DNA ~Osa 6~

Zaynillä oli selvästi suunnitelma, jonka mukana se tahto mun menevän. Mua jännitti sanoinkuvailemattoman paljon. Aikaa ei ollu enää kauan ennen ku poliisit tulis kuulustelemaan meitä.

"Anna sun tavarat mulle." Zayn käski. "Äkkiä ennen ku se poliisi tulee."

Mulla ei ollu aikaa miettiä, vaan mä annoin mun kantamukset Zaynille.

"Sitten mee piiloon tohon metsään, älä kuitenkaan mee liian kauas, että osaat kotiin." Zayn neuvo.

Zayn aiko siis ottaa vastuun koko keikasta yksin.

"Mutta Zayn... mä oon kans syyllinen." mä sanoin.

"Mutta mä pakotin sut siihen, mikä oli väärin! Multa meni aikaa tajuta se, mutta nyt mä haluan korvata etes osan siitä sulle." Zayn sano.

Hetken oli hiljasta. Mä en voinu uskoa, et nyt kaiken tänä iltana tapahtuneen jälkeen Zayn oli taas lempeä ja halus säästää mut vankilalta.

"Joten mee!" Zayn sano.

Mä aloin itkeä hiljaa. Kaikesta huolimatta mä en olis halunnu jättää Zayniä kärsimään kaikesta yksin.

"Mee! Sä saat kyllä korvattua mulle tän jollain keinolla." Zayn vakuutti.

Mä lähin juoksemaan kohti metsää raskain sydämin. Mä näin Zaynin katseesta sillä hetkellä, että se halus suojella mua. Tää ei ollu mitään peliä: se todella välitti musta jossain syvällä sisimmässään. Mä näin poliisin tulevan Zaynin luo ja vievän sen kuulusteltavaksi. Sen katsominen sattu sisimpään, enkä mä voinu nauttia mun omasta vapaudesta.

Mä tiesin, että Zayn joutuu mitä varmimmin vankilaan, joten mä en mitenkään voinu olla ilonen. Hetken aikaa mä vaan itkin, enkä voinu millään lähteä vielä kotiin. Oli yö ja kotona mun katoaminen oli varmasti jo huomattu. Tällä hetkellä se tuntu kuitenki niin pieneltä murheelta. Tänä yönä mä en tulis saamaan rauhaa: se oli varma.

Aikaa kulu, enkä mä vieläkään pystyny liikkumaan mihinkään. Se mikä anto mulle voimaa oli vakaa päätös, jonka mä tein. Mä tulisin totisesti keksimään keinon korvata tän Zaynille: mä tulisin saamaan sen vielä vapaaks sieltä, makso mitä makso. Mä en tienny vielä miten, tai millon mä sen tekisin, mutta mä aioin tehä sen.

Nyt mä olin kuitenki aivan liian väsyny miettimään sitä. Mä päättäväisenä lopulta sain kiivettyä pikkalanka aidan toiselle puolelle ja juostua niin nopeasti, ku mun jaloista vaan lähti. Mun oli päästävä pian pois täältä ahdistavasta Lontoon yöstä. Pois kaduilta, joilla harhaili rikollista väkeä, jonka toimista ei koskaan voinu olla varma. Käytännössä mä kuuluin siihen porukkaan nyt.

Mä pääsin kotiin suhteellisen turvallisesti. Mä menin sisään ikkunasta päästämättä ääntäkään. Olin jo varma, että olin jääny kiinni mun pikku seikkailusta, mutta näytti siltä, ettei mun huoneessa oltu käyty. Jos mun lähtö olis huomattu niin äiti olis varmasti istunu täällä oottamassa mua ja sitä, miten mä aion mun poissaolon selittää.

Mä olin kuoleman väsyny, mutta mä tiesin, etten tulis saamaan unta. Mun oli kuitenki yritettävä, koska mä en voinu istua täällä täysissä pukeissa, jos joku päättä tulla tarkistamaan. Se olis liian epäilyksiä herättävää. Mun oli siis puettava pyjama ja mentävä sänkyyn makaamaan ja oltava siinä aamuun asti.

Mä vaan makasin: muuta mä en voinu tehä. Kaikki tänä yönä tapahtunu pyöri mun päässä. Mä olin tehny rikoksen, mutta en saanu siitä rangaistusta, joka mulle olis kuulunu. Mä olin kiitollinen Zaynille siitä, mutta mun omatunto ei jättäny mua rauhaan. Huomenna mun oli keksittävä keino saada Zayn vapaaksi.

Mä tiesin, ettei siitä tulis todellakaan helppoa ja siinä oli ehottomasti riskinsä, mutta mä olin sen sille velkaa ja velat on maksettava aina takasin.