DNA ~Osa 2~

Arvatelinkin mun päästyä kotia äiti ihmetteli mun myöhästymistä ja mun oli parasta vaan kertoa totuus.

"Sä tiedät, ettei sellasen väen puuhiin sekaantuminen oo hyväksi. Niistä on parempi pysyä poissa." äiti sano.

Mä kyllä tiesin, että äiti olis tota mieltä, mutta mä tiesin sen myös ymmärtävän, että mun oli autettava Zaynia. Mä myös yritin selittää, etten mä todellakaan ollu 'sekaantunu' mihinkään vielä. Mä ymmärsin äitin huolen, koska se oli varmasti nähny monia rikollisjengejä täällä asuessaan ja oli kuullu tarinoita, joita niistä kerrottiin.

Mä myös kerroin, ettei Zayn ollu osa sitä jengiä, vaan todellaki pelkästään uhri, mutta ei tietenkään viaton sellanen. Sehän oli aiemmin mukiloinu yhen niistä jengiläisistä ja ne oli hakenu kostoa. Mä kuitenki uskon, että siinä tarinassa oli paljon muutaki, mitä Zayn ei ehtiny kertoa mulle.

"Sä teit oikein Audrey." äti sano ja laitto sen käden mun olanyli.

Se tuntu hyvältä kuulla. Etenki äitin suusta, joka oli aina ollu täysin vastaan minkään kujilla tapahtuvan lähellekkään menemistä. Asia oli kuitenki pian käsitelty ja päivä jatku normaalisti iltaan. Mun päässä pyöri edelleen kaikki mitä oli tapahtunu: jengin johtajan ulkomuoto, jengiläisten sadistinen nauru kun ne lähti kävelemään pois ja ennenkaikkea Zaynin ruskeat silmät, jotka tuijotti mua.

En voinu olla miettimättä, että oliko Zaynillä ollu joku syy hakate se tyyppi aiemmin. Velkoja? No, se ei ainakaan olis uutta täällä päin. Mä toivoin, ettei se ollu mitään vakavaa, ei mitään mistä joutus vankilaan. Mä hädintuskin tunsin sitä poikaa, mutta silti mä näin siitä, että se oli muutaki ku vaan kovis: senb täyty olla.

Lopulta saapu seuraava aamuja mä heräsin hyvinki tuttuihin ääniin. Äiti tietenki oli hereillä ennen meitä kaikkia muita ja Annabele, joka oli huus täyttä kurkkua taas kerran, ku ei halunnu syödä jotaki, vaikka hyvin tiesi, ettei meillä ollu muuhun varaa.

"Huomenta kultaseni! Nukuitko hyvin?" äiti kysy tavalliseen tapaansa.

"Hyvää huomenta! Hyvin mä nukuin." mä vastasin, mutta oikeasti en ollu nukkunu ollenkaan hyvin eilisen pohtimisen takia.

"Audrey heräs!" Annabelle hihku sen omalta paikalta pöydässä.

"Niin tosiaan heräsin ja kukakohan toimi herätyskellona?" mä kysyin tietäen jo vastauksen.

"Minä!" Annabelle huus, tietäen kyllä, että se oli herättäny mut sen tavallisella aamupala kiukuttelulla.

Äiti vaan hymyili. Se ties kyllä, että mä rakastin Annabelleä, vaikka se osaski olla pikku riiviö sille päälle sattuessaan.

"Kananmunaa?" äiti kysy.

"Mielellään." mä vastasin hymyillen.

Mulla oli suunnaton nälkä, mutta se ei haitannu mua nyt. Sen ääneen sanominen sais vaan äitin huonolle tuulelle. Mä kyllä pärjäsin pelkällä kananmunalla, koska muutakaan ei tiettävästi ollu.

"Täällähän minun elämäni naiset ovat!" isä tuli keittiöön aamutakissa.

"Täällähän me!" äiti vastasi iloisesti.

Isä meni suutelemaan äitiä. Musta oli niin mahtavaa, että kaiken tän kurjuuden keskellä niiden rakkaus ei ollu kadonnu mihinkään: se oli vaan vahvistunu.

"Ällöä! Mä en varmasti koskaan halua pussata ketään!" Annabelle huus.

Me muut naurettiin. Annabelle oli ehotomasti yks syy, miksi meidän perhe jakso raataa. Me istuttiin kaikki hetken aikaa syömässä vaatimatonta aamupalaa yhdessä, kunnes ovikello soi.

"Audrey, menitkö sä avaamaa?" äti kysy.

Mä nousin pöydästä ja avasin oven. Näky yllätti mut täysin.

"Zayn?" mä sanoin kysyvästi.

"Kukas muukaan." Zayn vastas hymyillen.

"Mitä ihmettä sä täällä teet? Mistä sä sait tietää mun osotteen?" mä kysyin melkein vihasena.

"Luuleks sä, etten mä osaa ottaa selvää." Zayn vastas salapeäsesti.

Mua alko jo vähän pelottaa. Vaikka Zayn ei vaikuttanu eilen mitenkään pahalta, päinvastoin, se silti oli noin helposti onnistunu saamaan mut käsiinsä.

"Mä halusin vaan puhua." Zayn selitti. "Mä halusin kiittää vielä kerran."

Nyt Zayn vaikutti jo lempeämmältä.

"No nyt on kuitenki vasta aamu..." mä alotin.

"Tavataan sitte illalla. Mä kyllä voin oottaa." Zayn keskeytti mut.

Mä tienny, että mitä mun olis pitäny aatella. Zayn vaikutti taas pelottavalta, mutta oudolla tavalla mä todella halusin tavata sen myöhemmin. Mutta mitä jos Zayn oli oikeasyi vaarallinen? Harkinnan jälkeen mä aattelin, että oli parempi vastata myöntävästi, koska muuten sillä vois olla seurauksia.

"Missä tavataan?" mä kysyin.

"Miten olis sun vanhalla musiikkitalolla. Siellä missä sä kävit ennen soittotunneilla" Zayn sano.

Mistä Zayn saatto tietää siitä, että mä olin käyny siellä soittotunneilla? Mitäköhän muuta se ties musta? Mua alko pelottaa entistä enemmän.

"Mun taitaa olla parempi lähteä nyt. Nähään!" Zayn hyvästeli.

"Nähään!" mä vastasin.

Mä suljin oven ja istuin takasin pöytään.

"Kuka se oli?" äiti kysy heti.

Mun oli valeheltava. Muuten mä en ikinä pääsis lähtemään ulos illalla.

"Vaan ovelta ovelle myyjä." mä vastasin omasta mielestäni vakuuttavasti.

"Eikö ne koskaan luovuta?" isä kysy vähän ärtyneenä ja mä vaan hymyilin.

Mä en tienny, että uskoko äiti mua, mutta ainaki mä toivon niin, sillä mun oli päästävä tänä iltana ulos, jotta mä saisin otettua selvää tästäsalaperäsestä pojasta, joka oli samalla äärimmäisen pelottava, mutta mä olin nähny vilauksen sen haavottuvasta puolesta eilen.