Never let you go ~Osa 7~

Mua pelotti tuleva leikkaus enemmän, ku voin sanoin kuvailla, kuitenki mulla oli nyt levollisempi olo, koska olin saanu Liamin hyväksynnän sille. Lisäks mä tietyllä tavalla ootin innolla kaikkea, mitä me ehkä voitas tehä näitten tulevien päivien aikana. Liamin tuntien mä tiesin, et se tulis yllättämään mut. Oli vielä niin monta asiaa, jotka mä haluisin vielä tehä...

Osalta mö uskoin tulevaisuuteen ja siihen, et leikkaus onnistuu ja mä pääsen kotiin lähes täysin parantuneena. Riskit piti kuitenki aina muista... Miks mä olin tällanen pelkuri? Miks mä pelkään tätä näin paljon? Suurimmaks osaks mua pelotti jättää Liam tänne ilman mua, jos kaikki ei päätykkään hyvin... Tuntuu hirveeltä aatella Liamia mun hautajaisissa...

Miks mä en voinu vaan aatella tarpeeks positiivisesti? Kai se on sit niin, et pitää varautuu pahimpaan, vaik toivoiski parasta... Tän leikkauksen ottaminen oli mulle suuri päätös, joka voi joko pelaataa, tai tappaa mut... Siihen oli vähän yli kaks päivää... Se tuntu tosi lyhyeltä aatellen sitä, kuinka vähän mä olin ehtiny tähän mennessä tehä...

Mun oli kuitenki lopettattava ajattelemasta näin synkästi, koska Liam tulee kohta, enkä haluu pilata kaikkea mun negatiivisella mielialalla... Mä olin valmis elämään nää päivät niin ku ne olis mun viimiset.

"Hei kulta!" Liam käveli ovesta, kuin tilauksesta.

"Hei rakas!" mä vastasin.

"Kuule, mulla on meille keksittynä kaikkea mahollisimman kivaa tekemistä tälle ja huomiselle päivälle, joten valmistau!" Liam sano innokkaasti.

Mä hymyilin ja vastasin aidosti innokkaana: "Hienoa! En valta oottaa!"

"Pue kunnolla päälles ni lähetään! Mä kysyin jo hoitajilta ja se oli ok." Liam sano.

Mä lisäsin vaatetta ja hymyilin koko ajan: mä pääsin ulkomaailmaan.

"No, saako udella mitään?" mä kysyin kiusoitellen.

"Ei tietenkään! Kaiken pitää tulla yllätyksenä!" Liam sano salaperäsesti ja iskien silmää.

Mä tiesin Liamin keksineen varmasti jotaki aivan täydellistä. Ku me päästiin ulos ovesta ja kadulle, Liam otti meille taksin. Mun varsaan nous perhosia, mut tää jännitys tuntu ehottomasti hyvältä. Oli virkistävää, et mä tunsin näin taas pitkästä aikaa.

"Sulje silmät. Me ollaan kohta perillä." Liam sano hymyillen.

Mä suljin silmäni ja melkein tärisin jännityksestä. Liamista ei voinu tietää, et mitä se oli saanu päähänsä.

"Nyt sä voit avata!" Liam sano juhlallisesti, avaten mulle jo oven.

Mä avasin mun silmät ja näin valtavan jalkapallo kentän. Olin ihan sanaton.

"No, pidäs sä siitä?" Liam kysy hymyillen.

"Ai että pidänkö? Tää on aivan mahtava!" mä sanoin.

"Mä sain tän uuen kentän vuokrattua hetkeks suhteiden avulla." Liam sano, selvästi ilosena siitä, et mä olin enemmän, ku tyytyväinen.

Mä jäin vaan kattomaan koko paikaa edelleenki täysin haltioituneena. Liam kyllä ties, mistä narusta vetää.

"Kokeile jo!" Liam huus.

Mä otin hymyillen lähimmän jalkapallon ja asetin sen oikeeseen kohtaan. Liam meni maalivahin paikalle. Mä oti välimatkaa palloon ja lähin juoksemaan sitä kohti. Mä tunsin olevani hetken aikaa olevani enemmän elossa, ku pitkään aikaan. Mä näin kaiken ikään ku hiastuksena: mä juoksin, pallo lens ja mä tein maalin.

Mulle tuli heti takauma mieleen mun lapsuudesta. Mä olin ollu sillon haka tekemään maaleja ja opetin jopa muita pelaamaan. Mä muistan olleeni niin pettyny, ku sanottiin, etten pysty pelaamaan enää pitkään aikaan...

"Vau! Sähän isket lujaa!" Liam naureskeli.

"Sä et oo nähny mitään vielä!" mä sanoin naureskellen ja otin toisen pallon maasta.

Me jatkettiin tätä pitkän aikaa ja meillä oli tosi hauskaa. Yleensä mä sain maalin, mut Liamillekki kerty torjuntoja. Oli niin mahtavaa pystyä pelaamaan taas, vaikka se oliki ehkä enää vaan tänään... Nyt ei kuitenkaan ollu aika miettiä sitä. Lopuks me maatiin maassa nauraen Liamin viimiselle tarjunnalle.

"Kiitti, et toit mut tänne. Oli hauskaa." mä sanoin kattoen Liamiin.

"Mielellänihän mä teen jotain, josta mun tyttöystävä tykkää." Liam sano hymyillen, kattoen mua takasin silmiin. Me suudeltiin intohimosemmin, ku koskaan ennen.

Me vaan maattiin siinä kattoen taivaalle aurinkoa, joka paisto kirkkaalta taivaalta. Se hetki oli täydellinen: jalkapalloa, kaunis päivä, poikaystävä... Mitä muuta mä voisin toivoa? Me mentiin kävellen takasin sairaalan pihaan, koska se oli lähellä. Me juteltiin Liamin kanssa taas kaikesta ja nauretiin toisten vitseille.

"No, tuuks sä hakeen mut huomennaki?" mä kysyin hymyillen.

"Tottakai." Liam vastas hymyillen takasin. "Sillon mä nostan panoksia entisestään." se lisäs salaperäsesti.

Me hyvästeltiin toisemme kesä illan kauniissa auringonlaskussa. Mulla oli ollu mahtava päivä ja huomisesta tulis varmasti vielä mahtavampi. Tää oli antanu mulle hetkeks muuta ajateltavaa ja mä olin tyytyväinen. Vaikka kaikki voi olla ohi ylihuomenna, mä olin onnellinen. Mä olin löytäny Liamissa oikeen aarteen. Missä mä olisinkaan ilman sitä.