Something you don't know ~Osa 2~

Kaikkien katseista välittämättä mä pääsin Jessican kanssa läpi. Viimisenä ihmisjoukossa mä näin Luken, joka selvästi oli ilmeestä päätellen myös huomannu mut. Hetken aikaa mulla oli suunnaton kaipuu aikoihin, jollon me oltiin vielä yhessä. Aikoja jollon mä oisin tehny sen puolesta mitä vaan. Nyt me ei etes pystytä puhumaan toisillemme.

En mä ootakkaan meidän palaavan yhteen, mutta mä toivon, että me etes voitas jotenki selvitä tästä niin, että me oltas etes ystäviä. Se tuntu tällähetkellä vaan haaveelta, huomioon ottaen sen, että mulla oli tunteita Harryä kohtaan: poikaa, jonka kanssa se luuli mun pettävän sitä. Jos Luke tietäs sen meillä ei olis enää mitään mahollisuuksia.

Myöhemmin matkalla kotiluokkaan mä törmäsin myös Harryyn. Oli niin surullista, että ennen me oltiin hyviä ystäviä, jotka pysty puhumaaan kaikesta, mutta juorujen leviäminen alko muuttamaan sitäki. Kyllä me tervehdittiin hymyillen, mutta juttelemaan kumpikaan ei toistaseksi uskaltanu jäädä.

Mä halusin ne takasin, mutta mä tiesin, että se oli mahotonta. Mun maineen palauttamisen takia Luken takasin voittaminen olis hyvä juttu, kun taas Harryn kanssa nähdyksi tuleminen pikemminki vahvistais kaikkien ajatukset siitä, että mä olisin eronnu Luken kanssa, koska mulla oli toinen. Totuus oli kuitenki, että kaikki vaan luuli tietävänsä miten asia oli.

Mä tiedän, ettei mun pitäs välittää näistä tyypeistä, jotka vaan kuvittelee voivansa arvostella, mutta mun oli saatava tää kaikki jotenki loppumaan. Mun oli pelattava mun kortit oikein ja tehtävä kaikki voitava.

"No niin oppilaat. Tervetuloa lukion toisen vuoden ensimmäiseen koulupäivään!" ilmoitti meidän ryhmänohjaaja luokan edestä.

Mulla oli kyllä aikaa laatia suunnitelma myöhemminki. Nyt mun oli tehtävä tän vuoden lukujärjestys ja kaikki muu tarvittava tähän uuteen alkuun, joka alkas tänään. Mun oli aika näyttää, että mä olin vahva ja valmis pistämään muut matalaksi. Pian mulle ei tirskuta enää ja kaikki on taas normaalia. Ainaki mä luulisin niin...

Ekalla välitunnilla tunnelma jatku samanlaisena. Tuntu niin ku koko koulu ei olis muusta puhunukkaan, ku vaan sotkusta, johon mä olin itteni saattanu. Joku oli varmasti huomannu Luken kylmän katseen muhun sillon aikasemmin. Mua salaa kiinnosti, että mistä tällä kertaa oli erityisesti kysymys.

Mä kävelin niiden tyttöjen ohi ja en voinu olla kuulematta, että varsinaisesti ei ollukkaan kyse musta: vaan Lukesta.

"Tiesiks sä, että Lukella on joku uus?" toinen tytöistä, Amber sano, eikä näyttäny välittävän yhtään siitä, että mä olin lähistöllä.

"Joo, Maggien jälkeen se jatko eteenpäin aika nopeasti." sano toinen, joka oli selvästi yks Amberin seuraajalaumasta.

Mä en voinu jäädä pitemmäks aikaa enää siihen, vaan mun oli päästävä jonnekki kauemmas. Lukella oli toinen? Eihän se voinu tulla niin suurena yllätyksenä, mutta musta tuntu silti pahalta. Jos se otti heti toisen niin ei voi muuta ku vaan miettiä, että merkkasinko mä, tai meidän suhde sille mitään koko aikana.

Mä aloin lopulta itkemään vessassa, jonne mä olin päässy karkaamaan. Tietyllä tavalla mä olin vihainen Lukelle, mutta mä olin voimaton tekemään mitään. Mulla ei ollu aavistustakaan, että miten mun pitäs toimia. Mä lyön vaikka vetoa, että se vaan käyttää sitä tyttöä yrittääkseen antaa mulle opetuksen.

Hetken kulutua mä nostin mun pään ja näin mun kasvot peilistä. Tää ei tulis jäämään todellakaan tähän. Mä tiesin, että oli lapsellista alkaa kostamaan, eikä se todellakaan välttämättä parantas mun asemaa, mutta nyt se oli tarpeen. Parhaimassa tapauksessa tällä vois olla kuitenki hyvä tulos. Mä aion maksaa Lukelle potut pottuina.

Ehkä mä vosinki sada Luken vielä takasin, mutta helppoa se ei tulis olemaan.