That night ~Osa 4~

Tässä sitä nyt oltiin: täydessä pattitilanteessa. Aikaa kulu, eikä mulla ei ollu aavistustakaan, et mitä mä tekisin ja varsinkaan, et mitä mun kannattas tehä. Olis aivan liian epäilyksiä herättävää, jos mä menisin jo näin pian takasin Diamondiin. Mä halusin oottaa, et jos Niall tekiski ensimmäisen siirron, vaikka pallo oliki perjaatteessa jo heitetty mulle...

Siitä ei seurais mitään hyvääm jos mä tekisin jo nyt jotain: kaikki vois päinvastoin tuhoutua... Mun oli pysyteltävä vielä täysin toimimattomana, et mun mahollisuuet paranis. Mä en halunnu vaikuttaa kuitenkaan liian kylmältä, tai etäiseltä... Mä kyllä pidin Niallista jo enemmän, ku uskalsin sanoa... Kaiken oli mentävä nappiin.

Mä lähin kaupungille saadakseni muuta ajateltavaa. Shoppailu sai mut aina paremmalle tuulelle. Nyt mulla kyllä oli vielä rahaaki kulutettavaks. Mä sanoin Sabinalle meneväni vaan hoitamaan asiota ja niihän mä teinki. Mun oli vaan päästävä rauhottumaan kaupungille yksin rauhottumaan ja miettimään kaikkea. Mikä olis muka parempi tekeminen ku shoppailu?

Mä otin kaiken tarvittavan mukaan ja lähin. Matka oli suhteellisen pitkä, koska mun ja Sabinan asunto oli syrjemmällä. Mulla ei kuitenkaan ollu kiire yhtään minnekkään, joten matkalla oli hyvää aikaa miettiä... Oli lämmin kesäpäivä, joten mä sain kerätttä hyvin rusketustaki. Juomapullon kanssa matka ei tuntunu miltään.

Mä vaan jatkoin matkaa rauhassa, kunnes lähellä kaupunkia mä näin jotain ja meinasin hysähtyä siihen paikkaan: Niall. Miten voi olla mahollista, et mä törmään siihen nyt? No, ei se varmaan ees huomaa mua... Täällä on niin paljon muitaki...

"Hei Jane! Mitä sä täällä teet?" Niall kysy multa just ku olin ehtiny aatella, ettei se huomais.

Se siis musti mut? Mä olin jo ehtiny pelätä, et Niall olis player, joka ei todellakaan muistas tyttö, jonka kanssa oli jutellu pikasesti monta päivää sitte.

"Niall! Mä voisin kysyä sulta saman kysymyksen." mä sanoin

Oli ouolla tavalla kuitenki kiva nähä Niall näin kasvotusten, ettei mun olis tarvinu pohtia, et soitanko, vai enkö soita.

"Mä oon täällä muutamian kavereitten kanssa, synttärit kato." Niall kerto.

"Mä taas oon menossa kaupungille. Teki mieli ostaa uusia vaatteita ja tällei..." mä selitin vähän ujona.

Hetken oli hiljasta, eikä kumpikaan tienny, et mitä sanos.

"Oli kiva nähä sut täällä. Pelkäsin, että vaan katoasit, enkä sais ees mahollisuutta puhua sulle enää.." Niall sano. Siitä näki, et sitäki ujostutti.

"Olihan se kiva, et tavatiin vielä..." mä sanoin ja toivoin, ettei mun punastuminen näkyís niin selvästi.

Taas oli hiljasta ja me eksyttiin toistemme silmiin. Se tilanne oli kaunis ja lupaava, mut sitte Niallia alettiin huutaa kauempaa.

"Mun pitää mennä, mut jos haluut nähä vielä ni soita. Mä jätin mun numeron sun puhelimeen, ku unohit sen Diamondissa." Niall sano.

"Joo, teen niin." mä sanoin hymyillen.

Niall hymyili mulle takasin. Kaikki oli mennykki ihan hyvin, jos lukuun ei oteta mun noloa punastelua... Ainaki Niall tervehti mua heti ja pyys soittamaan... Tää tilanne oli kuitenki vielä kaikkea muuta, ku selvä. Mä halusin soittaa sille jo suhteellisen pianki, mut en halunnu vaikuttaa liian helpolta... Oliko kuitenkaan sen parempi antaa sen kiemurrella?

Yks mun peloista oli aina ollu helpolta vaikuttaminen: ekasta poikaystävästä asti. Varsinki nyt ku olin lähteny Diamondiin hakemaan miestä... Mua vaivas se, et halusin olla Niallin kanssa ehkä ensin ihan vaan kavereita ennen muuta, että voitas kunnolla tutustuu toisiimme... Mä tienny, eikä mulla ollu mitään hajua.

Tää sai mut ajattelemaan kans sitä, et elämä oli loppujen lopuks lyhyt ja tilaisuuksiin piti tarttua. Tää ehottomasti vois olla riskin ottamisen arvosta, koska Niall oli niin vastustamaton ja... Joskus oli kai vaan laitettava ittensä likoon välittämättä seurauksista.

That night ~Osa 3~

Seuraavana aamuna mä heräsin hymy korvissa. Voin sanoo, et olin tyytyväinen saavutukseeni. No, eihän tää tosiaan ollu yhtään mitään vielä, mut hyvä alku kuitenki...ehkä. En halunnu manata mun mahiksia puhumalla tästä kellekkään, mut mä tiedän, et Sabina arvaa pian, et mistä on kyse. Mun oli vaan oltava paljastamatta tätä ennen sitä.

Mä kävelin aamupala pöytää, jossa mä tiesin jo Sabinan oottavan mua. Seki näytti tyytyväiseltä.

"Huomenta prinsessa ruusunen!" Sabina tervehti mua kiusotteleva sävy äänessä.

"Huomenta vaan sullekki." mä vastasin hymyillen.

Mä istuin ihan normaalisti pöytään ja aloin voitelemaan leipää. Mun oli oltava mahollisimman tavanomasesti. Tässä aamussahan ei ollu mitään erilaista, eihän?

"No?" Sabina sano kysyvästi.

"Mitä no?" mä kysyin.

"C'mon! Kyllä mä nu tiiän, et jotaki tapahtu eilen illalla, ku lähit hakemaan sun puhelinta." Sabina sano selvästi uteliaana.

"Ei mulle mitään tapahtunu... juurikaan." mä sanoin. Tiiän, et se ei sopinu mun päätöksen olla kertomatta mitään, mut se selvästi osas arvata jo jotain.

"Kerro!" Sabina sano entistäki uteliaampana.

"Ootan hetki. Mun pitää antaa sun kihistä vielä." mä sanoin kiusoittelevasti.

"Mä arvasin, mutku mä haluun tietää!" Sabina sano.

"No hyvä on. Mun pitää heti ekaks sanoa, ettei siinä tilanteessa ollu vielä mitään hurrattavaa, eikä tästä piä siis tehä suurta numeroa." mä alotin.

"Joo, joo tottakai." Sabina vakuutti.

Mä selvitin kurkkuani ja aloin kertomaan.

"Mä siis menin takas sisälle Diamondiin ja menin kysymään baarimikolta mun kännykkää..." mä alotin.

"Ai siltä blondilta?" Sabina kysy heti.

"Joo, just siltä." mä vastasin vähän punastellen.

Niall oli selvästikki niin poikkeuksellisen komea, et jopa varattu Sabina oli kiinnittäny siihen huomiota.

"Mä sain mun puhelimen takasin siltä ja just ku olin kääntymässä pois kohti ovea ni..." mä jatkoin entistä hermostuneempana.

"Jatka. Tää kuulostaa jo lupaavalta." Sabina sano innoissaan.

"Se sano, et mä olin tanssinu aikasemmin tosi kauniisti ja mä tietenki kiitin..." mä jatkoin.

"Nythän alkaa jo polttaa!" Sabina hihku.

Mä heitin sitä mun keittiön alus tyynyn penkillä leikkisästi.

"Ei tässä ny vielä mitään oo! Ja sitä paitssi mä en lopettanu tätä tarinaa vielä." mä sanoin.

Mä pidin pienen tauon ja jatkoin.

"Sit se kysy mun nimea ja mä kerroin sen. Se sano omaks nimekseen Niall." mä kerroin.

"Ja sitte?" Sabina kysy edelleenki kihisten.

"Siinä se. Mähän sanoin, ettei tää oo välttämättä mitenkään lupaava tarina." mä sanoin.

"Tää kyllä on lupaava, mut sun on vaan tavattava se taas!" Sabina sano innoissaan.

"Mut miten? En mä kehtaa mennä Diamondiin heti uuestaan!" mä sanoin.

"En mä sitä välttämättä tarkottanu. Meiän on katottava, et jättikö se sen numeron sun  kännykkään. Se kertoo varmasti, et onko se kiinnostunu." Sabina hihku ja nappas mun puhelimen pöydältä.

"Älä viitti! Tää on ihan tyhmää!" mä huusin.

"Tai sitte ei." Sabina sano ja näytti mulle mun kännykän näyttöä. Niall oli jättäny sen numeron mun puhelimeen.

"Tarviiks sä vielä enempää todisteita?" Sabina kysy.

Mä olin ihan ajatuksissani ja vaan tuijotin mun kännykkää. Mä en voinu uskoa, et Sabina oli oikeessa.

"Sunko mielestä mun pitäs siis soittaa sille?" mä kysyin.

"No tottakai! Sähän oot jo kauan haaveillu miehestä ja nyt sulla olis mahollisuus!" Sabina rohkas mua.

Mä en ite kuitenkaan ollu yhtään niin varma siitä, et miten mun pitäs toimia. Mitä jos se onki ihan täys idiootti? Mitä jos mä mokaisin kaiken? Mä en voinu heti aikaan tehä mitään vaan mun oli ootettava, että mä tietäsin. Ainaki se vois olla musta tosissaan kiinnostunu, jos se jätti numeronsakki... Mut mtä jos se tekee niin kaikille naisille?

Mun oli mentävä tunteen mukana, mut en etes vielä tienny, et miten mä tunsin, tai et miten mun pitäs tuntea.

That night ~Osa 2~

No niin, tässä sitä nyt oltiin menossa. Mä olin laittanu päälle mun parhaan (ja kalleimman) mekon, jonka olin onnistunu löytämään jostain. Tänä iltana sille tuli käyttöä taas pitkän tauon jälkeen. Mua hermotutti, kuten varmana jo onki ihan ilmiselvää... En voinu sille mitään... Mä röyhistin rintaa ja lähin kävelemään itsevarmana pois peilin eestä.

"Joko sä oot valmis?" mä kysyin Sabinalta.

"Joo, ihan hetki!" Sabina huus vessasta.

Varmana sillä oli joku meikki kriisi meneillään, kuten aina sillon, ku piti lähteä jonnekki. Mun oli lähettävä matkaan luottavaisin mielin, mut ei mitään ihmeitä oottaen... Tärkeintä oli se, et mä olin menossa pitämään hauskaa Sabinan ja Jaidenin kanssa. Se oli se, millä oli oikeesti väliä. Mun piti pitää se koko ajan mielessä....

"No niin, nyt me voiaan mennä." Sabina sano tullen pois vessasta.

"Jollaki taas ilmeisesti kriisi meneillään, otaksun?" mä kysyin kiusoitellen.

"Todellaki! Mut kyllä mä näppäränä tyttönä kaiken hoidin." Sabina vastas.

Me käveltiin ovelle laittamaan kenkiä jalkaan.

"Pitemmittä puheitta: mennäänkö? Jaiden varmaan jo oottaa ulkona." Sabina sano.

"Joo, tottakai! Anna mun vaan rauhottua hetken." mä sanoin.

"Äääää! Mitä turhia? Hyvin se menee! Matkaan!" Sabina huus työntäen mut ulos ovesta.

Tästä se lähti... tai sitte ei... Joka tapauksessa perääntyminen ei ollu enää vaihtoehto, eikä se sovi mun tyyliin.

"Hei tytöt! Oho! Onpa mulla hyvännäkönen seurue!" Jaiden sano suudellen sen jälkeen Sabinaa.

Me hypättiin kyytiin ja Jaiden lähti ajamaan kohti kapunkia.

"Mikä sen baarin nimi taas olikaan?" Jaiden kysy.

"Diamond, se uus paikka." Sabina kerto.

Matka oli liian lyhyt, joten mulle ei jääny paljonkaan aikaa psyykkaamiseen. Mun oli vaan mentävä ihan fiiliksen mukana, eikä kadottaa Sabinaa ja Jaidenia minnekkään.

"No niin, perillä ollaan!" Jaiden sano.

Auto parkkeerattiin läheiselle kadulle ja me käveltiin tien poikki kohti Diamondia. Heti ku me päästiin sisään mä näin koko väkimäärän, joka oli tietenki tullu testaamaan uuen paikan. Diamond oli kyllä kieltämättä ihan eri tasoa, ku muut baarit, joissa oli käyny. Siellä oli jopa jättimäinen tekotimantti roikkumassa katosta ja drinkkilasit oli koristeltu myöski tekotimantein.

Mä menin Sabinan ja Jaidenin mukana tilaamaan mun lempidrinkin, jota onneks sai täältäki. Hetken aikaa me vaan istuttiin, kunnes ne pyys lupaa hylätä mut hetkeks ja lähteä tanssimaan. Mä tietenki suostuin: enhän mä voinu pilata rakastavaisten iltaa, vaikka mä olinki ite sinkku. Mä jäin yksin hörppimään mun drinkkiä.

Kulu pitkän aikaa, ennen ku mua etes huvitti tehä mitään. Lopulta mä päätin mennä rohkeasti tanssimaan yksin, vaikka se varmasti näyttiki pöhköltä. Joka tapauksessa mä en aikonu tyytyä olemaan pelkkä seinäruusu. Oli ihan hauskaaki päästä pitkästä aikaa tällätavalla vaihtamaan vapaalle ilman, et pitäs aatella mitään.

Monen biisin ajan mä jaksoin käyttää koko mun liike arsenaalia, mut lopulta mä väsähin. En ollu aikasemmin etes huomannu Sabinan ja Jaideninki jo lopettaneen. Mä menin niitten luokse baaritiskille.

"Vau! Sähän tanssit paremmin, ku mä muistinkaan!" Sabina sano.

"Kiitti!" mä vastasin.

Ite en ollu kyllä koskaan osannu arvostaa omia tanssi taitoja, mutta kehuja mä kuitenki aina toisinaan siitä sain. Tää ilta oli ollu huomattavan mukava, vaikka mä olinki tavallaan kolmaspyörä.

"Alkaa olla jo myöhä. Pitäskö meiän jo lähteä?" Sabina ehotti.

"Joo, mun jalat alkaaki olla jo aika väsyneet." mä totesin.

Me lähettiin kohti ulko ovea. Mä aloin kaivaa mun laukkua baarin ulkopuolella ja huomasin, et olin unohtanu mun puhelimen baaritiskille.

"Oottakaa hetki. Mun pitää käyä vielä sisällä." mä sanoin.

Mä lähin hirveetä vauhtia sisälle Diamondiin ja menin puhumaan baarimikolle, joka oli suunnattoman komea.

"Hei! Mä unohin mun puhelimen tohon tiskille. Onko se jossaki tallessa?" mä kysyin.

"Joo, onko se tämä?" baarimikko kysy.

"Joo, kiitos paljon!" mä sanoin.

Mä olin jo kääntymässä pois ja lähtemessä, kunnes mä kuulin baarimikon sanovan vielä jotaki.

"Sä tanssit muuten kauniisti." Baarimikko sano hymyillen vallottavasti.

"Kiitos! Sitä mä saan aina toisiaan kuulla." mä sanoin hymyillen ystävällisesti takasin.

"Mikä sun nimi on kaunokainen?" baarimikko kysy multa.

"Jane." mä vastasin edelleenki hymyillen.

"Niall." baarimikko vastas.

Hetken oli hiljasta ja me vaan tuijotettiin toisiamme.

"Nähäänhän me vielä?" Niall kysy.

"Ehkä." mä vastasin salaperäsesti ja katosin ulos ovesta.

OMG! Muuta mä en voinu aatella. Varmasti maailmansulosin baarimikko oli huomannu mut! Miks ihmeessä mä en pyytäny sen numeroa?! Ainaki mulla on nyt syy tulla Diamondiin vielä uudestaanki...

"No, mistä noin maireana?" Sabina kysy multa tönästen leikkisästi.

"Ei mitään." mä vastasin hymy naamalla.

That night ~Osa 1~

Mun nimi on Jane. Oon ihan tavallinen tyttö, joka opiskelee yliopistossa ja jolla on toisinaan kiva, toisinaan taas ärsyttävä kämppis nimeltä Sabina. Mun pienestä kotikapungista lähteminen oli iso muutos, mutta me pidetään Sabinan kanssa tpoisistamme huolta. Kuulostaa varmaan aika kliseiseltä, mut mä toivon löytäväni täältä suurkaugista rakkauden.

Ok tiiän, että todennäkösyyet löytää joku on suorastaan minimaaliset, mut näin isossa kaupungissa sitä ei voi koskaan tietää... Eikä se tietenkään on mun elämässä mitenkään välttämättä ykkös sijalla, mut jos kuitenki... Enkä mä kenen tahansa mukaan todellakaan lähe, mutta jos joku sopiva sattuu kohalle...

Tähän asti mun yritykset ei oo ollu kaksisia, mutta kohettakaan ei oo löytyny sopivaa... Tää saattaa saaha mut kuulostamaan varmana hirveeltä pelinaiselta, tai nirsolta, tai kummaltaki, mut voin vakuuttaa, ettei niin kuitenkaan ollu. En mä osottanu kiinnostusta kaikkia kohtaan ja kyllä mä ny sellasen mulle sopivan todellaki huolisin...

Mulla oli joka tapauksessa koko pitkä ja toivottavasti myös kuuma kesä eessä, enkä mä ollu menossa kaupungista minnekkään. Eli siis pitää vaan toivoo ilosia sattumia... Mitä mä oikeen puhun! En mä voi oottaa, et mä vaan maagisesti törmään johonkuhun! En mä oo yhtään sellanen! Mut edellisestä kerrasta on kyllä aikaa...

"Taasko sä siellä haaveilet! Tuu tänne ottaan aurinkoa mun kanssa!" Sabina huus pihalta.

"En mä mitään haaveile! Tuun kyllä!" mä vastasin.

Okei, mun piti koittaa skarpata, eikä miesten miettiminen todellakaan kuulunu siihen. Mun oli keskityttävä enemmänki viettämään mahtava kesä viettäen aikaa mun kämppiksen kanssa. Mä otin meiän toisen toisen aurinkotulin ja lähin kohti piha- aluetta. Me asuttiin Sabinan kanssa sen verran kaukana keskustasta, et se oli mahollista.

"Olishan se pitäny arvata, et siellä taas uneksitaan miehistä." Sabina sano kiusottelevasti.

"Joo, joo, älä jaksa." mä vastasin.

Sabina oli vaan ite niin tyytyväinen, et sillä oli lykästäny rakkaudessa. Sen poikaystävä Jaiden oli hyvä tyyppi.

"Eikä sillä oo väliä.. Ei mulla oo lykästäny tähänkään mennessä..." mä valitin tavalliseen tapaani.

"Pyh! Sä oot tän kaupungin yks tavotelluimmista sinkuista: miehet ei oo vaan älynny sitä vielä." Sabina sano innostavasti.

Mä kyllä epäilin sitä vahvasti. Mun viettelytaidot oli niin ruosteessa, ettei mikään voinu onnistua.

"Lähe vaikka mun ja Jaidenin kanssa tänään baariin! Varmasti sullekki löytyy seuraa sieltä." Sabina ehotti.

"Ei kiitti. Mä oiskin kuitenki kolmaspyörä teidän kanssa." mä sanoin.

"Jane- kulta, et sä mitään saavuta, jos et yrität!" Sabina sano rohkasevasti.

Mä aloin miettiä ja tajusin, et mitä jos Sabina oiski oikeessa. Oishan se hirveetä olla kolmaspyörä koko ilta, mut ehkä mä voisin ottaa sen riskin... Ikinähän ei voinu tietää... Mitä jos siellä oiski hyvännäkösiä miehiä? Mut mitä jos vaan täysiä idiootteja? Yliajatteleminen ei kuitenkaan auttanu asiaa mitenkään.

"Hyvä on sit! Mä tuun, mut jos mikään ei onnistu, ni mä en aio esittää, et mulla on hauskaa." mä sanoin.

"Täydellistä!" Sabina sano innoissaan.

Mihinköhän mä oon taas saattamassa itteni? No, yrittänyttä ei laiteta... Nyt kuitenki mä olin menossa baariin ja ennen kaikkea miesjahtiin... Kai suoratoiminta oli paras tapa päästä mun toivottomasta tilanteesta... Mutta enhän mä mitään ollu tekemässä, meni vaan heigailemaan kämmpiksen ja sen poikaystävän kanssa...

Never let you go ~Osa 10~

Bethin näkökulma...

Aamu sarasti ja mä tiesin mun leikkauspäivän alkaneen. Me lähettiin nopeasti Liamin kanssa jo kohti sairaalaa: kumpikaan ei uskaltanu sanoa sanaakaan matkalla. Tunnelma oli niin jännittyny, mutta kuitenki parasta tulosta odottava. Mäkään en tienny, et mitä olis voinu sanoa... Sanat ei tainnu oikein riittää tässä tilanteessa...

Matka oli tuskanen, koska mä tiesin, et mitä tulevan piti: mut valmisteltas leikkaukseen, nukutettas ja alettas vaan silpomaan... Kuvio oli selitetty mulle jo niin monta kertaa, et mä kyllä tiesin tasantarkkaan, et mitä mun sydämelle tehtäs, jotta mä voisin mahollisesti taas elää normaalisti. Mä voin joko vapaútua tästä kaikesta, tilanne voi pahentua, tai mä voin jopa kuolla...

Mä erotin huolen selvästi Liamin kasvoilta ja se sai mut olon tuntumaan ihan hirveeltä. Tää kaikki oli niin hirveetä. Mä näin jo sairaalan pihan häämöttävän ja paniikki vaan lisäänty. Jokasen ajatun metrin jälkeen mun sydän hakkas entistä lujemmin. Mä vaan toivoin, et mä pääsisin jo siihen aikaan, et leikkaus on jo ohi: jos mä ees oon näkemässä sitä...

Liam perkkeeras auton ja me lähettiin kävelemään sisälle. Mun huone oli kolmannessa kerroksessa, jonne me mentiin hissillä. Heti ku mä pääsin omaan huoneeseen, lääkärit tuli jo tekemään valmistelu toimenpiteet. Kaikki oli tapahtunu niin nopeesti heräämisestä asti. Viiminen varautuminen oli jääny tosi vähälle, mut on mulla kuitenki ollu aikaa miettiä tätä ties kuinka monta kertaa läpi...

"Tuuthan elävänä takasin?" Liam kysy surullisena.

"Niin ois tarkotus." mä vastas hymyillen, vaikka mä tunsinki suunnatonta pelkoa.

Liamin käskettiin lähteä odotushuoneeseen.

"Muista, että mä rakastan sua." Liam sano vielä mun vuoteen vieressä.

"Mäki sua." mä vastasin.

Me suudeltiin vielä hyvästiksi ja Liam lähti selvästi itkukurkussa kävelemään kohti odotushuonetta. Mulle tehtiin kaikki tarvittava valmistelu ja mua alettiin nukuttaa. Mä katoin mua ympäröivää maailmaa mahollisesti viimisen kerran koskaan. Sitte mä suljin silmäni ja kaikki meni mustaksi.

Liamin näkökulma...

Tuntu sydäntäsärkevältä nähä lääkäreitten vievän Beth leikkaus saliin, mut mun oli vaan kestettävä se. Mun oli vaan kärsivällisesti ootettava, et herääkö Beth etes enää koskaan... Mä en pystyny nukkumaan, enkä syömään, vaikka mua väsytti ja mulla oli nälkä. Mä pystyin vaan ajattelemaan Bethiä ja sitä, et miten mä muka voisin elää ilman sitä...

Aikaa kulu jo kauan, mut mitään ei kuulunu. Se oli niin turhauttavaa. Leikkauksen sanottiin kestävän vaan vähän aikaa, mut silti mitään ei sanottu... Mitä jos leikkauksessa tuli ongelmia? Mitä jos se ei mennykkään hyvin? En kestäny ajatella niin, mut kaikkeen oli kuitenki varauduttava... En kestäny aatella elämää ilman Bethiä.

Mun oli oltava kärsivällinen, vaikka se ei helppoa ollukkaan. Bethin perhekki näytti aivan yhtä hermostuneelta, ku mäki. Uutiset varmasti tulis koskettamaan niitä myös... Ne oli pelänny Bethin sairauden puolesta jo sen syntymästä asti... Odotushuoneessa oli täysin hiljasta, eikä kukaan uskaltanu puhua mitään: kaikkia hermotutti ja kaikki halus uutisia läheisistään.

Aikaa kulu vielä enemmän, eikä mitään vieläkään kuulunu. Hermostus nous entisestään, eikä mikään helpottanu. Mä tusin hien nousevan pintaan ja suun kuivavan. Mahollisesti mun elämän rakkaus oli nyt leikkaus salissa, mahollisesti tekemässä kuolemaa... Sentään mä sain sanoa Bethille viimeiset sanat, mut silti mulla jäin paljon asioita kertomatta...

Mä olisin halunnu kertoo Bethille mun rakkauden vielä monta monituista kertaa... Mä olisin halunnu viedä sen vielä muihin mahtaviin paikkoihin. Mä oloisin halunnu kulkea sen kanssa käsi kädessä koulussa. Tän kaiken mä olisin halunnu vielä tehä. Mitä jos se ei ookkaan mahollista? Mitä jos mä menetän Bethin ikusiksiajoiksi?

Lääkäri käveli odsotushuoneeseen viimein ja tulin mun ja Bethin perheen luokse.

"Leikkauksessa ilmeni kompilikaatioita..." aloitti lääkäri.

Tää ei luvannu hyvää. Kaikkihan sen tiesi.

"Me teimme parhaamme, mutta Beth on kuollut." lääkäri ilmoitti, ollessaan selvästi pahoillaan.

Bethin äiti ja lopulta muukin perhe alkoi itkeä.

"Minun tyttäreni... Ei... EI!" Bethin äiti huusi.

Mä tunsin suunnatonta surua, mut olin vielä liianm shokissa, jotta oisin voinu tehä mitään. Beth tosiaan oli kuollu. Se ei tulis enää takasin. Mä en vois enää tuntea sen tuoksua, kuulla sen naurua, koskea siihen... Tuntu niin ku koko maailma olis vaan pysähtyny siihen paikaan. Saattaa kuulostaa ihan älyttämän kliseiseltä, mut niin se oikeesti oli.

Mä lähin vaistomaisesti haukkaamaan happea ulos. Mun oli saatava prosessoia tätä rauhassa, ilman et muut näkee. Heti ku mä pääsin omaan rauhaan mä aloin itkeä. Miten mä voisin enää jatkaa elämää eteenpäin? Mä olin menettäny sen mulle kaikista tärkeimmän: mitään ei ollu jäljellä. Miten mä voisin alkaa suunnittelemaan Bethin hautajaisia?

Kaikki oli romahtanu tän yhen päivän aikana. Mä en ollu ikinä tuntenu tällasta surua mistään. Bethistä oli tullu mulle näinki lyhyessä ajassa niin tärkeä... mut nyt se oli poissa. Pysyvästi. Bethin aika ei voinu olla vielä mennä. Mä en vaan voinu uskoa sitä. Mä tiedän kuitenki, et Beth pääs parempaan paikaan. Ilman kipua.

Vaikka mä tiesin Bethin kadonneen , mä silti tunsin Bethin rakkauden. Se oli läsnä. Ja se tulis olemaan läsnä: ikuisesti.

Never let you go ~Osa 9~

Me ajattiin takasin päin. Luvassa oli vielä toinenki paikka, johon me tänään vielä mentäs. Kaikki tuntu vaan jotenki niin mahtavalta. Mä kuitenki tiesin, ettei huomenna tunnelma olis läheskään niin hilpeä... Kuitenki jos tää päivä jää mun viimikseks, ainaki mä käytin sen parhaalla mahollisella tavalla: Liamin kanssa.

Nyt ku mä erehyin miettimään huomistan tän kaiken keskellä, mä aloin miettimään koko mun elettyä elämää. Se oli ollu täynnä tuskaa, mut varsinki viimeaiokoina ihan aitoa onnea. Mä valehtelisin, jos väittäsin, että oisin eläny jo täyden elämän: vielä mulla olis paljon asioita tehtävänä. Tietyllä tavalla mä halusin jo päästä pian huomisen yli, etten joutus enää elämään tällasessa epätietosuuessa...

"Kohta ollaan jo perillä." Liam sano hymyillen, keskeyttäen mun ajatukset.

Mä uhkuin intoa taas mun sykän pohdiskelun jälkeen: Liamilla oli sellanen vaikutus muhun. Mä tiesin Liaminki varmasti pelkäävän huomista, mut estää sen tällä aktiviteettien järjestämisellä. Meidän oli nautittava näistä hetkistä, ku me vielä voitiin... Ainaki me oltiin oltu yhessä niin paljon, ku vaan oli mahollista näinä päivinä.

"Perillä ollaan!" Liam ilmotii innokkaasti.

Me oltiin saavuttu hienon hotellin pihaan. Miten Liamilla oli ollu varaa vara täältä huone?

"Tää on kaupungin paras hotelli, joka on älyttämän kallis, mut sain meille suhteilla täältä huoneen ens yöks." Liam kerto ilosena.

"Kuulostaa fantastiselta!" mä hihkuin.

Me käveltiin tän lukaalin aulaan, jossa meidät kirjattiin sisään. Mä näin heti, että täällä oli myöski iso kylpylä kaiken muun hyvän lisäksi. Tää paikka todellaki oli suorastaan fantastinen. Meidät ohjattiin huoneeseen, joka oli seki selvästi tän hotellin hienoimmasta päästä. Liam kyllä osas kyllä käyttää suhteitaan oikein.

Ku me päästiin huoneeseen mä hyppäsin tietenki heti sängylle, joka näytti äärimmäisen mukavalta. Sitte mun päähän tuli ajatus: kaks sänkyä?

"Mä pyysin kahta erillistä sänkyä, koska tiesin, ettet oo vieteltävissä." Liam sano kusoitellen.

Mä heitin Liamia tyynyllä leikkisästi. Tässä taas nähtiin sen kultasuus. Sen ymmäsr mun halun oottaa siihen asti, kunnes oisin oikeesti lopulta täysin terve.

"No, mitä sä haluut tehä eka?" Liam kysy.

"Jos totta puhutaan ni mulla on jo hirvee nälkä." mä naureskelin.

"Niin mullaki. Ravintola onki alakerrassa." Liam kerto.

Me lähettiin illalliselle hotellin ravintolaan ja koko tunnelma oli niin romanttinen: ruusuja pöydillä, valaistus, kaikki. Liam ties, miten saada tyttö täysin sanattomaksi. Miten mä voin ikinä korvata nää viime päivät sille? Toivon, et mulle tulee viel päivä, jollon voin antaa takasin. Kaikki mitä Liam oli tehny oli niin huomaavaista.

Me syötiin rauhassa taas kerran tupatellen kaikesta. Liam oli pukenu päälle parhaan pukunsa ja mulla oli mekko, jonka olin saanu otettua lähtiessä mukaan, koska mä arvelin sille tulevan tarvetta. Me syötiin vatsat täyteen, kunnes päätettiin palata takasin huoneeseen. Ilta oli kuirenki siinä vaiheessa vasta nuori.

Ku me päästiin takasin hotellihuoneeseen kumpiki lösähti sohvalle. Syöminen todellaki tais uuvuttaa.

"Katotaanko, et mitä tulee telkkarista?" Liam kysy.

"Toki! Ei tässä muutakaan jaksa tehä." mä vastasin hymyillen.

Telkkarista tuli joku vanha romanttinen elokuva. Just sellanen jossa kaikki päättyy lopulta kaikesta huolimatta hyvin. Se sai mut miettimään kaikkea.

"Uskoks sä siihen, et tosi elämässäki voi käyä nuin?" mä kysyin Liamilta mietteliäänä.

"Tietyllä tavalla mä uskon, vaik se kuulostaaki varmasti ihan tyhmältä..." Liam vastas.

"Ei se oo tyhmää. Mä toivon, et mä itekki voisin uskoa..." mä sanoin.

Me katottiin elokuva loppuun toisiimme käpertyneenä. Mun olo oli äärimmäisen turvallinen. Mä en ikinä ois halunnu lähteä siitä.

"Mennään jo nukkumaan. Huomenna on suuri päivä." Liam sano leffan loputtua.

Se oli eka kerta, jollon Liam oli viitannu mun leikkaukseen siitä kuulemisen jälkeen.

"Nii. Vähän liianki suuri." mä sanoin.

Mä olin menossa jo vaatteiden vaihdon jälkeen nukkumaan omaan sänkyyn, kunnes Liam alko puhua.

"Muista Beth. Jos sä kuolet mä tapan sut." Liam sano leikkisästi, mut kuitenki mä tiesin sen olevan kauhuissaan.

Mä hymyilin Liamille, mut mä tiesin mustaki paistavan läpi pelko.

"Mulla on sulle vielä yks juttu." Liam sano.

Mä olin  hämmästyksissä. Vielä jotain?

"Tuu mun mukaan." Liam sano hymyillen.

Liam kuljetti mut parvekkelle, josta näki melkein koko kaupungin.

"Mä haluun tanssia sun kanssa." Liam sano.

"Tanssia? Liam, en mä osaa tanssia." mä sanoin.

"Otetaan valssi. Se on helppo oppia." Liam sano innostuneena.

Liam opetti mulle askeleet, jotka mä opin suhteellisen nopeasti. Me tanssittiin lopulta sujuvaa valssia kuunloisteessa. Se tuntu mahtavalta. Mä tunsin Liamin kehon mua vasten, ku se vei mua varmoin ottein. Tää oli ehottomasti yks mun elämän parhaista hetkistä. Mä pystyin vaan liukumaan ympäri tätä parveketta Liamin käsivarsilla.

Ku tanssi loppu me jäätiin tuijottamaan toisiamme silmiin ja suudeltiin. Se oli täydellinen lopetus tälle päivälle. Tietyllä tavalla mä en enää pelänny huomista niin paljon, koska mä tulisin kävi miten kävi olemaan aina Liamin rinnalla: ikuisesti.

Never let you go ~Osa 8~

Uus päivä sarasti mun huoneen ikkunasta. Mä olin täynnä odotusta ja tiesin, et tästä päivästä tulis varmasti ikimuistonen. Liam tulis hakemaan mut taas jonki ajan päästä ja mä halusin olla valmiina. Mua jännitti vielä enemmän, ku eilen. Kaikenlisäks Liam oli sanonu eilen nostavansa panoksia entisestään. En voinu muuta, ku olla onnellinen.

Mä aioin elää tän päivän täysillä ja olla kerranki huolehtimatta siitä, et mitä huomenna tapahtuu. En voinu kuitenkaan kiistä sitä, etteikö huomisen tapahtumilla tulis olemaan väliä: sehän tulee todennäkösesti muuttamaan mua elämän! En vaan halunnu miettiä sitä todellakaan nyt, koska mulla oli koko mahtava päivä mun eessä.

Liamin kanssa kaikki tuntu jotenki niin paljon erityisemmältä, ku kenenkään muun. Vaikka me oltiinki oltu yhessä jo jonki aikaa, se sai mun sydämen silti pammailemaan. Se poika oli jotenki vaan niin oikee mulle. Sehän on sitä, mitä kaikki halus ja toivo: löytää joku sulle just täydellinen, just se oikee. Mä olin löytäny.

Mä olin saanu kaiken valmiiks ja mä näinn jo Liamin ulkona mun ikkunan takana.

"Huomenta prinsessa!" Liam huus leikkäsästi.

"No, huomenta arvon prinssi!" mä vastasin.

"Tuu jo alas! Meillä on paljon tehtävää tännään!" Liam huus.

"Hetki vaan!" mä huusin.

Mä otin kaiken tarvittavan mukaan ja lähin kävelemään portaita alas alimpaan kerrokseen. Mun naamalla oli leveä hymy koko ajan. Tästä päivästä tulis jotain niin mahtavaa.

"Paikkanne arvon leidi." Liam sano kumartaen ja avaten mulle matkustajan puoleisen oven.

"Kiitos kohtelias herrasmies!" mä vastasin niiaten.

Mä istuin Liamin auton mukavalle penkille ja säädin selkänojan alemmas.

"No niin, tän päivän eka kohde onki vähän erilainen, ku eilen." Liam sano.

"Eka? Onko niitä useamminpiki?" mä kysyin ihmetellen.

"Tottakai! Tätä päivää ei saa missään nimessä hukata." Liam vastas hymyillen.

Liam lähti ajamaan ja maisemat vilahti nopeasti ohi, mutta mä nautin niistäki. Kaikki kauniit rakennukset, puistot... Saattaa olla, et tää on vika kerta, ku nään ees enää niitä... Ei! En mä saanu mitään tällasta miettiä! Läiskin itteäni henkisesti, jotta mä en olis vaan itsekäs tyyppi, joka vaan pohtii omaa painosanalla mahollista kuolemaansa.

Me oltiin suhteellisen pian jo perillä sievän, suhteellisen pienen huvilan pihalla. Se näytti niin idyllisen kauniilta, et en voinu muuta, ku hämmästellä.

"Mikä tää paikka on?" mä kysyin hämmästyksissä.

"Beth: tervetuloa mun perheen kesä asunnolle!" Liam sano.

"Kesä asunto? Täähän on aivan mahtava!" mä sanoin.

Liam naureskeli mun hämmästykselle, kunnes alko opastamaan mua sisälle. Mä halusin kuollakseni tietää, et mitä tää kaunis huvila piti sisällään. Me käveltiin  kohti etuovea, johon Liam koputti.

"Liam! Sä tulit jo takasin!" sano oven avaamaan tullut vanhahko nainen.

Nainen tuli halaamaan Liamia tiukasti ja muiskautti suukon sen poskelle.

"Ja sä toit sen miniä kokelaanki!" nainen jatko innoissaan.

"Beth, tässä on mua äiti." Liam kerto.

"Karen, hauska tavata!" Liamin äiti esitteli itsensä.

"Beth." mä esittelin itteni.

Liamin äiti vaikutti heti niin lämpimältä ja tosi äidilliseltä. Mitäköhän Liam oli kertonu musta sille?

"Tulkaa kunnolla peremmälle! Mä leivoin kakkuaki." sano Karen.

Sisällä näytti ihan yhtä hienolta, ku ulkoapäin vaan saattoki kuvitella. Kaikki huonekalut sopi yhteen keskenään. Lisäks kaikki oli niin avaraa ja siistiä. En olis koskaan aatellu Liamin asuvan kesänsä tällasessa paikassa.

"Istutaan pöytään ni voidaan vaihtaa kuulumisia." sano Karen ystävällisesti. Musta tuntu, et tykkäsin mahollisesta anopistani jo.

Liamin äti kaato teetä mukeihin ja sano: "Sääli, etteivät siskosi päässeet tulemaan."

"Niin, mutta kyllä ne ehtii vielä Bethiin tutustua." Liam sano kattoen mua ja hymyillen. Mä hymyilin takasin imarreltuna.

Me vietettiin kauan aikaa puhuen kaikki maholliset aiheet läpi Liamin ja sen ädin kanssa. Oli yllättävää, mut ehottomasti positiivista, et Liam toi mut tänne. Se osottaa tietyllä tavalla, et me ollaan tosissaan tässä meidän suhteessa. Sen äitiki otti mut tosi hyvin vastaan ja oli niin kiltti koko ajan. Mua melkein harmitti lähteä sieltä jo niin pian.

Me hyvästeltiin Karen ja hypättiin taas Liamin käskystä autoon. En tienny, mihin me mentäs seuraavaks, mutta se tässä oliki osaltaan niin kiinnostavaa.

"Nyt sitte päivän toiseen lokaatioon." Liam sano salaperäsesti.

Päivää oli jäljellä vielä kuinka paljon: mitä vaan viois vielä tapahtua.

Never let you go ~Osa 7~

Mua pelotti tuleva leikkaus enemmän, ku voin sanoin kuvailla, kuitenki mulla oli nyt levollisempi olo, koska olin saanu Liamin hyväksynnän sille. Lisäks mä tietyllä tavalla ootin innolla kaikkea, mitä me ehkä voitas tehä näitten tulevien päivien aikana. Liamin tuntien mä tiesin, et se tulis yllättämään mut. Oli vielä niin monta asiaa, jotka mä haluisin vielä tehä...

Osalta mö uskoin tulevaisuuteen ja siihen, et leikkaus onnistuu ja mä pääsen kotiin lähes täysin parantuneena. Riskit piti kuitenki aina muista... Miks mä olin tällanen pelkuri? Miks mä pelkään tätä näin paljon? Suurimmaks osaks mua pelotti jättää Liam tänne ilman mua, jos kaikki ei päätykkään hyvin... Tuntuu hirveeltä aatella Liamia mun hautajaisissa...

Miks mä en voinu vaan aatella tarpeeks positiivisesti? Kai se on sit niin, et pitää varautuu pahimpaan, vaik toivoiski parasta... Tän leikkauksen ottaminen oli mulle suuri päätös, joka voi joko pelaataa, tai tappaa mut... Siihen oli vähän yli kaks päivää... Se tuntu tosi lyhyeltä aatellen sitä, kuinka vähän mä olin ehtiny tähän mennessä tehä...

Mun oli kuitenki lopettattava ajattelemasta näin synkästi, koska Liam tulee kohta, enkä haluu pilata kaikkea mun negatiivisella mielialalla... Mä olin valmis elämään nää päivät niin ku ne olis mun viimiset.

"Hei kulta!" Liam käveli ovesta, kuin tilauksesta.

"Hei rakas!" mä vastasin.

"Kuule, mulla on meille keksittynä kaikkea mahollisimman kivaa tekemistä tälle ja huomiselle päivälle, joten valmistau!" Liam sano innokkaasti.

Mä hymyilin ja vastasin aidosti innokkaana: "Hienoa! En valta oottaa!"

"Pue kunnolla päälles ni lähetään! Mä kysyin jo hoitajilta ja se oli ok." Liam sano.

Mä lisäsin vaatetta ja hymyilin koko ajan: mä pääsin ulkomaailmaan.

"No, saako udella mitään?" mä kysyin kiusoitellen.

"Ei tietenkään! Kaiken pitää tulla yllätyksenä!" Liam sano salaperäsesti ja iskien silmää.

Mä tiesin Liamin keksineen varmasti jotaki aivan täydellistä. Ku me päästiin ulos ovesta ja kadulle, Liam otti meille taksin. Mun varsaan nous perhosia, mut tää jännitys tuntu ehottomasti hyvältä. Oli virkistävää, et mä tunsin näin taas pitkästä aikaa.

"Sulje silmät. Me ollaan kohta perillä." Liam sano hymyillen.

Mä suljin silmäni ja melkein tärisin jännityksestä. Liamista ei voinu tietää, et mitä se oli saanu päähänsä.

"Nyt sä voit avata!" Liam sano juhlallisesti, avaten mulle jo oven.

Mä avasin mun silmät ja näin valtavan jalkapallo kentän. Olin ihan sanaton.

"No, pidäs sä siitä?" Liam kysy hymyillen.

"Ai että pidänkö? Tää on aivan mahtava!" mä sanoin.

"Mä sain tän uuen kentän vuokrattua hetkeks suhteiden avulla." Liam sano, selvästi ilosena siitä, et mä olin enemmän, ku tyytyväinen.

Mä jäin vaan kattomaan koko paikaa edelleenki täysin haltioituneena. Liam kyllä ties, mistä narusta vetää.

"Kokeile jo!" Liam huus.

Mä otin hymyillen lähimmän jalkapallon ja asetin sen oikeeseen kohtaan. Liam meni maalivahin paikalle. Mä oti välimatkaa palloon ja lähin juoksemaan sitä kohti. Mä tunsin olevani hetken aikaa olevani enemmän elossa, ku pitkään aikaan. Mä näin kaiken ikään ku hiastuksena: mä juoksin, pallo lens ja mä tein maalin.

Mulle tuli heti takauma mieleen mun lapsuudesta. Mä olin ollu sillon haka tekemään maaleja ja opetin jopa muita pelaamaan. Mä muistan olleeni niin pettyny, ku sanottiin, etten pysty pelaamaan enää pitkään aikaan...

"Vau! Sähän isket lujaa!" Liam naureskeli.

"Sä et oo nähny mitään vielä!" mä sanoin naureskellen ja otin toisen pallon maasta.

Me jatkettiin tätä pitkän aikaa ja meillä oli tosi hauskaa. Yleensä mä sain maalin, mut Liamillekki kerty torjuntoja. Oli niin mahtavaa pystyä pelaamaan taas, vaikka se oliki ehkä enää vaan tänään... Nyt ei kuitenkaan ollu aika miettiä sitä. Lopuks me maatiin maassa nauraen Liamin viimiselle tarjunnalle.

"Kiitti, et toit mut tänne. Oli hauskaa." mä sanoin kattoen Liamiin.

"Mielellänihän mä teen jotain, josta mun tyttöystävä tykkää." Liam sano hymyillen, kattoen mua takasin silmiin. Me suudeltiin intohimosemmin, ku koskaan ennen.

Me vaan maattiin siinä kattoen taivaalle aurinkoa, joka paisto kirkkaalta taivaalta. Se hetki oli täydellinen: jalkapalloa, kaunis päivä, poikaystävä... Mitä muuta mä voisin toivoa? Me mentiin kävellen takasin sairaalan pihaan, koska se oli lähellä. Me juteltiin Liamin kanssa taas kaikesta ja nauretiin toisten vitseille.

"No, tuuks sä hakeen mut huomennaki?" mä kysyin hymyillen.

"Tottakai." Liam vastas hymyillen takasin. "Sillon mä nostan panoksia entisestään." se lisäs salaperäsesti.

Me hyvästeltiin toisemme kesä illan kauniissa auringonlaskussa. Mulla oli ollu mahtava päivä ja huomisesta tulis varmasti vielä mahtavampi. Tää oli antanu mulle hetkeks muuta ajateltavaa ja mä olin tyytyväinen. Vaikka kaikki voi olla ohi ylihuomenna, mä olin onnellinen. Mä olin löytäny Liamissa oikeen aarteen. Missä mä olisinkaan ilman sitä.

Never let you go ~Osa 6~

Liam oli taas hyväähyvyyttään täällä mun luona. Se autto mua lisäks läksyissä, jotka tuntu mahottomilta saaha hoiettua yksin. Liamista huoku selvästi toiveikkuus ja mun oli sen takia hankala vaan kertoa sille, et mä joutusin leikkaukseen pian... Se tulis murtavaan sen ja usko mun selviämiseen menis... Kuitenkaan mä en voinu valehella ja olla kertomatta...

Liam kerto kaikesta, mitä sille oli tapahtunu sitte viime vierailun ja oli kiva tietää taas, mitä muualla taptu. Jotenki vaan se sai mit tajuumaan sen, kuinka kauan mä olin taas täällä ollu... Mä toivoin tosissaan, et se leikkaus onnistus ja mä pääsisin taas pitkästä aikaa elämään normaalia elämää... Mä näin sen Liamista, et seki halus otti saavansa tehä kaikka mun kanssa pian....

Vaikka se tuntuki vaikeelta, mun oli kerrottava sille tässä ja nyt. Me saatiin läksyt hoiettua ja sitte alkoki meiän tavallinen rupattelu kaikwsta mahollisesta, ihan niin ku pariskunnalla. Tuntu mahtavalta, et me tosiaanki pystyttiin puhumaan kaikesta, niin ku asiaan kuuluki ku seurusteltiin. Me oltiin kyllä ihan oma lukumme joka suhteessa.

"Riittää musta: miten sä voit? Onko mitään uutta tullu esille?" Liam kysy huolestuneesti.

Nyt se sit tuli: mun tilaisuus päästää kaikki ulos. Mä kuitenki päätin alottaa vähän kevyemmin, ettei järkytys tuu niin suurena....

"No, ei oikeestaan hirveenä mitään...." mä alotin. "Mulle on määrätty uuet lääkkeet ja ne toimiiki ihan hyvin...."

Mun ääni värisi ja mä näin Liamin tietävän, ettei mun kertomus ollu tässä.

"Niin..." Liam sano kannustaen mua kakistamaan kaiken ulos.

"Mä oon siis paranemaanpäin, mut yks juttu on vielä, jonka se vaatii: leikkaus." mä sain sanotuks.

"Ei! Ei! Ei! Ei! Beth, älä tee tätä mulle." Liam sano melkein anelevasti.

"Mulla ei oikeestaan oo vaihtoehtoja, jos mä haluun jatkaa joskus vielä tavallista elämää." mä selitin.

"On pakko olla joku muuki keino!" Liam huus.

"Ei oo! Jos se leikkaus onnistuu mä pääsen kotiin: ehkä jopa lopullisesti!" mä huusin.

Hetken oli ihan hiljasta, kunnes mä jatkoin pauhaamista.

"Ymmärräks sä, et mitä se meinais? Me voitas olla yhessä ihan kunnolla. Mun ei tarvis olla enää letkuissa." mä selitin Liamille herkistyen.

"Mutta entä jos se ei onnistu?! Kuoleks sä sitte?!" Liam kysy kauhuissaan.

"Siinä leikkauksessa on kuoleman riski, mut se on niin pieni, et se kannattaa ottaa. Varsinki jos parhaimmillaan mä voin olla operaation jälkeen lähes vapaa tästä kaikesta ja viimein olla taas kotona." mä sanoin.

Taas tuli hiljasta. Kumpiki oltiin melkein purskahtamassa itkuun ja mä murruin ekana.

"Mä haluun mun elämän takasin!" mä huusin ja syöksyin halaamaan Liamia.

Liamin syli tuntu niin lämpimältä ja turvalliselta. Mulla oli sellanen olo, ettei mikään paha pääsis muhun nyt.

"Beth, mä ymmärrän, et sä haluut sen leikkauksen... Mä en vaan voi kestää ajatusta, et menettäisin sut: etes vaikka siihen oiski vaan pieni mahollisuus..." Liam selitti.

Hetken aikaa me vielä halattiin, kunnes me päädyttiin istumaan mun vuoteelle vierekkäin.

"Millon se leikkaus on?" Liam kysy.

"Kolmen päivän päästä." mä kerroin.

"Sitte me tähään näistä seuraavasta kolmesta päivästä sun elämän parhaat!" Liam sano laittaen sen käden mun olan yli ja kattoen sitten mua silmiin.

Me suudeltiin. Mä tunsin kemian, joka meiän välillä oli ja se sai mut voimaan jo paremmin. Liam oli niin kultanen, ku ymmärsi mun päätöksen. Mä en pystys tähän ilman sen tukea ja hyväksyntää. Mä aoin todellaki nauttia näistä päivistä, koska mun oli asennoiuttava siihen, että ne vois olla mun viimiset...

Never let you go ~Osa 5~

Bethin ajatuksia...

Kaikki oli siis menny loistavasti, kuten arvella saattoki. Ei se tietenkään ollu ihme, koska mähän olin nyt Liamin tyttöystävä ja sitähän mä olinki salasesti jo jonki aikaa toivonukki... Ainoa ongelma vaan oli se, et mä jouin olemaan täällä, enkä voinu (ainakaan vielä) palata takasin kotiin... Mä toivoin niin hartaasti, et se ois kuitenki pian mahollista.

Huolta kuitenki lievitti se, et Liam kävi mun luona aina voiessaan, mut oisin halunnu viettää sen kanssa vieläki enemmän aikaa... Kai kuitenki se tarkottaa sitä, etten mä ainakaan takerru liikaa... Tiiän kyllä, et mun pitäs jo unohtaa kaikki epävarmuuet nyt, ku tiesin Liaminki pitävän musta. En vaan jotenki voinu uskoa sitä , koska en ollu tottunu tähän vieläkään: olemaan jonku tyttöystävä.

En voinu olla miettimättä sitäkään, et miten tällä meiän suhteella olis paljon paremmat mahikset kestää, jos mä voisin elää tavalliseste, enkä vaan maata täällä... Vaikka me oltiin samassa kaupungissa tää tuntuu siltä ihan ku kaukosuhteelta. Mun piti vaan uskoa, et pian mun tila paranee ja tosiaanki pääsen täältä pois. Olin kuitenki oppinu olemaan toivomatta liikoja...

Mä olisin halunnu olla Liamin kanssa koko ajan, mut en pystyny... Mä olin loukussa täällä. Tällä hetkellä mun elämään kuulu erilaisia kuvauksia, koepalan ottamisia, letkuja, lääkkeitä... Ton  kaiken lisäks mulla on todennäkösesti eessä leikkauski... Eihän se tietenkään ollu eka kerta, mut edellisestä oli kuitenki jo kauan aikaa...

Mä olin sillon vasta ihan pieni, enkä osannu oikein aatella mitään leikkauksesta, mutta nyt mä olin jo paljon vanhenmpi ja ymmärsin kaikki riskit... Mun oli kerrottava siitä Liamille. Mä en voinu vaan mennä mahollisesti jopa mut tappavaan leikkaukseen kertomatta sille... Lääkereitten mukaan sitä ei voia etes tehä vielä, mut pian...

Jokatapauksessa mä haluun siihen, koska jos se onnistuu mä voin palata aika pian jo kotiin. Se voittaa kuoleman pelon, joka oli kuitenki todennäkösesti vaan kauhuskenaario. Kaiken lisäks Liam oli saanu mut taas uskomaan, et voisinki ehkä parantua... Mä en ollu ennenkään jänistäny, enkä todellakaan aikonu tehä niin nytkään.

Liamin ajatuksia...

Mä olin niin ilonen, et Beth oli tullu mun elämään. Kaikki tapahtu vielä sattumalta, ku olin päättäny käyä sairaalassa piristämässä sitä ja siitähän se kaikki sitte lähti. Mä voinn valehtelematta sanoa, et rakastuin. Mä en välitä siitä, vaikka Beth ei voikkaan elää tavallista elämää sen sydänsairauden takia, koska mä uskoin vakaasti, et jonain päivänä Beth paranee...

Mä en kestä ajatusta, että joutusin elämään ilman Bethiä: olisin ihan hukassa. En voinu kuitenkaan kieltää, ettenkö olis jotunu miettimään sitä, et jonain päivänä niin olis... Mun oli kuitenki vaan nautittava tästä ajasta, joka meillä varmasti oli vielä jäljellä. Kaikki oli vaan kuitenki niin ennalta arvaamatonta, eikä koskaan voinu tietää...

Paras päätös, jonka olin koskaan tehny oli pyytää Bethiä mun tyttöystäväksi. Mä en kadu sitä sekunttiakaan. Muilla saattas ehkä herätä kysymys: "Miks sä menit rakastumaan tyttöön, joka voi kuolla minä päivänä hyvänsä?" Mä en kuitenkaan nähny sitä niin: kyse oli riskistä, jonka mä olin valmis ottamaan Bethin vuoksi.

Mä oon valmis ottamaan sen riskin, et jos Beth elääki vielä pitkään ni me voidaan elää onnellisina yhessä... Mun rakkauttaa Bethiä kohtaan ei todellakaan laimentanu se, ettei se voinu elää tavallisesti täällä muiden keskuudessa... Tottakai mä toivoin enemmän ku mitään muuta, et se ois pian mahollista. Mä pysyin edelleen positiivisena, ku oli kyse Bethistä.

Mä mietin kaikkia asioita, joita me voitas tehä yhessä sitte: käyä uimassa, syödä jäätelöä, pyöräillä, käydä elokuvissa, kävellä puistossa käsikädessä... Toistseks too kaikki oli vaan fantasiaa, mut minne sä menisit, jos et uskos mihinkään? Mä uskoin kaiken sen toteutumiseen aikanaan. Tätä kaikkea aatellessani mä ikävöin Bethiä niin paljon.

Huomenna mä taas kuitenki näkisin tass rakastettuni kaikki olis hyvin... Ainaki mä luulin niin. Mä toivoin vaan Bethin olevan kunnossa ja voivan hyvin. Mä halusin viettää sen tytön kanssa vielä monta yhteistä vuotta: muuta mä en toivonu.

Never let you go ~Osa 4~

Mä tiesin Liamin tulevan pian tänne ja mua heromosutti niin, et melkein tärisin. Aiemmin en ikinä ois uskonu hermoilevani näin paljon pojan takia, mut nyt sihen oliki vasta aihetta. Sairaalassa oli aikaa pohtia asioita ja lisäks oli hankalampi saaha muuta ajateltavaa tän jatuvan tylsyyden takia... Mä olin kuitenki valmis ja ilonen, et nään Liamin taas.

Aikaa kulu ja mun hermostuneisuuden taso nous entisestään. Koitin rauhottua, mut en voinu mitään sille, et Liam sai mussa tällasen reagoinnin aikaan. Se ei etes ite tienny siitä, eikä varmaan ajattelekkaan meitä samalla tavalla, ku mä... Mä olin aina ollu unelmoija, joka ei halunnu luovuttaa hulluimmankaan toiveen suhteen. Se oli yks piirre, jota itessäni arvostin.

Mä hengitin syvään ja keräsin vielä viimisen kerran rohkeutta, koska mä tiesin Liamin voivan tulla minä hetkenä hyvänsä. "Muista: se on VAAN Liam!" mä sanoin itelleni. VAAN Liam, johon mä olin hyvää vauhtia rakastumassa toivottomasti... VAAN Liam, joka todennäkösesti ei vois ikinä tuntea mua kohtaan samoin...

Liam tuli just sillä hetkellä sisään, ihan ku se ois kuullu mua ajatukset.

"Hei Beth! Miten sun päivä on menny?" Liam tervehti ja kysy.

"Hei Liam! Kiva nähä sua taas!" mä tervehin ilosesti.

Nyt oli totuuden hetki, joka mun tulis käyttää myöhemmin hyväksi... Mun oli vaan hypättävä suoraan haiden sekaan... mut onneks osasin uida.

"Mikäs tässä: mun oli pakko tehä aiemmin vähän koulu juttuja siltä varalta, et pääsisin taas joskus takas sinne, enkä jäis jälkeen...." mä selitin.

"Ymmärsinkö mä oikein? Pääseks sä ehkä takas?!" Liam kysy. Sen silmät selvästi kirkastu.

"Älä ny vielä innostu! Mul on vielä hoito jaksoa paljon jäljellä ja leikkauski on todennäkösesti eessä, mut jos kaikki menee hyvin: ehkä." mä kerroin.

"Mahollisuuski on jo paljon." Liam sano optimistisesti.

Liamin asenne tähän mun sairauteen oli ihailtavan optimistinen, mun sen takii se saatto olla liian toiveikas... Kaikki oli kuitenki vielä tosi epävarmaa, eikä mitään voinu sanoa varmasti, ku oli kyse musta...

"Mitä sä haluut tehdä tänään?" Liam kysy ilosena.

"Itteasiassa mä haluisin jutella. Tiiäthän sä, et tutustuttas toisiimme paremmin..." mä sanoin ujosti.

"Toi kuulostaa hyvältä! Mäki haluun tietää susta enemmän." Liam sano.

Siis Liam oli kiinnostunu mun elämästä? Kai seki piti ottaa pienenä toivon kipinänä...

"Sovitaanko, et pelataan 'en oo koskaan'?" mä kysyin jo varmemmin. "Mut siis ihan vedellä. En mä saa juua muuta." mä sanoin nauraen.

"Mikä muu ois muka parempi tapa?" Liam kysy hymyillen.

"Okei. Mä alotan: mulla on ollu ongelmia terveyden kanssa." mä sanoin.

Mä tottakai ite join. Mun yllätykseks Liamki otti kulauksen.

"Munuais ongelmia, mut nykysin oon ok." Liam sano.

Liam selitti tilanteestaan tarkemmin. Nyt mä tajusin, et Liam saattoki ymmärtää mun tilaa parenmmin, mitä luulin. Kyllä seki on varmsti viettäny aikaa sairaalassa ja tietää, miltä se tuntuu...

"Mut tosiaan: älä huoli. Sulla on sun omaki sairaus ja sun pitää keskittyä siihen ja kuten mä sanoin: oon nykysin ihan kunnossa." Liam sano lopuks.

"Jos sä niin haluut." mä sanoin.

Hiljaisuuden jälkeen me jatkettiin kysymyksissä ilosempiin aiheisiin ja meillä oli oikeesti tosi hauskaa. Kumpiki sai tunnustaa hassuimpia sattumuksiaan ja ilmapiiri muuttu nopeasti paljon hilpeemmäksi. Nyt oli mun vuoro kysyä kysymys ja mietin, et uskallanko jo mennä asiaan, jonka oon koko ajan halunnu tietää...

"Oikei, mun vuoro. Mä en oo koskaan seurustellu." mä sanoin ja ootin kauhulla, mitä sitte tapahtus.

Aikaa kulu, eikä Liam ottanu kulausta. Mun olo helpottu. Liam oli kuin oliki sinkku. Ainaki tiesin nyt, etten oo rakastunu poikaan, jolla on jo joku toinen...

"Oikeestikko?" Liam kysy hämmästyneellä äänensävyllä.

"Joo, joo! Ei mun ympärillä ikinä oo poikia parveillu." mä vastasin.

"Mä jo luulin, et sulla kyllä riittäs vientiä." Liam sano.

Mä menin hämilleni. Vientiä riittäs? Mullako? Mua hämmästytti, et Liam luulis niin...

"Mistä... mistö sä niin luulit?" mä kysyin punastuen.

"Sä oot aina niin sisukas, hauska naurat paljon." Liam vastas hymyillen.

Tilannetta seuras hiljasuus, jonka aikana me katottiin toisiamme pitkään suoraa silmiin sanomatta sanakaan: niitä ei tarvittu. Olis voinu jäähä tuijottamaan Liamin kauniisiin, ruskeisiin silmiin koko päiväksi. Liam tuli lähemmäs mua. Mun sydän hakkas tuhatta ja sataa. Mitä nyt tapahtuu? Suudelma? Mä en ollu ollenkaan varatunu mihinkään sellaseen...

Liam tuli vielä lähemmäs. Just ku mä luulin sen suutelavan mua se laitto sen kädet mun ympärille halatakseen. Halauksen jälkeen se irottautu, mut jäi polvilleen mun eteen.

"Beth, mä todella välitän susta ja nää viime päivät on ollu niin mahtavia..." Liam kuikas mun korvaan.

Sen sanottuaan Liam sitte suuteli mua. Sillon ku olin jo luullu sen haluavan vaan halta. Suudelma maistu niin makealta, enkä olis halunnu koskaan lopettaa. Se oli lisäks mun ensisuudelma.

"Nyt ku selvis, että molemmat ollaan sinkkuja... Haluaks sä olla mun kanssa? Ihan oikeesti?" Liam kysy.

"Liam, mitään muuta mä en haluakkaan!" mä sanoin.

Me tuijotettiin taas toistemme silmiin. Sen jälkeen kummatki noustiin pystyyn ja Liam otti mua vyötäröltä kiinni ja pyöritti mua ympäri tätä sairaalan huonetta. Lopuks me suudeltiin uudestaan.

"Eka suudelma parina." Liam sano hymyillen leveästi.

Me kumpiki naurettiin. Tuntu ouolta olla jonku tyttöystävä, mut mahtavalla tavalla ouolta. Vaikka kaikki ei toimiskaan sentään mä voisin kuolla niin, et olin sentään löytäny rakkauden.

Never let you go ~Osa 3~

Liam oli käyny mun luona viime aikoina sen ekan kerran jälkeen jo paljon. Se oli niin kultanen, ku jakso käy täällä mun luona ja kuunnella mun valituksia tylsästä sairaala elämästä. Liam oli äärimmäisen hyvä kuuntelija ja lohduttaja. Ajan myötä mä uskalsin kertoa itestäni enemmän ja päästää Liamia enemmän perille mun mietteistä ja tuntemuksista.

Vaikka kaikki meniki äärimmäisen hyvin ni en voinu saaha mielestäni sitä pelkoa, et kiinnyn liikaa. En halunnu olla mikään anelija, joka tarvii aina jonku lähelleen. Toistaseksai Liam näytti vierailevan mun luona kuitenki vierailevan mun luona mielellään, eikä pitäny tätä taakkana. Sitä ei voi kuitenkaan koskaan tietää, et miltä siitä pitemmänpäälle tuntuu...

Olin saanu Liamista hyvän ystävän viime päivien aikana ja mä arvostin sitä todella. Kun on sairas niin alkaa arvostamaan pieniäki iloja, joita elämä vielä tuo ja muut huolet jotenki vaan tuntuu pienevän, jos on mahollista kuolla pianki... En halunnu, et nää jäis mun viimisesiks päiviks, mut en voinu sille mitään, jos mun aika onki jo mennä...

Mä aloin itkeä. Osalta kans sen takia, et mietin kaikkea, mitä musta ja Liamista vois vielä tulla, jos vaan mulla ois mahollisuus elää tavallisesti tän sairaalan ulkopuolella... En halunnu toivoo liikoja, mut se todella oli ainoa poika, joka oli koskaan välittäny musta tällä tavalla... Lisäks en kestäny ajatusta, et kuolisin ja en olis ees koskaan...

Joka tapauksessa mun oli turha miettiä mitään tällasta, koska en ees tienny, et tunsiko Liam läheskään samoin mua kohtaan... Kuka nyt haluais alkaa seurustelemaan kuolemaisillaanolevan kanssa? En voinu ruveta tärkeeks kellekkään, koska sit olis lisää ihmisiä, jotka mä jättäsin taakseni, ku mä kuolen... Mun tilanteessa tällasia asioita piti miettiä.

Kuitenki mä halusin kuollakseni rakastua, ennen ku siihen ei olis enää mahollisuutta... Kuitenkaan en tiiä, et satuttasinko mä siinä vaan itteeni ja muita, jos mä vaan antasin Liamin rakastuu muhun ja sit vaan kuolen ja jätän sen yksin tahtomatta... Kaikki oli niin vaikeeta, mut olin kyllä tottunu siihen vuosien varrella muutenki...

Rakkaus vaan ei ikinä ollu ennen näitten vaikeuksien listalla. Itteasiassa en koskaan ennen aatellu sen ees tulevan mun kohalle... Liamin tapaaminen kuitenki muutti tän, vaikka tää nyt onki tosi aikasta ja ehkä mä vaan uupuneena ja lääkkeitten turruttamana, mut silti mä sanonen sen: mä haluisin olla sen tyttöystävä.

Mä en kuitenkaan koskaan uskaltas sanoa sitä sille suoraan ujouttani, mut silti mä toivoin niin... Tiiän, et toivon ihmettä, et Liamki muka välittäis ja haluis olla mun kanssa ihan oikeesti...  Mä päätin antaa ajan kulua ja sit miettii, et miten mä voisin edetä, mut tällä hetkellä mä aion vaan unelmoia... Tää kaikki vaan tuntu jotenki niin hyvältä sanoa ja mä olin luonteva Liamin seurassa ja uskouduin sille...

Mä en halunnu missään nimessä lopettaa taistelutta, mut mun mahokset kieltämättä näytti huonolta. Ekaks: mä oon mahollisesti kuolemassa ja tokaks: mä en tiiä, vaikka Liamilla olis jo tyttöystävä. Mun oli jotenki saatava selvyys tosta jälkimmäisestä, jotta tiiän yrittääkkö, pitäskö mun vaan suosiolla unohtaa se ja antaa sen jatkaa elämää rauhassa...

Liamin oli tarkotus tulla huomenna käymään ja mua hermostutti se niin paljon, koska mun oli pakko koittaa saaha vihiä sen tunteista... Mun oli kai otettava riski ja vaan yrittää kysellä kaikkea, vaik se saattaaki olla läpinäkyvää... Mä olin kuitenki valmis, koska ainoa asia minkä mä kyllä tiesin oli, et mä en aikonu luovuttaa kokeilematta.

Toivoen parasta, mut oottaen pahinta. Niin se tässä tapauksessa todellaki oli.

Never let you go ~Osa 2~

En jaksanu etes vaihtaa näitä hirveitä sairaala kuteita pois, koska olin niin innoissaan. Me mentiin koko sairaalan läpi pää ovelle, josta me käveltiin ulos. Mun olo oli sanoinkuvailemattoman mahtava, ku ovi aukes ja tunsin tuulen koko mun kropassa. Oli tulossa kesä ja sen näki jo selvästi ilmasta ja kukkivista kasveista. Mä hengitin syvään tätä äärimmäisen raikasta ilmaa.

"No, minnä päin sä haluut mennä?" Liam kysy ilosesti.

"Mennään kävelemään tota rinkula. Mä en usko sen olevan kovin pitkä." mä vastasin innostuneena.

Me lähettiin kävelemään rinkiä kohti. En malttanu oottaa päästä taas kunnolla kävelemään. Tottakai mun piti aina muistaa olla varovainen, mut nyt mä halusin nauttii tästä parhaani mukaan.

"Liam..." mä aloin sanomaan.

"Mitä?" Liam kysy.

"Kiitti ku tulit kattomaan mua. Mun vanhemmatkaan ei tunnu jaksavan tehä niin kovinkaan usein enää, koska niillä on töitä ja muitaki kiireitä..." mä selitin vähän surulliseen sävyyn.

"Tosi kurjaa!" Liam sano. "Olipa sitte hyvä, et mä päätin tulla."

Hetken oli hiljasta, kunnes mä taas päätin avata suuni.

"Kun on tällanen sairaus ni tuntuu, ettei ihmiset haluu kiintyy muhun liikaa... Sen takii, että jos mä kuolen minä päivänä hyvänsä..." mä sanoin.

"Älä ny tollasia puhu! Sä kyllä paranet! Sun täytyy vaan uskoa siihen!" Liam sano peloissaan.

"No en mä oo aiokkaan kuolla, jos se on musta kiinni!" mä tiuskin takasin.

Hetken oli taas hiljasta ja Liam katto mua ihmetellen.

"Sitä vaan, et jos on tällä tavoin sairas ni sitä oppii ajattelemaan, et elämä ei oo ikusta." mä selitin.

Liam nyökkäs ja näytti tosi myötätuntoselta. Mua myöski hävetti mun reuhaaminen, mut toinen ei voi ymmärtää täysin, ellei oo samassa tilassa... Lisäks Liam oli selvästikki optimistinen myös mun tilan suhteen, enkä mä halunnu viiä sitä silti. Oli hyvä, et ees joku pysty pysymään positiivisena ja uskomaan parhaaseen. Mulla se taito taas oli aina välillä hukassa.

Kävellessä mä selitin Liamille mun elämästä täällä sairaalassa ja se näytti säälivän mua. Tuntuu kliseiseltä aatella, et mä en kaipaa sääliä, mut niin se kuitenki oli. Kun on syntyperänen sairaus niin ku mulla ni siihen alkaa ja tottua ja hyväksyä sen. Mä selitinki Liamille olevani jo hyvinki tottunu tähän, mut ei se muuta mua halua päästä tavalliseen elämään...

Mä näin joidenki lapsi potilaitten pelaavan jalkapalloa kentällä ja katoin sitä iloa haikeana. Mä olin joskus vielä itekki oystuny pelaamaan...

"Mä kaipaan niin jalkapalloa." mä sanoin huokasten Liamille.

"Kyllä sä pääset vielä pelaamaan. Siihen saattaa mennä aikaa, mut silti." Liam sano lohuttavasti.

"Mä olin lisäks vielä hyväki siinä." mä sanoin.

Mun mieleen nous heti muistoja kisoista, joissa meidän joukkue oli voittanu kultaa ja kaikki oli vaan halannu toisiaan pelin jälkeen. Ne oli yksiä mun parhaista muistoista. Mut sit mun sairaus paheni ja nappulat jäi roikkumaan naulakkoon...

"Kumpa mä voisin auttaa sua enemmän..." Liam sano huokasten.

"Sä teet jo ihan tarpeeks vaan olemalla siinä." mä sanoin kattoen Liamia hymyille suoraa silmiin.

Mä otin myös Liamia käestä kiinni loppu matkaks ja mä näin sen punastelevan. Musta tuntu, et olin saanu uuen ystävän, joka vois tulla vierailemaan useamminki. Mä salaisesti toivoin niin, mut en halunnnu sanoa sitä ääneen, koska sitten se kuulostas sairaan vaatimukselta, enkä mä halunnu vaatia mitään mun sairauden takia.

Me käveltiin lopulta sisälle ja alko olla jo aika myöhä.

"Mun taitaa olla jo aika lähteä kotiin." Liam sano saatettuaan mut sänkyyn.

"Mä kyllä ymmärrän. Kiitos vielä kerran tästä kaikesta." mä sanoin.

"Ilo oli kyllä kokonaan mun puolella." Liam sano ja tönäs mua leikkisästi.

Hetken oli hiljasta ja kumpiki nautti tunnelmasta.

"Saanko mä tulla toistekki käymään?" Liam kysy varovasti.

"No tietenki höpsö!" mä vastasin nauraen. "Seura ei koskaan pahitteeks, varsinkaan täällä..." mä sanoin vähän surullisena.

"Älä huoli, et sä oo yksin." Liam sano.

Mä hymyilin vastaukseksi.

"Hyvää yötä Liam!" mä sanoin.

"Hyvää yötä Beth!" Liam vastas ja sammutti mennessään valot mun huoneesta.

Päivä oli ollu mitä parhain. Just ku olin surullinen ni Liam tuli ku taikaiskusta piristämään mua. Oudointa oli, etten mä ollu ennen vielä kolussa käydessä ollu kovinkaan läheinen Liamin kanssa, mut nyt se tuntu jo paljon tärkeemmältä mulle.

Never let you go ~Osa 1~

Mun nimi on Beth. Mulla on synnynnäinen sydän vika, jonka takii mä joun olemaan täällä sairaalassa aika paljon. Yleensä nää on vaan ruutiini tartakastuksia, mut koskaan ei voi tietää, et jos löydetäänki jotain uutta: kuten nyt. Huomattiin, ettei mun nykyset lääkkeet ollukkaan vaikuttanu halutulla tavalla ja mun tilanne saatto olla entistä vakavampi.

Olin jo luullu selättäneeni tän ja saanu monia vuosia lisää aikaa, mut koko ajan mä olinki syöny vääriä lääkkeitä, jotka ei ollukkaan vaikuttanu tarpeeks parantavasti. Tää tarkotti siis sittä, et en tiiä, millon pääsisin taas kouluun uuestaan. En mä ikinä ollu siis pitäny koulusta, mut halusin muitten mukaan, elämään ihan tavallisesti.

Aika kävi usein tosi pitkäks täällä. Yleensä mä kulutin aikana kattomalla telkkaria ja lukemalla lehtiä. Välillä mä kävin ulkona jonku kanssa, mut yksin mua ei juurikaan huvittanu. Täällä ei tuntunu olevan juurikaan ketään saman henkistä tyyppiä, koska mulla oli yksityishuone, eikä viereissä huoneissa ollu juurikaan muita nuoria.

Oli piristävää, ku joku tuli käymään, mut ymmärsin, ettei mun perheellä ja kavereilla ollu mahottomasti aikaa kaikilta kiireiltä käy täällä. Se et tää mun sairaus oli synnynnäinen kuitenki tarkotti sitä, et olin jo tottunu ajan myötä tähän kaikkeen. Välillä mä sain olla pitempiä jaksoja kotona, mut nyt mä kuitenki olin taas täällä... Mahtavaa!

Aurinko paisto ikkunasta. Mä olisin niin halunnu mennä sinne, pelaamaan jalkapalloa, tai jotain, mut en pystyny... Olin aina rakastanu sen pelaamista, mut en oo voinu pelata kunnolla enää kovinkaan pitkään aikaan... Kaikki tää tuntu niin mahottoman turhauttavalta, vaan istua tässä, vaikka haluisin olla tuolla...

"Beth, sulle on vieras." hoitaja tuli kertomaan.

Kuka se oli? Eihän äiti, tai kukaan muukaan ollu sanonu tulevansa tänään.

"Päästäkää vaan sisään." mä vastasin innolla oottaen, et kuka oli tullu tänne mun takia.

Mä siirsin välittömästi mun katseen ovella. Mä näin mun vierailijan varjon ja yllätyin. Se kuulu selvästi pojalle. Lähempänä mä viimein tiesin, kuka tää mystinen vierailija oli: se oli meidän luokan Liam.

"Liam! Mikä yllätys!" mä iloitsin.

"Hei Beth!" Liam tervehti mua.

Pienen hiljaisuuden jälkeen Liam kerto lopulta oikeen syyn, et miks oli tullu tänne.

 "Mä vaan tulin kattomaan, et miten sä voit. Koko luokka on huolissaan susta." Liam kerto.

"Se on kiva kuulla, et musta välitetään." mä sanoin hymyillen. "Sano kaikille terveisiä ja serro, et mä kyllä pärjään."

Liam hymyili kans.

"Mä kyllä tiesin, et pärjäät. Sä oot aina ollu niin sisukas: sä et anna koskaan periks." Liam sano.

Mä punastuin vähän. En ollu koskaan nähny itteäni koskaan niin vahvana. Pikemminki heikkona tyttönä, joka sairastelee koko ajan.

"Sun täytty kertoo kaikki koulusta! Mä oon ollu täällä jo kauan, joten oon varmasti jääni paitsi paljosta. Sitä paitsi täällä kuolee tylsyyteen, joten mä kaipaisin kyllä juoruja!" mä sanoin nauraen.

Liam nauro kans ja kerto kaiken tarpeellisen. Oli kiva saaha taas vähän kosketusta siihen, mitä kaikkea sairaalan ulkopuolella on tapahtunu. Samalla mä tajusin olleeni täällä vasta vähän aikaa, mut slti misanneeni vaikka ja mitä. Liam oli kultanen jaksaessaan selittää mulle kaiken juurtajaksaen. Mä todella arvostin sitä.

Me juteltiin kauan aikaa, kunnes mä huomasin ajankulun.

"Eiks sua jo kaivata kotona?" mä kysyin.

"Ei. Mä kerroin, et tuun tänne, eikä  mulla oo muutenkaan mitään tärkeetä tekemistä." Liam vastas.

"Kiva, et sä voit vielä siis pitää mulle seuraa." mä sanoin hymyillen.

Mä katoin välillä ulos haikaillen. Siellä oli vaan niin paljon kauniimpi ilma, ku pitkään aikaan. Mä avasin ikkunan ja hengitin syvään sieltä tulevaa tuulta.

"Sä taidat haluta ulos, vai mitä?" Liam kysy.

"Arvaa vaan." mä vastasin.

"Mitä me sitte täällä istutaan? Mennään sinne!" Liam ehotti.

"Mä en oikeen tiiä... Se saattaa olla riskialtista..." mä sanoin.

"Jos sä vaan uskallat lähtee, ni mä kyllä pidän susta huolen." Liam sano ojentaen mulle käden.

Mä miertin hetken. Mä kyllä tosiaanki kaipasin sinne ja raitisilma vois tehä jopa hyvää... Eikä kukaan ollu mua oikeastaan kieltäny...

"No mennään sitte!" mä sanoin innokkaasti ja tartuin Liamin käteen.

Olin ilmonen, että mä uskalsin lähteä ulos ja, että mulla oli joku, joka ottas mut vastaan jos mä pyörryn. Toivoan vaan, et pian mä pääsisin oikeesti pois täältä ja käymään muuallaki, ku vaan sairaalan pihalla. No, mut kai se oli niin, et sairauden kanssa piti elää päivä kerrallaan.

Love triangle ~Osa 10~

Mä olin Zaynin ovella ja tärisin niin, etä hädintuskin sain soitettua ovikelloa. Hetken jälkeen mä kuitenki pakotin itteni tekemään sen ja sydän hakkas niin, että luulin sen jo poppaavan ulos rinnasta. Mä hikoilinki enemmän, ku koskaan ennen. Mä kuulin Zaynin kävelevän ovea kohti: nyt oli tullu aika. Enää mä en voinu perääntyä. En mitenkään.

"Hei Noora!" Zayn tuli avaamaan oven tavalliseen tapaan iloisesti tervehtien.

"Hei Zayn! Saanko tulla peremmälle?" mä tervehin ja kysyin.

"Tottakai! Ei mulla ollu mitään meneillään." Zayn vastas.

Mä astuin sisälle Zaynin asuntoon ja riisuin kengät. Mun olo ei ollu vieläkään parempi. Tiesin, et se menis ohi vaan tekemällä se, mitä mä olin alunperinki tullu tänne tekemään. Mä ootin sopivan hetken, ennen ku aloin kertomaan kaikkea. Ei tuollasta pommia voinu heti tähän alkuun vaan räjäyttää. Zaynin oli saatava aikaa. Hetken tavallisen rupattelun jälkeen mä kuitenki aukasin suuni.

"Zayn, meidän täytyy puhua." mä sanoin vakavasti.

"Puhutaan toki. Mä oon pelkkänä korvana!" Zayn sano.

"Mun on oltava rehellinen nyt. Zayn, mä tiedän, et sulla on tunteita mua kohtaan ja se on täysin molemmin puolista..." mä alotin ja otin sohavalla istuessa Zaynin kädestä kiinni.

Mä herkistyin niin, etten pystyny heti jatkamaan. Tää oli niin vaikeeta ja mä todella välitin Zaynistä.

"Mutta mulla on toinen. Mä oon lisäks todella onnellinen sen kanssa." mä sain sanotuksi, ennen ku purskahin itkuun.

Zayn ei sanonu aluksi mitään, mutta aika pian se otti mut syliinsä ja sano: "Ei se mitään. Ainoa mitä mä haluun on, et sä oot onnellinen."

Miten Zayn pysty sanomaan noin? Siitä huolimatta, että mä olin ollu täys idiootti, joka tapaillu toista? Zayn oli niin kultanen.

"Mulla oliki aavistus eilen, että se alakerrassa ollu tyyppi oli tulossa treffeille sun kanssa, mut en vaan halunnu uskoa sitä..." Zayn selitti.

Mä itkin entistä kovemmin, koska tiesin satuttaneeni Zayniä. Kuitenkaan mä en voinu olla sen kanssa, koska mun sydän valitti Louisin, enkä mä voinu sivuuttaa sitä. Oli mahtavaa tietää, et Zayn jollain tavalla kunnioitti mun päätöstä jokatapauksessa.

"Pysytäänhän me ystävinä? Eihän annetan tän pilata sitä?" mä kysyin lopulta edelleenki itku kurkussa.

"Ehottomasti!" Zayn vastas painaen hellästi sormellaan mun nenää.

Se sai mut hymyilemään ja heti paremmalle tuulelle. Mä tiesin kaiken olevan hyvin meidän välillä, vaikka meistä ei paria tullukkaan.

"Kuka tietää, ehkä me voidaan joskus hengailla kolmistaan." Zayn sano ilosesti.

"Ihan varmasti! Mä uskon, et sä tuut pitämään Louisista, ku vaan opitte tuntemaan toisenne." mä sanoin hymyillen.

Me istuttiin vielä hetki sohvalla toisiimme käpertyneenä, kunnes mun tuli valittavasti aika lähteä.

"Mun täytyy mennä. Mulla on tapaaminen Louisin kanssa." mä kerroin.

"Mene sitte jo! Älä anna deitin ikinä oottaa." Zayn sano vähän kiusoitellen.

Mä lähin Zaynin luolta ja olin ilosempi, ku pitkään aikaan. Tiesin, et tein oikeen päätöksen valitessani Louisin. Mä soitin sille jo aiemmin ja kerroin kaiken. Se sano, ettei sillä,et olin ollu kiinnostunu myös Zaynistä ollu väliä, jos mä nyt olisin vaan uskollinen sille: mä aioin todellaki kaiken tän jälkeen olla. M en todellakaan aikos joutua tällaseen kolmiodraamaa enää koskaan.

Tästä alkaa uus luku mun elämässä: uuden poikaystävän, sekä hyvän ystävän ja naapurinpojan kanssa.

Love triangle ~Osa 9~

Mulla oli eessä mahoton päätös: Louis vai Zayn? Zayn vai Louis? Kummatki pojista oli vielä keskenään niin erilaisia: Zayn oli salasesti ujo ja herkkä mun "naapurin poika", kun taas Louis oli itsevarma, ehkä jopa vähän "naisten naurattaja"- tyyppi. Suurin ongelma tässä oli, etten tienny, et kumpaa mä elämääni todella tarvin enemmän.

Kummanki kanssa mulla oli ollu paljon hyviä hetkiä, joita tulevaisuus ei tuu muuttamaan mikskään. Miten tässä ikinä kävikään, molemmat mä tuun aina muistamaan, enkä kumpaakaan tutustumista tuu katumaan. Mun oli tehtävä tää niin, etten mä loukkais kumpaakaan, vaan pysysin sen kanssa, jota mä en valitte etes ystävänä.

Tän pohtiminen raasti mua, mut en aikonu luovuttaa, vaan mä teen tän päätöksen tässä ja nyt. Tää tilanne oli mulle kaikenlisäks aivan uus, koska kuinka useasti muka munlaiselle tytölle käy niin, et kaks täydellistä poikaa haluais kumpiki olla sen kanssa? Mun muuttamisesta lontooseenki oli vasta kulunu sen verran vähän aikaa, etten olis ikinä uskonu tällasen tilanteen tulevan mun eteen.

Zayn sai mut pauloihinsa jo mun ekana iltana täällä tulemalla mun ovelle ja juttelemalla mun kanssa pikku tunneille asti, mutta heti seuraavana päivänä mä olin tavannu myös Louisin. Huolimatta siitä, millanen eilis ilta oli lopulta ollu, mä todella nautin sillon Louisin seurasta ja oisin halunnu olla sen kanssa meillä ilman sitä kiirettä, joka lopetti meiän illan liian lyhyeen.

Sillon ravintolassa Zaynin kanssa mä tunsin jotaki niin erityistä meiän välillä. Se tuntu ihan ku ilotulituksilta, ku me suudeltiin. Taustalla mä kuitenki silti aattelin myös Louisia, mikä teki kaikesta heti mutkikkaampaa. Mitä enenmmän mä voisin sanoa: mä raksastin kumpaaki, enkä halunnu särkeä kummankaan sydäntä.

Ainoa asia, jonka tiesin oli, et miten mä päätinkään, mulla tulis olemaan tulevaisuudessa oikee herrasmies mun rinnalla. Mä tulisin saamaan maailman parhaan poikaystävän kummasta vaan. Muuten olisin kysyny neuvoa mun parhaalta ystävältä suomesta, mut en usko, et se olis ilonen että oon onnistunu saamaan itteni tällaseen liemeen täällä lontoossa.

Lopulta mun ei auttanu muukaan, ku yrittää tehä klassinen "plussat ja miinukset"- lista. Se tuntu kylmältä, mut se ei ollu ainoa asia, johon mä aioin tän mun päätöksen perustaa. Mä uskoin, et sitä listaa tehessä mun sydän osais sanoo jotain ja auttaa mua. Mä ootin jotain merkkiä, jonka avulla mä tietäsin. Olin aina ollu huono kuuntelemaan mun sydäntä, mut nyt mä tekisin sen.

Mä punnitsin kaiken mahollisen ja tietyllä tavalla mä sain päätöksen, johon mä toivottavasti tulisin olemaan tyytyväinen loppujenlopuks. Mä valitsin miehen, jonka mä uskon tekevän mut onnelliseksi. Miehen, jonka kanssa mä tulisin viihtymään ikuisuuteen asti. Mulla ei ollu aikomustakaan perääntyä tästä enää. Nyt mä tiesin.

Tuli hetki, jollon kipu katos ja mä tiesin, että miten mun tulis tehä itteni takia. Tapa, jolla mä olisin onnellinen ja kaikki muutki vois jatkaa elämäänsä myöski onnellisena. Mä olin hakenu onnellisia loppuja, enkä todellakaan aikonu luovuttaa tänkään suhteen. Se ei saa olla mun tarina, et elämän koko loppu elämäni kahteen kundiin rakastuneena. Mä en sallinu sitä.

 Enää mä en halunnu hukata hetkeäkään. Mä lähin ulos ovesta nopeasti, kätäsin rohkeuden vielä viimisen kerran ja lähin tälle retkelle, joka tulis tekemään viimein pisteen tälle kolmiodraamalle.

Love triangle ~Osa 8~

Ilta jona Louisin piti tulla mun luokse syömään oli koittanu. Mä olin parhaani mukaan valmista lohta ja kermaperunoita, lisäks tein kasvisgratiinia, jossa oli tietysti Louisin makuun paljon porkkanoita. Olin myöski laittatunu ja mun päällä oli uus, vaaleanpunanen mekko, jonka olin ostanu ollessani Zaynin kanssa ostoksilla.

Mä tiesin Louisin tulevan minä hetkenä hyvänsä. En uskaltanu kuitenkaan tulla sitä vastaan, koska Zayn vois hiomata meidät hyvinki helposti. Mä uskoin Louisin fiksuna poikana löytävän tänne kyllä. Muutenki olin liian hermona, et kykenisin lähtemään täältä etes alakertaan. Mä istuin vaan keittiöntuolilla ja ootin... Samalla peläten miljoonaa eri asiaa.

Hetken kuluttua rappukäytävässä... (Louisin näkökulma)

Nyt mä sit olin päässy tähän kerrostaloon, jossa Noora asu. Se oli jotenki seesteinen. Koko paikan väritys sai jotenki rauhottumaan. Miks mä en voinu asua näin nätissä talossa? En pitäny kiirettä, vaan jäin kattomaan muun muassa kukkia ja maalauksia, jotka kotistivat käytävää. Tuskin Noora oli ehtiny mua kauan oottaa.

Ku olin ollu hetken ihastellu tätä komeutta ala kerrassa mä kuulin arviolta mun oman ikäsen pojan äänen mun takaa.

"Anteeks, mutta ooks sä hukassa?" kysy tummahko poika.

"En, mulla on treffit täällä. Mä vaan jäin ihastelemaan kukkia." mä yritin selittää.

Se poika katto mua oudosti. Varmaan piti hörähtäneenä. Sen lähettyä ulos ovesta mä päätin lopulta jatkaa matkaa Nooran asunnolle. Mä koputin varovasti oveen ja Noora tuliki jo avaamaan sen äkkiä ja näytti suorastaan säteilevältä. En tiiä yhtään miks, mut mulla oli hyvä kutina tästä illasta. Kaikki palaset vois loksahtaa paikoilleen.

Nooran näkökulma...

Nyt sitte Louis oli päässy perille. Toivon vaan, ettei se ollu törmänny Zayniin matkalla, tai jos oliki, ni se ei ollu tajunnu Louisia mun vieraaksi.

"Tervertuloa! Käy toki peremmälle!" mä kehotin.

Tyypillisen miehen tapaan Louis rösähti sohvalle. Se näky oli tietyllä tavalla niin hassu, että mua alko hymyilyttämään. Louis oli tehny heti olnsa kotosaksi.

"Onko sulla jo nälkä?" mä kysyin.

"Joo, sudennälkä!" Louis vastas ku apteekin hyllyltä.

"No, me voidaan sitte alkaa jo ssyömään, koska ruoka on jo valmista!" mä ilmotin pirteästi.

Me istuttiin alas ja käytiin ruuan kimppuun. Louisilla todellaki tais olla nälkä: ainaki sen perusteella, kuinka paljon se söi.

"Sekä tää lohi, että gratiini on ihania! Mistä sä oot saanu tän reseptin?" Louis kysy.

"Tää on taas mun koottujen suomalaisten pöperöiden joukosta." mä vastasin naurahtaen.

"Siinä tapauksessa mä tykkään suomalaisesta ruuasta!" Louis julisti.

En taaskaan voinu muuta, ku hymyillä ton aikusen miehen välillä lapsen omaselle käytökselle. Se oli kuitenkin vaan ihanaa ja sulosta. Me jatkettiin keskustelua hetken aikaa, kunnes mä näin ikkunasta Zaynin ajavan sen autolla pois. Nyt seki puoli oli turvattu: ainaki toistaseksi... En halunnu nuolasta, ennen ku tipahtaa.

Loppu ilta meni mainiosti Lousin kanssa. Ainoa ongelma vaan oli, että mun oli pakko hätistää se hienovarasesti pois, ennen ku Zayn tulis takas kotiin. Mä en kuitenkaan usko sen älynneen syytä, et miks mun oli tehtävä niin. Se tuntu pahalta, mut mun oli tehtävä niin vielä viimisen kerran. Tän illan jälkeen en aikonu enää pitää salaisuutta, vaan tehä vihdoin valinnan.

Siitä ei tuu todellakaan helppoa, mut mun oli pakko: tääki ilta oli ollu liian suuri riski. Huomenna mun oli mietittävä tätä, vaikka siihen menis koko päivä. Mä en voinu enää elää näin. Kaikesta huolimatta mulla oli outo kutina siitä, että kaikki tulis joka tapauksessa päättymään hyvin. Mun oli vaan pelattava mun kortit oikein. Mutta miten? Se mun piti vielä selvittää.

Love triangle ~Osa 7~

"Hei Louis!" mä vastasin puhelimeen nähtyäni sen soittavan.

"Hei Noora!" Louis vastas ilosesti. "Miten menee?"

"No, mitäs tässä. Kotona oon tällä hetkellä. Lontoo on alkanu tulla jo tutuks pikku hiljaa..." mä alotin ja lätisin viel lämpinmikseen  paljon muutaki.

"Kiva kuulla, et oot viihtyny!" Louis sano edelleenki vilpittömästi innostuneena.

"No, mitäs sulle? Seikkaluja riittäny?" kysyin vähän kiusotellen.

"Ainahan mulla!" Louis vastas naurahtaen ja alko kertomaan omia kuulumisiaan. Ei ollu yllätys, et sillä pojalla ei ollu hetkeäkään tylsää.

"Kiva muuten, et soitit. Mun piti soittaa sulle kans jo aiemmin, mut oli kaikkea muuta..." mä yritin selitellä sitä, etten ujouttani olla vaan uskaltanu soittaa, vaikka olisinki kovasti halunnu.

"Älä siitä huoli!" Louis sano.

Pienen hiljasuuen jälkeen Louis uskals avata suunsa uuestaan.

"Nyt ku kerta ollaan taas yhteyksissä, ni haluaiks lähteä jonnekki?" Louis kysy.

"Kuulostais kyllä hyvältä!" mä vastasin tottakai taas ajattelematta kaikkea loppuun.

"Mä vähän aattelin, et ku viimeks oltiin tavallaan meillä, ni uskallaks päästää mut teille?" Louis kysy vähän kiusotellen.

"Tottakai uskallan! Mä voin jopa kokata, tai jotain siihen tyyliin." mä lupasin aattelematta taaskaan yhtään.

"Mahtavaa! Mä oon aina rakastanu kotona tehtyä ruokaa!" Louis sano.

"No, herra voi sitten varautua tajunnanräjäyttävään makuelämykseen!" mä vastasin naurahtaen.

"Se on siis sovittu! Käykö sulle jo huomen illalla?" Louis kysy.

"Joo, ei mulla taida olla mitään suunnitelmia sillon." mä vastasin.

"Siinä tapauksessa tavataan sitte sillon!" Louis sano.

"Joo, mä tekstaan sulle osotteen myöhemmin." mä vastasin ilosesti.

Me hyvästeltiin lopulta. Taaskaan mun ajattelukyky ei ollu toiminu, ku sitä olis tarvittu. Tää illallinen tulis todennäkösesti vaan mutkistamaan sitä faktaa, et olin kahden miehen pauloissa. Just ku olin ajatellu, et kykenisin unohtamaan jommankumman, niin oon taas tapaamassa kumpaaki. En kuitenkaan voinu ittelleni mitään: kummatki oli niin ihania omalla tavallaan.

Mun ei auttanu muukaan, ku vaan suunnitella, mitä mä aioin kokata Louisille huomenna. Hermostuksissa kaivoin kaikki mun omistamat keittokirjat ja yritin löytää jotaki tilanteeseen mahollisimman hyvin sopivaa. Mua jännitti niin paljon kaikki, enkä kyenny miettimään mitään muuta, ku huomista. Mun olo alko huonontua ja jännitys oli huipussaan.

Aikaakaan ei ollu paljon, koska oli edellisen päivän ilta. Vuorokaudessa mun oli saatava itteni rauhottumaan ja keksiä joku ratkasu. Kaikista pahinta olis, jos Zayn päättääki tulla meille yhtäkkiä, tai jotaki muuta yhtä hirveää. Sellanen tilanne pakottas mut ratkasemaan tän kolmiodraaman ilman, että mä saisin tilsisuutta etes selittää. Mun oli saatava tehä se mun omalla tavalla.

Kaikista hirveintä oli, et mä nautin kummanki huomiosta, enkä haluais päästää kumpaakaan menemään, mut vielä vähemmän mä halusin olla joku, joka pyörittää kahta miestä yhtäaikaa. Mun oli kuitenki vielä otettava vähän aikaa, ennen ku pydstyisin tekemään päätöksen niiden väliltä. Mun oli selvittävä vaan huomisesta: sitten mä tiedän.

Love triangle ~Osa 6~

Zaynin ajatuksia...

Olin ollu ihastunu Nooraan käytännössä siitä asti, ku me tavattiin ekan kerran siinä rappukäytävässä. Mulla ei ollu aavistustakaan, että saisin uuen naapurin, ja vieläpä tytön, johon tulisin ihastumaan. Kaikki oli tapahtunu ihan ku taikaiskusta. Tää oli ehotomasti yks yllättävimmistä jutuista, joita mun tielle on sattunu. Tierysti hyvällä tavalla yllättävä.

Toisaalta oli kuitenki vaikee saaha ilmastua mun tunteet. Välillä kans pelkäsin, ettei Noora tuntis samoin. Suudelman jälkeen kuitenki tiesin, et seki vois olla kiinostunu musta. En kuitenkaan haluu vielä ajatella mitään varmaks, koska naisten mielenliikkestä ei voi koskaan tietää. Tiesin vaan, et tällähetkellä tilanne vaikutti hyvältä.

Nooran ekana iltana lontoossa halusin heti ottaa "mukavan naapurin pojan" roolin ja olla mahollisimman ystävällinen. Esitin kans kiinnostuneisuutta suomeen, joka oli kyllä tietyllä tavalla aiemmin kiehtonukki mua jollain tavalla. Olihan mun lisäks tietenki saatava urkittua lisää tietoa tästä suomi neidosta, joka oli ottanu rohkean askeleen muuttamalla tänne.

Näinki lyhyen ajan kuluttua olin kiintuny jo tähän tyttöön, joka oli mulle sitä ennen vielä täysin tuntematon. Meidän kemiat tuntu sopivan yhteen ja siks me ehkä tutustuttiinki toisiimme niin nopeesti. Onhan naapureina asumisessaki omat etunsa: voi törmätä rappukäytävässä "ihan vaan sattumalta"... Vierailuki oli äärimmäisen helppoa.

En voi kuitenkaan olla aattelematta, et jos Nooralla onki joku toinen? Mulla ei oikeestaan ollu mitään syytä aatella niin, mut mulla vaan oli fiilis, johon mun ehkä pitäs luottaa... Eihän se olis ihme, jos noin nätti tyttö kattelis muitaki, ku vaan mua. Toivon vaan, et se todella haluais olla MUN kanssa ihan oikeesti yhessä pian...

Louisin ajatuksia...

Mä tapasin tytön muutama päivä sitten, enkä saa sitä pois mun mielestä. Siinä oli jotaki niin spesiaalia, et vein sen mun "lapsuuden kottiinki". Se on paikka, jonne mä en todellakaan kaikkias muijia vie. Pelkään vaan, et se pitää mua hirveenä pelimiehenä mun käytöksen takia. Myönnän, et saatan olla aika flirtti välillä, mut silti Nooran kanssa mä en käyttäny sellasia temppuja: se tuli luonnostaan.

En tiiä, et missä se asuu. Muuten mä olisin varmaan jo käyny siellä hakemassa sen tekemään taas jotaki mahtavaa. Puhelinnumero mulla oli, mut en kehannu vielä soittaa. Kyl mä sen teen, mutta vasta sitte ku saan rohkeutta ja mietin tarkkaan, mitä mä aion sanoa. Mulla oli ollu paljonki tyttöjä mun elämän aikana, mut tää tilanne oli ratkasevasti erilainen.

En kestäny ajatusta, etten näkis Nooraa enää koskaan. Mun oli oltava eka, joka soittaa, vaikka olin koko ajan ollu varma sen soittavan: olihan se suudelma ollu sen verran maukas. Se tunne, joka mulla oli sillon pyöri vieläki mielessä. Olis mahtava saada viedä Noora vielä ihan kunnon treffeillä, eikä vaan pällistelemään hotelliin.

Mun piti olla sponttaani ja keksiä jotaki tajunnanräjättävää. Mulla oli kuitenki kokemusta siitä, mistä naiset tykkää, tai no tiesin ainaki ne kliseisimmät jutut. Mun oli tutustuttava Nooraan ekana paremmin, et tietäsin just sen makuun sopivan treffi paikan. Halusin muutenki oppia tuntemaan sen paremmin, koska viime tapaamisen aikana en saanu tietää paljon mitään.

Mä aloin jahkailemaan niin ku jotku romanttisen komedian naiset: soitan, en soita, soitan, soitan ja lyön luurinkorvaan, en soita... Lopulta mä tajusin tän typeryyden: mun oli otettava härkää sarvista ja soitettava, kuten mä olisin muutenki pian tehny. Mä nostin mun puhelimen pöydältä ja aloin valita sieltä Nooran numeroa. Nyt se lähti hälyttämään. Enää mä en voinu perääntyä...

Love triangle ~Osa 5~

Me hypättiin Zaynin autoon, joka oli varmasti hienoin auto, jonka kyytissä olin koskaan ollu. Sillä pojalla varmasti oli varaa, vaikka se asuki tällasessa tavallisessa kerrostalossa, johon mullaki oli jopa varaa. Lumouduin Zaynistä sen keskittyessä täysin ajamiseen, rakastin sen keskittynyttä ilmettä. Matka ei ollu kovin pitkä, kunnes me jo oltiinki Big Benin juutella.

Se oli kellotorn, joka kuulu ehottomasti paikkoihin, joita lontoossa tuli nähä, varsinki jos asu siellä, kuten mä nyt, vaikka en ollukkaan tottunu ajatukseen kunnolla vielä. Oli mahtava saada mukaan tyyppi, joka oli selvästikki asunu täällä jo pitemmän aikaa. Ainaki sen lontoo tietämysestä päätellen. Se lupas näyttää mull vielä muitaki paikkoja täältä.

Turistien määräkään ei haitannu, koska meillä ei ollu Zaynin kanssa kiirettä minnekkään, päivähän oli vasta alkanu. Big Ben oli mahtava, mut ootin näkeväni vielä lissää lontoon ihmeitä tän päivän aikana. Tää sai mut oikeestaan alkaa pitämään tästä kaupungista todella, vaikka olihan se tottakai erilainen, ku suomalainen suht pieni kylä, jossa olin ennen asunu.

Big Benin jälkeen Zayn kysy multa: "No, minne sä haluut sauraavaks?"

"Ei sillä oo niin väliä, kuhan vaan opin tuntemaan tän kaupungin." mä vastasin hymyillen.

"Siinä tapauksessa mulla onki liuta paikkoja mielessä!" Zayn sano.

Kaikki paikat, joihin Zayn mut vei oli mahtavia: me käytiin erilaisissa museoissa, joissa oli paljon mitä kauneimpia maalauksia, veistoksia... En voinu muuta ku pysähtyä ihastelemaan jokasta niistä. Zayn todella ties, et millaset paikat naisia kiinnostaa. Käytiin me tottakai myös ihastelemassa lontoon kauneimpia rakennuksia, joista osa oli aika vanhojaki, mutta hyvin säilyneitä.

Zayn kyllä ties, et mitä mä halusin tn jälkeen tehä: shoppailla. Lontoo oli täynnä kaikkia kauppoja, joista suomessa ei ollu tietoakaan. Tietenkään mä en tyytyny pelkään ikkunaostosten tekoon, vaan kukkaro kaveni aikalailla. Zaynkään ei tylsistyny, vaan sain toimia makutuomarina parhaissa miestenvaate liikkeissä. Zaynille vaikutti sopivan kaikki, mitä se päälleen laittokaan.

Ku oltiin saatu kaikki kaupat tyhjennettyä, Zayn kysy: "Onko sulla nälkä? Mä voisin viedä sut syömään jonnekki. Tiiän yhen hyvän paikan tässä lähellä." Zayn ehotti.

"Onhan mulla nälkä, mut sä oot tehny jo aivan liikaa, ku oot ollu mun kanssa koko päivän ja shoppaillukki ja..." mä sanoin.

"Höpsistä! Tottakai mun ny pitää saada tarjota sulle ees näin hyvän päivän jälkeen kunnon ateria." Zayn vakuutti.

"No, jos sä kerta haluut... En mä vaadi mitään..." mä vastasin ujosti punastellen.

Zayn otti mua muittamutkitta kädestä kiinni ja me käveltiin kohti ravintolaa, joka oli Zaynin mukaan yks lontoon parhaista. Me tultiin sopivaan aikaan, koska jonoa ei juurikaan ollu. Me saatiin pöytä ihan ikkunan vierestä, josta näky kaunis maisema puistoon, jossa nurmikko oli vielä vihreä, vaikka oliki jo syksy. Kaikki oli täydellistä.

"Mitä sä haluisit tilata? Ota mitä vaan!" Zayn kysy.

"Hmm... Mä taidan ottaa jonku kala- annoksen." mä sanoin.

"Mä otan lehtipihvin, koska tiiän sen olevan ihan tajuttomn hyvää täällä." Zayn sano naurahtaen.

"Joo, mä otan graavilohta." mä päätin.

Tarjoilija tuli ottamaan meidän tilaukset, eikä niiden toimituksessa kestäny kovinkaan kauan. Graavilohi maistu ihan sairaan hyvälle, mutta olihan se kallistaki. En ymmärrä, et miten Zaynillä voi olla varaa tällaseen! No, ehkä se vaan haluu hemmotella naapurin tyttöä...

"Otetaanko vielä jälläritki? Mahtuuko?" Zayn kysy.

"Joo, aina on tilaa jälkkärille!" mä vastasin nauraen.

Me tilattiin jälkkäriksi suklaakakun ja mansikkakakun palat. Neki maistu taivaalliselle: oispa sitä vaan ollu enemmän. Zayn halus maistaa mun mansikkakakkua. Siitä seuras erittäin romanttinen hetki, jonka tuloksena mä vaistomaisesti hivuttauduin lähemmäs Zayniä. Koko tilanne tuntu jotenki olevan ihan ku suoraa jostain hidastetusta elokuvan kohtauksesta.

Me suudeltiin. Se tuntu mahtavalta, mut samalla jotenki oudolta sen takia, koska mulla oli selvästi tunteitä myös Louisia kohtaan. Lopuks kuitenki mulle jäi hyvä fiilis ja näin, et Zaynki oli ilonen. Tilanteesta seuras hetken hiljasuus, kunnes Zayn otti laskun ja me lähettiin takasin kotiin. Mun tunteet oli jotenki sekavat kaikenkaikkiaan.

Kotiovella me hyvästeltiin tuttuun tapaan, mutta tiesin, et tilanne ei kuitenkaan ollu sama. Ainoa asia, jonka tiesin oli, et halusin ehottomasti viettää vielä aikaa tän tietyllä tavalla mysteerisen naapurinpojan kanssa. Jos se nyt enää oli pelkkä naapurinpoika mulle. Sitä mä en tienny.

Love triangle ~Osa 4~

Olin päässy kotiin turvallisesti retkeltä ja olin yhtä hymyä. Heti ku olin avannu oven lukosta ja päässy sisälle lysähin sohvalle, edelleenki ihmeellinen ilon virne naamalla. Mulla tottakai syyki siihen: olihan mä viettäny just mun elämän parhaan illlan. Haluisin vaan kertoo kaikille siitä ja sanoo, kuinka mahtava Louis todellaki oli.

Ainoa ongelma oli se, et en ollu yhtään varma, mitä tulevaisuus tois tullessaan, mut Louisin yllätyksellisyys oli yks niistä asioista, joista mä siinä niin paljon tykkäsinki. Oltiin onneksi vaihettu numeroita, mut mun täytyy vielä miettii, et kehtaanko soittaa sille vielä vähään aikaan. En halunnu pilata tätä olemalla liian innokas.

Seuraava aamu sarasti kauniina ja aurinko oli noussu jo aikaisin lontoon ylle. Aattelin, et mikä olis parempaa, ku lähteä ulos haistelemaan ilmaa ja kattelemaan elämänmenoa. Laiitauin hienoksi ja lähin lauleskellen ulos ovesta. Rappukäytävässä mä näin Zaynin, sen kuvankauniin naapurinpojan. En ollu kaikestahuolimatta unohtanu sitä hetkeksikään.

"Hei Noora!" Zayn tervehti.

"Hei Zayn!" mä vastasin pirteästi.

"Minne sulla on matka?" Zayn kysy.

"Ei minnekkään erityiseen paikkaan. Aattelin vaan käyä kattomassa vähän lisää tätä kaunista kaupunkia." mä selitin.

"Sepä harmi. Mä olisin muuten pyytäny sua mun luokse juomaan aamukahvit ja ehkä jatkamaan juttua, joka jäi kesken sillon toissailtana..." Zayn alko kertomaan.

"Siinä tapauksessa mä tuun meilelläni! Ehin mä käyä kaupungilla myöhemminki." mä sanoin.

Zayn hymyili ja näytti tyytyväiseltä siihen, et päätin tulla käymään.

"Voidaanhan me mennä senki jälkeen tekemään jotaki, siis jos sä vaan haluut... lähteä... mun kanssa." Zayn sano sulosesti, pitäen pieniä taukoja.

En ollu tuntenu sen ku vaan muutaman päivän, mut tiesin tän pojan olevan sisimmiltään aika herkkä.

Me mentiin sisälle Zaynin asuntoon. Siellä näytti yllättävän siistiltä aaatellen, et se oli pojan asunto. Siellä oli tosi avaraa ja viihtysää: paljon hyvinhoidettuja kasveja, kauniita maalauksia... Miks en osannu ite sisustaa näin hyvin? No, ei mulla tosin koskaan oo ollu silmää sellaselle.

Kesken mun ihastelun Zayn sano erittäin vieraanvarasella tyylillä:  "Haluutko keksejä kahvin kanssa?"

"Joo!" mä huusin vastaukseksi. Oli ihanaa, että mieski osas leipoa.

Me istuttiin myöhemmin pöytään ja keskustelu alko heti luistamaan. Zaynin kanssa puhuessa tuntu, et me oltas tunnettu toisemme aina. Mä tykkäsin siitä tunteesta: harmat saa sellasen aikaan. Keskustelu jatku tavalliseen tapaan: välillä hörpittiin teetä ja syötiin.

"Muuten, tuliks sä eilen aika myöhään kotiin? Mietin vaan, ku kuulin jotain ääniä..." Zayn kysy.

"Joo..." mä vastasin vähän nolostellen.

Hetken hiljasuuen jälkeen Zayn uskals jatkaa.

"Ei siis sillä, et haluisin olla mikään utelias stalkkerinaapuri, mut kuhan kysyin..." Zayn sano vähän arastellen taas.

"Älä siitä huoli, et aattelisin niin!" mä vastasin automaattisesti. "Olin vaan ulkona yhen kaverin kanssa."

Tiesin, et olin vähetelly asiaa, mut en voinu kertoo Zaynille, et olin ulkona pojan kanssa. En halunnu, et se suuttus, eikä haluis enää viettää aikaa mun kanssa. En saanu antaa sen tapahtua.

"Sehän on mahtavaa, et oot saanu täältä lontoosta kavereita." Zayn sano ilosena.

"Niin, onhan mulla sutki ja oon tosi ilonen siitä!" mä sanoin.

Me kilistettiin kahvikuppeja meidän ystävyydelle. Kaikki oli toistaseksi edelleen hyvin.

"Jaksakko vielä lähteä sille kierrokselle?" Zayn kysy.

"Tottakai!" mä vastasin.

"Lähetään sitte! Big ben, täältä tullaan!" Zayn sano innostuneesti.

Me laitettiin takit päälle ja lähettiin ulos. Sain tälläkertaa nähä ehkä ne perinteisemmät lontoon nähtävyyet, vaikkei Louisin näyttämässä hotellissa/ sen lapsuudenkodissa ollu mitään vikaa... Vaikka olinki nyt Zaynin kanssa, en saanu Louisiakaan pois mun mielestä. Musta tuntu, et olin rakastunu kahteen poikaan yhtäaikaa.

Love triangle ~Osa 3~

Hetken kuluttua olimme Louisin kanssa korkean rakennuksen ulkopuolella. Mä halusin kuollakseni tietää, et mikä talo se oikeen oli. Tuskiin Louis ny mua minnekkään mafia luolaan ois vieny, eihän? Mun varsanpohjassa tuntu vahvasti, enkä pystyny rentoutumaan. Tiesin kuitenki, et Louis tulis paljastamaan mulle tän mysteerisen rakennuksen merkityksen pian.

Me noustiin ulos taksista ja kuten arveltua, Louis halus kertoa syyn sille, et me tultiin just tänne.

"Tää on hotelli, jossa mä käytännössä kasvoin." Louis alotti.

Mä jäin innokkaan odottamaan pitempää versiota Louisin pitämän luovan tauon aikana.

"Nimittäin meidän koti oli tosi kauan remontteilla, ku olin skidi ja me sitte asuttiin täällä. Edelleenki tää tuntuu ihan ku kodilta." Louis sano. Sen äänensävystä näki selvästi, et tällä paikalla oli sille suurta tunnearvoa.

Mä jäin miettimään kaikkea jo valmiiks liikuttuneena Louisin nostalgiasta tätä mahtavalta näyttävää hotellia kohtaan. Oli jotenki oudolla tavalla ihanaa, et joku jonka just tapasin halus viedä mut just tällaseen itelle tunnearvoa olevaan paikkaan. Mä taisin todella alkaa pitää Louisista jo.

"Haluaks, että käydään kierroksella?" Louis kysy, niin ku herrasmies ikään.

Mä nyökkäsin innokkasti vastaukseksi. En saanu sanottua mitään, koska olin lumoutunu tän korkean takennuksen kauneudesta. Millastakohan oli varttua tällasessa paikassa? No, pian Louis tulis kertomaan mulle kaiken siitä. En olis koskaan suomessa asuessani uskonu, et pääsisin käymään jossain näin hienossa paikassa.

Heti ku me saavuttiin aulaan siellä oli hovimestari tarjoilemassa shampanjaa. Tää tuntu täydeltä luksukselta! En voinu uskoa, et Louisin perheellä oli ollu varaa asua tällasessa paikassa kauan aikaa. Enkä niitten perhe oli rikas. Mitä jos Louis oliki prissi, tai jotain? No ei kai nyt sentään, mut tää paikka oli tajunnanräjäyttävä. Olis vaan tehny mieli koskea joka paikkaan.

Louis vei mut aulasta lupaamalleen kierrokselle. Se näytti mulle huoneen, jossa se oli asunu lapsena, keittiön, jossa se näytti tuntevan koko henkilökunnan, uleistilan, jossa oli jättinmäine  telkkari, joka vei koko seinän. Tää kaikki oli vaan niin uskomatonta.

Mä luulin jo kierroksen loppuneen, kunnes Louis kysy multa: "Haluuks nähä katon?"

Katon? Miten katolle muka etes pääsis?

"No totakai!" mä vastasin muitta mutkitta. Tää retki kävi entistäki jännittävämmäksi.

Louis näytti mulle salasen tien, jota se oli kuulemma käyttäny aina lapsena päästäkseen rauhaan muilta katolle. En voinu olla miettimättä, että miten pikku poika oli voinu olla niin ovela, et oli löytäny tällasen salatien. Jokatapauksessa oli älyttämän siistiä ja jännittävää päästä näin korkeen talon katolle.

Pian me oltiin mutkikkaan reitin kulkemisen jälkeen tän hotellin katolla. Sieltä näki koko lontoon yli.

"Wau!" mä sain sanotuksi.

Louis nauro mun hämmästyneisyydelle.

"Muaki tää jaksaa aina ihastuttaa kaikkien näitten vuosien jälkeen." Louis sano, selvästi muistellen sen lapsuutta.

Hetken me vaan istuttiin hiljaa katellen maisemia ja nauttien. Mun oli kuitenki rikottava hiljasuus.

"Jos oisin tienny et tuot mut tänne oisin käyny kotona vaihtamassa vaatteet." mä sanoin. Olin edelleen treenikamppeet päällä.

"Älä turhia! Oot just hyvä tollasena!" Louis sano.

Mä punastuin ja Louiski tais huomata sen.

"Mikä oli oikee syy, et toit mut tänne?" mä kysyin edelleenki punastellen.

"Tehäkseni tän." Louis vastas ja kumartu suutelemaan mua.

Se oli varmasti maailman maagisin suudelma. Mun sydän hakkas lujemmin, ku kolibrilla. En osannu yhtään odottaa tätä, mut se ei todellakaan tarkottanu, ettenkö olis pitäny siitä. Suudelma kesti suhteellisen pitkään ja lopuks me hymyiltiin toisillemme.

"Haluaks jo takas aulaan?" Louis kysy.

"Joo, mun pitää mennäkki jo kotiin." mä vastasin.

Matkalla me ei puhuttu toisillemme sanaakaan, mut tyytyväisyys näky varmasti mun, sekä Louisin molempien kasvoilta. Alhalla me hyvästeltiin ja mä hyppäsin taksiin. Tunsin oloni paremmaks, ku koskaan. Tää päivä oli ollu mun elämän paras, ja kaikki oli ollu täysin suunnittelematonta. Louis oli todellaki erityinen poika, mut niin oli Zaynki.

Love triangle ~Osa 2~

Mä heräsin aamulla sateen jälkeiseen aamuun. Ulkona paisto jo ayrinko ja muutenki siellä näytti houkuttelevalta. En voinu muuta ku vaan hymyillä tyytyväisyydestä ja innosta päästä tutkimaan lontoota. Olin jo suunnitellu, missä kaikkialla halusin käyä ja mitä halusisin nähä. Saatan olla vähän hukassa näin aluks, mutta kyllä mä tien aina löydän.

Mä puin nopeasti päälle, otin kaikki tarvittavat tavarat laukkuun ja lähin ovesta ulos. Mä pystyin jo tuntemaan sen, kuinka lontoo kutsu mua ja koitti kertoa mulle, et olin tehny oikeen päätöksen muuttamalla tänne. Pian mulla alkas kouluki täällä ja pääsisin tutustumaan vielä paremmin kaikkiin, mut ennen sitä halusin oppii tuntemaan tän paikan, ku omat taskuni.

Mä sain taksin aika nopeesti ulkoa ja käski ajaa rullaluistelu radalle, jonka olin kuullu olevan yks lontoon parhaista. Samalla mä saisin raitistailmaa ja näkisin elämän menoa täällä. Katoin maisemia lumoutuneena matkalla ja mun näkemys siitä, kuinka kaunis lontoo oli vaan vahvistu. Oli täällä tietenki paljon enemmän ihmisiä, ku mun vanhassa koti paikassa, mut silti.

Perille päästyä mä kiitin kyydistä, niin ku kunnon kansalaisen kuuluu ja menin radan reunalle laittamaan rullaluistimet jalkaan. Siitä oliki aikaa, ku olin viimeks päässy käyttämään niitä. Nyt oli kuitenki täydellinen tilaisuus kaivaa ne esiin. Mä nousin varovasti pystyyn ja koitin lähteä hitaasti liikkeelle. Aika pitkän aikaa se onnistu, ku tanssi, mut mun tasapaino jossain vaiheessa petti.

Mä yritin tasapainoilla, kunnes se ei enää onnistunu.Mä kaaduin, onneks en kuitenkaan pahasti. Haava kuitenki tuli, muttei niin paha, ettenkö ois voinu jatkaa. Mä päätin hoitaa sen kuntoon vasta kotona, koska mulla ei ollu tarpeita mukana. Just ku olin nousemassa pystyyn mun takaa kuulu: "Anteeks. Tarviiks sä apua?"

Mä käännyin kattomaan taakse. Ääni kuulu nuorelle, punahiuksiselle pojalle.

"Ei kiitos. Mä kyllä pärjään!" mä vastasin.

"Katotaan kuitenki, et onko toi haava syvä." poika sano ja kumartu maahan.

Se katto mun haavaa jonki aikaa, kunnes totes: "Ei se pahalta näytä. Kuhan vaan puhistat sen ja laitat kunnon laastarin myöhemmin."

"Kiitos kuitenki! Mä oon muuten Noora." mä kiitin ja esittelin itteni.

"Louis." poika sano nimekseen.

Me katottiin toisiimme hetken aikaa ja oli aivan hiljasta.

"Ooks sä täällä yksin?" Louis kysy.

"Oon. En mä tunne täältä lontoosta vielä oikein ketään. Mä itteasiassa muutin tänne virallisesti vasta eilen, suomesta." mä selitin.

"Siinä tapauksessa meiän on varmaan turvallisempaa mennä kahestaan, ettet taas loukkaa itteäs." Louis sano. "Ja haluun oppia enemmän suomesta."

Mä nyökkäsin vastaukseksi ja me lähettiin rullaamaan pitkin rataa jutellen. Mä jouduin pitämään toisen esitelmän suomesta, mut ihan mielellään. Louis kerto harrastavansa musiikkia ja toivovansa menestyä siinä vielä jonain päivänä. Olin aina tykänny musikaalisista pojista ja Louis vaikutti muutenki mukavalta: eihän ny kaikki pojat tuu auttamaan ilman pyytämistä.

"No, mitä sulla on suunnitelmissa loppupäivälle?" Louis kysy lopuks.

"Aattelin käy kiertelemässä lontoon nähtävyyksiä ja muita parhaita mestoja." mä kerroin.

"Yksinkö? Ei tule kuuloonkaan! Kannattaa ottaa joku lontoon ammattattilainen mukaan ja sä katot yhtä sellasta. Luota muhun, mä tunnen tän paikan läpikotasin! Pliis, sano joo?" Louis sano.

"No tottakaihan se on parempi kulkea seurassa." mä totesin hymyillen. Louis sai mut niin vakuuttuneeksi, etten voinu muutakaan.

Rullaluisteluradan ulkopuolella me hypättiin taksiin. Louis sanoi kuljettajalle paikan, jonne me mentäs. Se kuulosti mulle ihan oudolta.

"Minne me ollaan menossa?" mä kysyin.

"Kohta näät." Louis sano hymyillen, mutta kuitenki hieman salaperäsesti.

Mua jännitti, mutta hyvällä tavalla. Tää oli just sellasta jännitystä, jota olinki oottanu lontoon tuovan tullessaan.