Liam oli käyny mun luona viime aikoina sen ekan kerran jälkeen jo paljon. Se oli niin kultanen, ku jakso käy täällä mun luona ja kuunnella mun valituksia tylsästä sairaala elämästä. Liam oli äärimmäisen hyvä kuuntelija ja lohduttaja. Ajan myötä mä uskalsin kertoa itestäni enemmän ja päästää Liamia enemmän perille mun mietteistä ja tuntemuksista.
Vaikka kaikki meniki äärimmäisen hyvin ni en voinu saaha mielestäni sitä pelkoa, et kiinnyn liikaa. En halunnu olla mikään anelija, joka tarvii aina jonku lähelleen. Toistaseksai Liam näytti vierailevan mun luona kuitenki vierailevan mun luona mielellään, eikä pitäny tätä taakkana. Sitä ei voi kuitenkaan koskaan tietää, et miltä siitä pitemmänpäälle tuntuu...
Olin saanu Liamista hyvän ystävän viime päivien aikana ja mä arvostin sitä todella. Kun on sairas niin alkaa arvostamaan pieniäki iloja, joita elämä vielä tuo ja muut huolet jotenki vaan tuntuu pienevän, jos on mahollista kuolla pianki... En halunnu, et nää jäis mun viimisesiks päiviks, mut en voinu sille mitään, jos mun aika onki jo mennä...
Mä aloin itkeä. Osalta kans sen takia, et mietin kaikkea, mitä musta ja Liamista vois vielä tulla, jos vaan mulla ois mahollisuus elää tavallisesti tän sairaalan ulkopuolella... En halunnu toivoo liikoja, mut se todella oli ainoa poika, joka oli koskaan välittäny musta tällä tavalla... Lisäks en kestäny ajatusta, et kuolisin ja en olis ees koskaan...
Joka tapauksessa mun oli turha miettiä mitään tällasta, koska en ees tienny, et tunsiko Liam läheskään samoin mua kohtaan... Kuka nyt haluais alkaa seurustelemaan kuolemaisillaanolevan kanssa? En voinu ruveta tärkeeks kellekkään, koska sit olis lisää ihmisiä, jotka mä jättäsin taakseni, ku mä kuolen... Mun tilanteessa tällasia asioita piti miettiä.
Kuitenki mä halusin kuollakseni rakastua, ennen ku siihen ei olis enää mahollisuutta... Kuitenkaan en tiiä, et satuttasinko mä siinä vaan itteeni ja muita, jos mä vaan antasin Liamin rakastuu muhun ja sit vaan kuolen ja jätän sen yksin tahtomatta... Kaikki oli niin vaikeeta, mut olin kyllä tottunu siihen vuosien varrella muutenki...
Rakkaus vaan ei ikinä ollu ennen näitten vaikeuksien listalla. Itteasiassa en koskaan ennen aatellu sen ees tulevan mun kohalle... Liamin tapaaminen kuitenki muutti tän, vaikka tää nyt onki tosi aikasta ja ehkä mä vaan uupuneena ja lääkkeitten turruttamana, mut silti mä sanonen sen: mä haluisin olla sen tyttöystävä.
Mä en kuitenkaan koskaan uskaltas sanoa sitä sille suoraan ujouttani, mut silti mä toivoin niin... Tiiän, et toivon ihmettä, et Liamki muka välittäis ja haluis olla mun kanssa ihan oikeesti... Mä päätin antaa ajan kulua ja sit miettii, et miten mä voisin edetä, mut tällä hetkellä mä aion vaan unelmoia... Tää kaikki vaan tuntu jotenki niin hyvältä sanoa ja mä olin luonteva Liamin seurassa ja uskouduin sille...
Mä en halunnu missään nimessä lopettaa taistelutta, mut mun mahokset kieltämättä näytti huonolta. Ekaks: mä oon mahollisesti kuolemassa ja tokaks: mä en tiiä, vaikka Liamilla olis jo tyttöystävä. Mun oli jotenki saatava selvyys tosta jälkimmäisestä, jotta tiiän yrittääkkö, pitäskö mun vaan suosiolla unohtaa se ja antaa sen jatkaa elämää rauhassa...
Liamin oli tarkotus tulla huomenna käymään ja mua hermostutti se niin paljon, koska mun oli pakko koittaa saaha vihiä sen tunteista... Mun oli kai otettava riski ja vaan yrittää kysellä kaikkea, vaik se saattaaki olla läpinäkyvää... Mä olin kuitenki valmis, koska ainoa asia minkä mä kyllä tiesin oli, et mä en aikonu luovuttaa kokeilematta.
Toivoen parasta, mut oottaen pahinta. Niin se tässä tapauksessa todellaki oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti