En jaksanu etes vaihtaa näitä hirveitä sairaala kuteita pois, koska olin niin innoissaan. Me mentiin koko sairaalan läpi pää ovelle, josta me käveltiin ulos. Mun olo oli sanoinkuvailemattoman mahtava, ku ovi aukes ja tunsin tuulen koko mun kropassa. Oli tulossa kesä ja sen näki jo selvästi ilmasta ja kukkivista kasveista. Mä hengitin syvään tätä äärimmäisen raikasta ilmaa.
"No, minnä päin sä haluut mennä?" Liam kysy ilosesti.
"Mennään kävelemään tota rinkula. Mä en usko sen olevan kovin pitkä." mä vastasin innostuneena.
Me lähettiin kävelemään rinkiä kohti. En malttanu oottaa päästä taas kunnolla kävelemään. Tottakai mun piti aina muistaa olla varovainen, mut nyt mä halusin nauttii tästä parhaani mukaan.
"Liam..." mä aloin sanomaan.
"Mitä?" Liam kysy.
"Kiitti ku tulit kattomaan mua. Mun vanhemmatkaan ei tunnu jaksavan tehä niin kovinkaan usein enää, koska niillä on töitä ja muitaki kiireitä..." mä selitin vähän surulliseen sävyyn.
"Tosi kurjaa!" Liam sano. "Olipa sitte hyvä, et mä päätin tulla."
Hetken oli hiljasta, kunnes mä taas päätin avata suuni.
"Kun on tällanen sairaus ni tuntuu, ettei ihmiset haluu kiintyy muhun liikaa... Sen takii, että jos mä kuolen minä päivänä hyvänsä..." mä sanoin.
"Älä ny tollasia puhu! Sä kyllä paranet! Sun täytyy vaan uskoa siihen!" Liam sano peloissaan.
"No en mä oo aiokkaan kuolla, jos se on musta kiinni!" mä tiuskin takasin.
Hetken oli taas hiljasta ja Liam katto mua ihmetellen.
"Sitä vaan, et jos on tällä tavoin sairas ni sitä oppii ajattelemaan, et elämä ei oo ikusta." mä selitin.
Liam nyökkäs ja näytti tosi myötätuntoselta. Mua myöski hävetti mun reuhaaminen, mut toinen ei voi ymmärtää täysin, ellei oo samassa tilassa... Lisäks Liam oli selvästikki optimistinen myös mun tilan suhteen, enkä mä halunnu viiä sitä silti. Oli hyvä, et ees joku pysty pysymään positiivisena ja uskomaan parhaaseen. Mulla se taito taas oli aina välillä hukassa.
Kävellessä mä selitin Liamille mun elämästä täällä sairaalassa ja se näytti säälivän mua. Tuntuu kliseiseltä aatella, et mä en kaipaa sääliä, mut niin se kuitenki oli. Kun on syntyperänen sairaus niin ku mulla ni siihen alkaa ja tottua ja hyväksyä sen. Mä selitinki Liamille olevani jo hyvinki tottunu tähän, mut ei se muuta mua halua päästä tavalliseen elämään...
Mä näin joidenki lapsi potilaitten pelaavan jalkapalloa kentällä ja katoin sitä iloa haikeana. Mä olin joskus vielä itekki oystuny pelaamaan...
"Mä kaipaan niin jalkapalloa." mä sanoin huokasten Liamille.
"Kyllä sä pääset vielä pelaamaan. Siihen saattaa mennä aikaa, mut silti." Liam sano lohuttavasti.
"Mä olin lisäks vielä hyväki siinä." mä sanoin.
Mun mieleen nous heti muistoja kisoista, joissa meidän joukkue oli voittanu kultaa ja kaikki oli vaan halannu toisiaan pelin jälkeen. Ne oli yksiä mun parhaista muistoista. Mut sit mun sairaus paheni ja nappulat jäi roikkumaan naulakkoon...
"Kumpa mä voisin auttaa sua enemmän..." Liam sano huokasten.
"Sä teet jo ihan tarpeeks vaan olemalla siinä." mä sanoin kattoen Liamia hymyille suoraa silmiin.
Mä otin myös Liamia käestä kiinni loppu matkaks ja mä näin sen punastelevan. Musta tuntu, et olin saanu uuen ystävän, joka vois tulla vierailemaan useamminki. Mä salaisesti toivoin niin, mut en halunnnu sanoa sitä ääneen, koska sitten se kuulostas sairaan vaatimukselta, enkä mä halunnu vaatia mitään mun sairauden takia.
Me käveltiin lopulta sisälle ja alko olla jo aika myöhä.
"Mun taitaa olla jo aika lähteä kotiin." Liam sano saatettuaan mut sänkyyn.
"Mä kyllä ymmärrän. Kiitos vielä kerran tästä kaikesta." mä sanoin.
"Ilo oli kyllä kokonaan mun puolella." Liam sano ja tönäs mua leikkisästi.
Hetken oli hiljasta ja kumpiki nautti tunnelmasta.
"Saanko mä tulla toistekki käymään?" Liam kysy varovasti.
"No tietenki höpsö!" mä vastasin nauraen. "Seura ei koskaan pahitteeks, varsinkaan täällä..." mä sanoin vähän surullisena.
"Älä huoli, et sä oo yksin." Liam sano.
Mä hymyilin vastaukseksi.
"Hyvää yötä Liam!" mä sanoin.
"Hyvää yötä Beth!" Liam vastas ja sammutti mennessään valot mun huoneesta.
Päivä oli ollu mitä parhain. Just ku olin surullinen ni Liam tuli ku taikaiskusta piristämään mua. Oudointa oli, etten mä ollu ennen vielä kolussa käydessä ollu kovinkaan läheinen Liamin kanssa, mut nyt se tuntu jo paljon tärkeemmältä mulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti