulle se oikea! Sen näkee jo kilometrien päähän!" Sanoi Niall
Tiesin, että se oli totta. Nyt vaan pitäisi selvitä tulevista hetkistä ennen iltaa.
"No, jatketaanko?" Louis ehdotti
"Joo, ehdottomasti!" Sanoin aidosti innostuneesti
Musiikki sai tällaisina hetkinä ajatukseni vähäksi aikaa muualle. Olin valmiinpi, kuin tulisin koskaan olemaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)