Mun nimi on Audrey ja mä asun Lontoon syrjäisellä alueella, jossa rikollisuus ei oo mitenkään harvinaista. Ite oon viimiseen asti pysyny poissa kaikesta sellasesta, vaikka mun perhe onki köyhä, eikä meidän varat riitä juuri mihinkään. Ennenkaikkea mä en halua mun pikkusiskon Annabellen jotuvan lähellekkään sitä maailmaa, johon mä oon meinannu joutua aivan liian monta kertaa.
Loppujenlopuks meiän perhe kyllä pärjää ja arki rullaa eteenpäin niin ku aina ennenki, mutta rahatilanne tottakai painaa mun vanhempia, jotka tekee useampaa työtä voidakseen elättää mut ja Annabellen. Mä oon jo 17, joten munki on oltava töissä aina koulun jälkeen ja lomilla. Se on välillä rankkaa,mutta kai mä oon jo tottunu siihen, että elannon eteen täytyy raataa.
On mulla muutama hyvä ystäväki, mutta osan niistä kanssa mä en saa olla enää tekemisissä, etten vaan ajaudu itekki ryöstelemään ja tekmään kaikkea muuta laitonta paineen alla. Mun kaikista parhaimmat ystävät ajattlee kuitenki samalla tavalla ku mä, eikä nekään halua lähteä kierteeseen, joka johtaa kuitenki lopulta kaltereiden taakse.
Me ollaan jo kauan haaveiltu täältä pois muuttamisesta, mutta rahan puutteen takia se ei voi ikinä olla mahollista. Mä pelkään sitä, että jonain päivänä mä saan lapsia ja koska mulla ei tarpeeksi rahaa ni me joudutaan asumaan täällä, paikassailman suojaa: mä en voi antaa sen tapahtua. Mun oli säästettävä jokanen lantti, jottei niin tarvis koskaan käydä.
"Audrey." äiti keskeytti mun ajatukset.
"Niin äiti?" mä kysyin.
"Muistathan käydä kaupassa?" äiti kysy.
Meidän piti käydä kaupassa, jossa kaikki ruoka oli halvinta. Muuten meillä ei riittöis rahat.
"Joo, mä oon just menossa." mä vastasin.
Äiti anto mulle sen verran rahaa, mitä meillä oli varaa käyttää tulevien päivien ruokaan ja mä lähin matkaan. Mä katoin matkalla ikkunasta sisään moniin kallisiin ruokakauppoihin, joita pysty jo haistamaan kaukaa tuoreen leivän tuoksun. Millon mä olisin viimeks saanu syödä vatsan täyteen? Varmaan mun syntymäpäivänäm josta oli lähes vuosi.
Musta oli tuntu aina epreilulta, että Lontoossa asu paljon rikkaita ihmisiä, joilla oli yllinkyllin rahaa, mutta varsinkin täällä missä mä asuin taas lähes kaikki taisteli edes selvitäkseen. Mä vannoin, että vielä jonain päivänä mäki olisin tarpeeksi rikas asumaan jollain paremmalla auinalueella tulevaisuudessa. Se oli ollu aina mun suurin unelma.
Mä jatkoin matkaani tavalliseen tapaan, kunnes mä kuulin ääniä kujalta. Mä en voinu muuta ku mennä kattomaan, että mistä oli kysymys. Se saatto olla jotaki, mikä sais mut hankaluuksiin, mutta jos joku oli pulasssa ni mun oli sentään yritettävä auttaa. Mä käännyin varovasti kujalle, josta äänet kuuulu.
Siellä mä näin joukon poikia. Muut olivat hakanneét yhden maahan. Se oli selvästi se, joka oli huutanu. Mua alko välittömästi kaduttaa se, että miks mä tulin tänne, mutta mun oli jotenki selvittävä, kuten aina ennenki.
"Mitäs tyttö täällä tekee? Haluaks säki osas?" Kysy lihaksikas, pelottavannäköinen mies, joka oli täynnä arpia. Se oli selvästi joukon johtaja.
Mä en tienny, että mitä mun pitäs vastata.
"Annetaan sen olla." sano toinen jengiläisistä. "Saakoot jäädä hoitamaan ton kuntoon... jos voi."
Se tarkotti poikaa, jonka ne oli pahoinpidelly. Muut lähtivät ja mä jäin pojan kanssa kahestaan. Mä kummarruin lähemmäs ja yrtin tehä parhaani auttaakseni sitä.
"Miten sä voit?" mä kysyin pojalta sen avattua silmänsä.
"Parempiaki päiviä on ollu." poika vastas vitsaillen, vaikka se oli selvästi tuskissa.
"Hoidetaampa sut kuntoon. Okei?" mä sanoin ja aloin tutkia pojan haavoja.
Kasvoja tutkiessa mä vasta huomasin, että kuinka suloinen tämä poika todella oli. Sen ruskeat silmät tuijotti mua samalla, ku mä sivelin sen kasvojen kipeitä haavoja.
"Tunsiks sä ne miehet?" mä kysyin.
"Joo, se oli kosto. Mä olin mukiloinu yhen niistä pahasti aiemmin ja ne halus päästä tasoihin." poika vastasi.
"No sun kannattas olla varovaisempi sun seuran suhteen." mä sanoin.
"Joo joo äiti." poika vastasin taas vitsaillen.
Mä sain pojan hoidettua jonkinlaiseen kuntoon, ainakin sen verran, että se pääsi seisomaan. Onneks mulla oli mukana vaatekappale, jota mä pystyin käyttämään harson sijasta.
"Kiitos." poika sano hiljaa.
"Eipä kestä kiitellä." mä vastasin.
Mä olin jo lähtemässä poispäin, kunnes se poika suuteli mun kättä.
"Mikä on mun pelastavan enkelin nimi?" poika kysy.
"Audrey." mä vastasin punastellen vienosti.
"Mä oon Zayn." poika sano.
Hetken me tuijotettiin toisiamme, kunnes mä taas lähdin jatkamaan mun matkaa.
"Kai me tavataan vielä?" poika kysy mun perään ja mä pysähyin.
"Saa nähä." mä vastasin hymyillen, mutta mä olin selkä siihen päin.
Välikohtauksen jälkeen mä pääsin jatkamaan kohti kauppaa. Se poika, Zayn oli varmasti yks niistä tyypillisistä pojista täälläpäin, jotka ajautu pahoinpitelemään toisia velkojen tai muun sellaisen takia. Mä tiesin, ettei sellanen seura olis mulle hyväksi. Kuitenki mä näin siitä, että se saatto olla pohjimmiltaan kunnollinen. Tää salaperänen, haavoittunut poika kiinnosti mua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti