Never let you go ~Osa 10~

Bethin näkökulma...

Aamu sarasti ja mä tiesin mun leikkauspäivän alkaneen. Me lähettiin nopeasti Liamin kanssa jo kohti sairaalaa: kumpikaan ei uskaltanu sanoa sanaakaan matkalla. Tunnelma oli niin jännittyny, mutta kuitenki parasta tulosta odottava. Mäkään en tienny, et mitä olis voinu sanoa... Sanat ei tainnu oikein riittää tässä tilanteessa...

Matka oli tuskanen, koska mä tiesin, et mitä tulevan piti: mut valmisteltas leikkaukseen, nukutettas ja alettas vaan silpomaan... Kuvio oli selitetty mulle jo niin monta kertaa, et mä kyllä tiesin tasantarkkaan, et mitä mun sydämelle tehtäs, jotta mä voisin mahollisesti taas elää normaalisti. Mä voin joko vapaútua tästä kaikesta, tilanne voi pahentua, tai mä voin jopa kuolla...

Mä erotin huolen selvästi Liamin kasvoilta ja se sai mut olon tuntumaan ihan hirveeltä. Tää kaikki oli niin hirveetä. Mä näin jo sairaalan pihan häämöttävän ja paniikki vaan lisäänty. Jokasen ajatun metrin jälkeen mun sydän hakkas entistä lujemmin. Mä vaan toivoin, et mä pääsisin jo siihen aikaan, et leikkaus on jo ohi: jos mä ees oon näkemässä sitä...

Liam perkkeeras auton ja me lähettiin kävelemään sisälle. Mun huone oli kolmannessa kerroksessa, jonne me mentiin hissillä. Heti ku mä pääsin omaan huoneeseen, lääkärit tuli jo tekemään valmistelu toimenpiteet. Kaikki oli tapahtunu niin nopeesti heräämisestä asti. Viiminen varautuminen oli jääny tosi vähälle, mut on mulla kuitenki ollu aikaa miettiä tätä ties kuinka monta kertaa läpi...

"Tuuthan elävänä takasin?" Liam kysy surullisena.

"Niin ois tarkotus." mä vastas hymyillen, vaikka mä tunsinki suunnatonta pelkoa.

Liamin käskettiin lähteä odotushuoneeseen.

"Muista, että mä rakastan sua." Liam sano vielä mun vuoteen vieressä.

"Mäki sua." mä vastasin.

Me suudeltiin vielä hyvästiksi ja Liam lähti selvästi itkukurkussa kävelemään kohti odotushuonetta. Mulle tehtiin kaikki tarvittava valmistelu ja mua alettiin nukuttaa. Mä katoin mua ympäröivää maailmaa mahollisesti viimisen kerran koskaan. Sitte mä suljin silmäni ja kaikki meni mustaksi.

Liamin näkökulma...

Tuntu sydäntäsärkevältä nähä lääkäreitten vievän Beth leikkaus saliin, mut mun oli vaan kestettävä se. Mun oli vaan kärsivällisesti ootettava, et herääkö Beth etes enää koskaan... Mä en pystyny nukkumaan, enkä syömään, vaikka mua väsytti ja mulla oli nälkä. Mä pystyin vaan ajattelemaan Bethiä ja sitä, et miten mä muka voisin elää ilman sitä...

Aikaa kulu jo kauan, mut mitään ei kuulunu. Se oli niin turhauttavaa. Leikkauksen sanottiin kestävän vaan vähän aikaa, mut silti mitään ei sanottu... Mitä jos leikkauksessa tuli ongelmia? Mitä jos se ei mennykkään hyvin? En kestäny ajatella niin, mut kaikkeen oli kuitenki varauduttava... En kestäny aatella elämää ilman Bethiä.

Mun oli oltava kärsivällinen, vaikka se ei helppoa ollukkaan. Bethin perhekki näytti aivan yhtä hermostuneelta, ku mäki. Uutiset varmasti tulis koskettamaan niitä myös... Ne oli pelänny Bethin sairauden puolesta jo sen syntymästä asti... Odotushuoneessa oli täysin hiljasta, eikä kukaan uskaltanu puhua mitään: kaikkia hermotutti ja kaikki halus uutisia läheisistään.

Aikaa kulu vielä enemmän, eikä mitään vieläkään kuulunu. Hermostus nous entisestään, eikä mikään helpottanu. Mä tusin hien nousevan pintaan ja suun kuivavan. Mahollisesti mun elämän rakkaus oli nyt leikkaus salissa, mahollisesti tekemässä kuolemaa... Sentään mä sain sanoa Bethille viimeiset sanat, mut silti mulla jäin paljon asioita kertomatta...

Mä olisin halunnu kertoo Bethille mun rakkauden vielä monta monituista kertaa... Mä olisin halunnu viedä sen vielä muihin mahtaviin paikkoihin. Mä oloisin halunnu kulkea sen kanssa käsi kädessä koulussa. Tän kaiken mä olisin halunnu vielä tehä. Mitä jos se ei ookkaan mahollista? Mitä jos mä menetän Bethin ikusiksiajoiksi?

Lääkäri käveli odsotushuoneeseen viimein ja tulin mun ja Bethin perheen luokse.

"Leikkauksessa ilmeni kompilikaatioita..." aloitti lääkäri.

Tää ei luvannu hyvää. Kaikkihan sen tiesi.

"Me teimme parhaamme, mutta Beth on kuollut." lääkäri ilmoitti, ollessaan selvästi pahoillaan.

Bethin äiti ja lopulta muukin perhe alkoi itkeä.

"Minun tyttäreni... Ei... EI!" Bethin äiti huusi.

Mä tunsin suunnatonta surua, mut olin vielä liianm shokissa, jotta oisin voinu tehä mitään. Beth tosiaan oli kuollu. Se ei tulis enää takasin. Mä en vois enää tuntea sen tuoksua, kuulla sen naurua, koskea siihen... Tuntu niin ku koko maailma olis vaan pysähtyny siihen paikaan. Saattaa kuulostaa ihan älyttämän kliseiseltä, mut niin se oikeesti oli.

Mä lähin vaistomaisesti haukkaamaan happea ulos. Mun oli saatava prosessoia tätä rauhassa, ilman et muut näkee. Heti ku mä pääsin omaan rauhaan mä aloin itkeä. Miten mä voisin enää jatkaa elämää eteenpäin? Mä olin menettäny sen mulle kaikista tärkeimmän: mitään ei ollu jäljellä. Miten mä voisin alkaa suunnittelemaan Bethin hautajaisia?

Kaikki oli romahtanu tän yhen päivän aikana. Mä en ollu ikinä tuntenu tällasta surua mistään. Bethistä oli tullu mulle näinki lyhyessä ajassa niin tärkeä... mut nyt se oli poissa. Pysyvästi. Bethin aika ei voinu olla vielä mennä. Mä en vaan voinu uskoa sitä. Mä tiedän kuitenki, et Beth pääs parempaan paikaan. Ilman kipua.

Vaikka mä tiesin Bethin kadonneen , mä silti tunsin Bethin rakkauden. Se oli läsnä. Ja se tulis olemaan läsnä: ikuisesti.