Never let you go ~Osa 1~

Mun nimi on Beth. Mulla on synnynnäinen sydän vika, jonka takii mä joun olemaan täällä sairaalassa aika paljon. Yleensä nää on vaan ruutiini tartakastuksia, mut koskaan ei voi tietää, et jos löydetäänki jotain uutta: kuten nyt. Huomattiin, ettei mun nykyset lääkkeet ollukkaan vaikuttanu halutulla tavalla ja mun tilanne saatto olla entistä vakavampi.

Olin jo luullu selättäneeni tän ja saanu monia vuosia lisää aikaa, mut koko ajan mä olinki syöny vääriä lääkkeitä, jotka ei ollukkaan vaikuttanu tarpeeks parantavasti. Tää tarkotti siis sittä, et en tiiä, millon pääsisin taas kouluun uuestaan. En mä ikinä ollu siis pitäny koulusta, mut halusin muitten mukaan, elämään ihan tavallisesti.

Aika kävi usein tosi pitkäks täällä. Yleensä mä kulutin aikana kattomalla telkkaria ja lukemalla lehtiä. Välillä mä kävin ulkona jonku kanssa, mut yksin mua ei juurikaan huvittanu. Täällä ei tuntunu olevan juurikaan ketään saman henkistä tyyppiä, koska mulla oli yksityishuone, eikä viereissä huoneissa ollu juurikaan muita nuoria.

Oli piristävää, ku joku tuli käymään, mut ymmärsin, ettei mun perheellä ja kavereilla ollu mahottomasti aikaa kaikilta kiireiltä käy täällä. Se et tää mun sairaus oli synnynnäinen kuitenki tarkotti sitä, et olin jo tottunu ajan myötä tähän kaikkeen. Välillä mä sain olla pitempiä jaksoja kotona, mut nyt mä kuitenki olin taas täällä... Mahtavaa!

Aurinko paisto ikkunasta. Mä olisin niin halunnu mennä sinne, pelaamaan jalkapalloa, tai jotain, mut en pystyny... Olin aina rakastanu sen pelaamista, mut en oo voinu pelata kunnolla enää kovinkaan pitkään aikaan... Kaikki tää tuntu niin mahottoman turhauttavalta, vaan istua tässä, vaikka haluisin olla tuolla...

"Beth, sulle on vieras." hoitaja tuli kertomaan.

Kuka se oli? Eihän äiti, tai kukaan muukaan ollu sanonu tulevansa tänään.

"Päästäkää vaan sisään." mä vastasin innolla oottaen, et kuka oli tullu tänne mun takia.

Mä siirsin välittömästi mun katseen ovella. Mä näin mun vierailijan varjon ja yllätyin. Se kuulu selvästi pojalle. Lähempänä mä viimein tiesin, kuka tää mystinen vierailija oli: se oli meidän luokan Liam.

"Liam! Mikä yllätys!" mä iloitsin.

"Hei Beth!" Liam tervehti mua.

Pienen hiljaisuuden jälkeen Liam kerto lopulta oikeen syyn, et miks oli tullu tänne.

 "Mä vaan tulin kattomaan, et miten sä voit. Koko luokka on huolissaan susta." Liam kerto.

"Se on kiva kuulla, et musta välitetään." mä sanoin hymyillen. "Sano kaikille terveisiä ja serro, et mä kyllä pärjään."

Liam hymyili kans.

"Mä kyllä tiesin, et pärjäät. Sä oot aina ollu niin sisukas: sä et anna koskaan periks." Liam sano.

Mä punastuin vähän. En ollu koskaan nähny itteäni koskaan niin vahvana. Pikemminki heikkona tyttönä, joka sairastelee koko ajan.

"Sun täytty kertoo kaikki koulusta! Mä oon ollu täällä jo kauan, joten oon varmasti jääni paitsi paljosta. Sitä paitsi täällä kuolee tylsyyteen, joten mä kaipaisin kyllä juoruja!" mä sanoin nauraen.

Liam nauro kans ja kerto kaiken tarpeellisen. Oli kiva saaha taas vähän kosketusta siihen, mitä kaikkea sairaalan ulkopuolella on tapahtunu. Samalla mä tajusin olleeni täällä vasta vähän aikaa, mut slti misanneeni vaikka ja mitä. Liam oli kultanen jaksaessaan selittää mulle kaiken juurtajaksaen. Mä todella arvostin sitä.

Me juteltiin kauan aikaa, kunnes mä huomasin ajankulun.

"Eiks sua jo kaivata kotona?" mä kysyin.

"Ei. Mä kerroin, et tuun tänne, eikä  mulla oo muutenkaan mitään tärkeetä tekemistä." Liam vastas.

"Kiva, et sä voit vielä siis pitää mulle seuraa." mä sanoin hymyillen.

Mä katoin välillä ulos haikaillen. Siellä oli vaan niin paljon kauniimpi ilma, ku pitkään aikaan. Mä avasin ikkunan ja hengitin syvään sieltä tulevaa tuulta.

"Sä taidat haluta ulos, vai mitä?" Liam kysy.

"Arvaa vaan." mä vastasin.

"Mitä me sitte täällä istutaan? Mennään sinne!" Liam ehotti.

"Mä en oikeen tiiä... Se saattaa olla riskialtista..." mä sanoin.

"Jos sä vaan uskallat lähtee, ni mä kyllä pidän susta huolen." Liam sano ojentaen mulle käden.

Mä miertin hetken. Mä kyllä tosiaanki kaipasin sinne ja raitisilma vois tehä jopa hyvää... Eikä kukaan ollu mua oikeastaan kieltäny...

"No mennään sitte!" mä sanoin innokkaasti ja tartuin Liamin käteen.

Olin ilmonen, että mä uskalsin lähteä ulos ja, että mulla oli joku, joka ottas mut vastaan jos mä pyörryn. Toivoan vaan, et pian mä pääsisin oikeesti pois täältä ja käymään muuallaki, ku vaan sairaalan pihalla. No, mut kai se oli niin, et sairauden kanssa piti elää päivä kerrallaan.