Olin päässy kotiin turvallisesti retkeltä ja olin yhtä hymyä. Heti ku olin avannu oven lukosta ja päässy sisälle lysähin sohvalle, edelleenki ihmeellinen ilon virne naamalla. Mulla tottakai syyki siihen: olihan mä viettäny just mun elämän parhaan illlan. Haluisin vaan kertoo kaikille siitä ja sanoo, kuinka mahtava Louis todellaki oli.
Ainoa ongelma oli se, et en ollu yhtään varma, mitä tulevaisuus tois tullessaan, mut Louisin yllätyksellisyys oli yks niistä asioista, joista mä siinä niin paljon tykkäsinki. Oltiin onneksi vaihettu numeroita, mut mun täytyy vielä miettii, et kehtaanko soittaa sille vielä vähään aikaan. En halunnu pilata tätä olemalla liian innokas.
Seuraava aamu sarasti kauniina ja aurinko oli noussu jo aikaisin lontoon ylle. Aattelin, et mikä olis parempaa, ku lähteä ulos haistelemaan ilmaa ja kattelemaan elämänmenoa. Laiitauin hienoksi ja lähin lauleskellen ulos ovesta. Rappukäytävässä mä näin Zaynin, sen kuvankauniin naapurinpojan. En ollu kaikestahuolimatta unohtanu sitä hetkeksikään.
"Hei Noora!" Zayn tervehti.
"Hei Zayn!" mä vastasin pirteästi.
"Minne sulla on matka?" Zayn kysy.
"Ei minnekkään erityiseen paikkaan. Aattelin vaan käyä kattomassa vähän lisää tätä kaunista kaupunkia." mä selitin.
"Sepä harmi. Mä olisin muuten pyytäny sua mun luokse juomaan aamukahvit ja ehkä jatkamaan juttua, joka jäi kesken sillon toissailtana..." Zayn alko kertomaan.
"Siinä tapauksessa mä tuun meilelläni! Ehin mä käyä kaupungilla myöhemminki." mä sanoin.
Zayn hymyili ja näytti tyytyväiseltä siihen, et päätin tulla käymään.
"Voidaanhan me mennä senki jälkeen tekemään jotaki, siis jos sä vaan haluut... lähteä... mun kanssa." Zayn sano sulosesti, pitäen pieniä taukoja.
En ollu tuntenu sen ku vaan muutaman päivän, mut tiesin tän pojan olevan sisimmiltään aika herkkä.
Me mentiin sisälle Zaynin asuntoon. Siellä näytti yllättävän siistiltä aaatellen, et se oli pojan asunto. Siellä oli tosi avaraa ja viihtysää: paljon hyvinhoidettuja kasveja, kauniita maalauksia... Miks en osannu ite sisustaa näin hyvin? No, ei mulla tosin koskaan oo ollu silmää sellaselle.
Kesken mun ihastelun Zayn sano erittäin vieraanvarasella tyylillä: "Haluutko keksejä kahvin kanssa?"
"Joo!" mä huusin vastaukseksi. Oli ihanaa, että mieski osas leipoa.
Me istuttiin myöhemmin pöytään ja keskustelu alko heti luistamaan. Zaynin kanssa puhuessa tuntu, et me oltas tunnettu toisemme aina. Mä tykkäsin siitä tunteesta: harmat saa sellasen aikaan. Keskustelu jatku tavalliseen tapaan: välillä hörpittiin teetä ja syötiin.
"Muuten, tuliks sä eilen aika myöhään kotiin? Mietin vaan, ku kuulin jotain ääniä..." Zayn kysy.
"Joo..." mä vastasin vähän nolostellen.
Hetken hiljasuuen jälkeen Zayn uskals jatkaa.
"Ei siis sillä, et haluisin olla mikään utelias stalkkerinaapuri, mut kuhan kysyin..." Zayn sano vähän arastellen taas.
"Älä siitä huoli, et aattelisin niin!" mä vastasin automaattisesti. "Olin vaan ulkona yhen kaverin kanssa."
Tiesin, et olin vähetelly asiaa, mut en voinu kertoo Zaynille, et olin ulkona pojan kanssa. En halunnu, et se suuttus, eikä haluis enää viettää aikaa mun kanssa. En saanu antaa sen tapahtua.
"Sehän on mahtavaa, et oot saanu täältä lontoosta kavereita." Zayn sano ilosena.
"Niin, onhan mulla sutki ja oon tosi ilonen siitä!" mä sanoin.
Me kilistettiin kahvikuppeja meidän ystävyydelle. Kaikki oli toistaseksi edelleen hyvin.
"Jaksakko vielä lähteä sille kierrokselle?" Zayn kysy.
"Tottakai!" mä vastasin.
"Lähetään sitte! Big ben, täältä tullaan!" Zayn sano innostuneesti.
Me laitettiin takit päälle ja lähettiin ulos. Sain tälläkertaa nähä ehkä ne perinteisemmät lontoon nähtävyyet, vaikkei Louisin näyttämässä hotellissa/ sen lapsuudenkodissa ollu mitään vikaa... Vaikka olinki nyt Zaynin kanssa, en saanu Louisiakaan pois mun mielestä. Musta tuntu, et olin rakastunu kahteen poikaan yhtäaikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti