Mä tiesin Liamin tulevan pian tänne ja mua heromosutti niin, et melkein tärisin. Aiemmin en ikinä ois uskonu hermoilevani näin paljon pojan takia, mut nyt sihen oliki vasta aihetta. Sairaalassa oli aikaa pohtia asioita ja lisäks oli hankalampi saaha muuta ajateltavaa tän jatuvan tylsyyden takia... Mä olin kuitenki valmis ja ilonen, et nään Liamin taas.
Aikaa kulu ja mun hermostuneisuuden taso nous entisestään. Koitin rauhottua, mut en voinu mitään sille, et Liam sai mussa tällasen reagoinnin aikaan. Se ei etes ite tienny siitä, eikä varmaan ajattelekkaan meitä samalla tavalla, ku mä... Mä olin aina ollu unelmoija, joka ei halunnu luovuttaa hulluimmankaan toiveen suhteen. Se oli yks piirre, jota itessäni arvostin.
Mä hengitin syvään ja keräsin vielä viimisen kerran rohkeutta, koska mä tiesin Liamin voivan tulla minä hetkenä hyvänsä. "Muista: se on VAAN Liam!" mä sanoin itelleni. VAAN Liam, johon mä olin hyvää vauhtia rakastumassa toivottomasti... VAAN Liam, joka todennäkösesti ei vois ikinä tuntea mua kohtaan samoin...
Liam tuli just sillä hetkellä sisään, ihan ku se ois kuullu mua ajatukset.
"Hei Beth! Miten sun päivä on menny?" Liam tervehti ja kysy.
"Hei Liam! Kiva nähä sua taas!" mä tervehin ilosesti.
Nyt oli totuuden hetki, joka mun tulis käyttää myöhemmin hyväksi... Mun oli vaan hypättävä suoraan haiden sekaan... mut onneks osasin uida.
"Mikäs tässä: mun oli pakko tehä aiemmin vähän koulu juttuja siltä varalta, et pääsisin taas joskus takas sinne, enkä jäis jälkeen...." mä selitin.
"Ymmärsinkö mä oikein? Pääseks sä ehkä takas?!" Liam kysy. Sen silmät selvästi kirkastu.
"Älä ny vielä innostu! Mul on vielä hoito jaksoa paljon jäljellä ja leikkauski on todennäkösesti eessä, mut jos kaikki menee hyvin: ehkä." mä kerroin.
"Mahollisuuski on jo paljon." Liam sano optimistisesti.
Liamin asenne tähän mun sairauteen oli ihailtavan optimistinen, mun sen takii se saatto olla liian toiveikas... Kaikki oli kuitenki vielä tosi epävarmaa, eikä mitään voinu sanoa varmasti, ku oli kyse musta...
"Mitä sä haluut tehdä tänään?" Liam kysy ilosena.
"Itteasiassa mä haluisin jutella. Tiiäthän sä, et tutustuttas toisiimme paremmin..." mä sanoin ujosti.
"Toi kuulostaa hyvältä! Mäki haluun tietää susta enemmän." Liam sano.
Siis Liam oli kiinnostunu mun elämästä? Kai seki piti ottaa pienenä toivon kipinänä...
"Sovitaanko, et pelataan 'en oo koskaan'?" mä kysyin jo varmemmin. "Mut siis ihan vedellä. En mä saa juua muuta." mä sanoin nauraen.
"Mikä muu ois muka parempi tapa?" Liam kysy hymyillen.
"Okei. Mä alotan: mulla on ollu ongelmia terveyden kanssa." mä sanoin.
Mä tottakai ite join. Mun yllätykseks Liamki otti kulauksen.
"Munuais ongelmia, mut nykysin oon ok." Liam sano.
Liam selitti tilanteestaan tarkemmin. Nyt mä tajusin, et Liam saattoki ymmärtää mun tilaa parenmmin, mitä luulin. Kyllä seki on varmsti viettäny aikaa sairaalassa ja tietää, miltä se tuntuu...
"Mut tosiaan: älä huoli. Sulla on sun omaki sairaus ja sun pitää keskittyä siihen ja kuten mä sanoin: oon nykysin ihan kunnossa." Liam sano lopuks.
"Jos sä niin haluut." mä sanoin.
Hiljaisuuden jälkeen me jatkettiin kysymyksissä ilosempiin aiheisiin ja meillä oli oikeesti tosi hauskaa. Kumpiki sai tunnustaa hassuimpia sattumuksiaan ja ilmapiiri muuttu nopeasti paljon hilpeemmäksi. Nyt oli mun vuoro kysyä kysymys ja mietin, et uskallanko jo mennä asiaan, jonka oon koko ajan halunnu tietää...
"Oikei, mun vuoro. Mä en oo koskaan seurustellu." mä sanoin ja ootin kauhulla, mitä sitte tapahtus.
Aikaa kulu, eikä Liam ottanu kulausta. Mun olo helpottu. Liam oli kuin oliki sinkku. Ainaki tiesin nyt, etten oo rakastunu poikaan, jolla on jo joku toinen...
"Oikeestikko?" Liam kysy hämmästyneellä äänensävyllä.
"Joo, joo! Ei mun ympärillä ikinä oo poikia parveillu." mä vastasin.
"Mä jo luulin, et sulla kyllä riittäs vientiä." Liam sano.
Mä menin hämilleni. Vientiä riittäs? Mullako? Mua hämmästytti, et Liam luulis niin...
"Mistä... mistö sä niin luulit?" mä kysyin punastuen.
"Sä oot aina niin sisukas, hauska naurat paljon." Liam vastas hymyillen.
Tilannetta seuras hiljasuus, jonka aikana me katottiin toisiamme pitkään suoraa silmiin sanomatta sanakaan: niitä ei tarvittu. Olis voinu jäähä tuijottamaan Liamin kauniisiin, ruskeisiin silmiin koko päiväksi. Liam tuli lähemmäs mua. Mun sydän hakkas tuhatta ja sataa. Mitä nyt tapahtuu? Suudelma? Mä en ollu ollenkaan varatunu mihinkään sellaseen...
Liam tuli vielä lähemmäs. Just ku mä luulin sen suutelavan mua se laitto sen kädet mun ympärille halatakseen. Halauksen jälkeen se irottautu, mut jäi polvilleen mun eteen.
"Beth, mä todella välitän susta ja nää viime päivät on ollu niin mahtavia..." Liam kuikas mun korvaan.
Sen sanottuaan Liam sitte suuteli mua. Sillon ku olin jo luullu sen haluavan vaan halta. Suudelma maistu niin makealta, enkä olis halunnu koskaan lopettaa. Se oli lisäks mun ensisuudelma.
"Nyt ku selvis, että molemmat ollaan sinkkuja... Haluaks sä olla mun kanssa? Ihan oikeesti?" Liam kysy.
"Liam, mitään muuta mä en haluakkaan!" mä sanoin.
Me tuijotettiin taas toistemme silmiin. Sen jälkeen kummatki noustiin pystyyn ja Liam otti mua vyötäröltä kiinni ja pyöritti mua ympäri tätä sairaalan huonetta. Lopuks me suudeltiin uudestaan.
"Eka suudelma parina." Liam sano hymyillen leveästi.
Me kumpiki naurettiin. Tuntu ouolta olla jonku tyttöystävä, mut mahtavalla tavalla ouolta. Vaikka kaikki ei toimiskaan sentään mä voisin kuolla niin, et olin sentään löytäny rakkauden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti