DNA ~Osa 8~

Täällä mä nyt sitte olin: pahamaineisessa vankilassa, jojka oli tunnettu vakavien vankilatappelujen lisäks myös tarkasta valvonnasta. Mua pelotti astua sisään aulaan, josta karski vartija ohjas mut istumaan paikalle, jossa mä pystyisin puhumaan Zaynin kanssa puhelimella verkon toiselle puolelle. Mä olin ajoissa sovitusta ajasta, joten mä jouduin oottamaan hetken.

Mulla oli hyvää aikaa miettiä sitä, mitä mä aioin sanoa. Jotta mun suunntelma toimis, mikään ei sas mennä pieleen. Mun kädet alko hikoamaan hullunlailla, mutta mä koitin peittää sen, ettei mun käytös herättäs epäilyksiä. Lopulta vankila asuun pukeutunut Zayn tuotiin lasin toiselle puolelle vartijoiden saattelemana.

Zayn näytti niin kärsivältä, että mun teki pahaa edes ajatella kaikkea, mitä se on joutunu täällä kokemaan. Mä en voinu muuta ku vaan tuntea suurta myötätuntoa sitä kohtaan. Munki olis kuulunu olla tuolla. Mä aloin melkein itkeä, mutta mä tiesin, ettei nyt olis aika herkistelylle, koska mähän aioin saada Zaynin sieltä ulos mitä pikimmiten.

Zayn istu alas ja me kummatki otettiin puhelin käteen.

"Hei kulta! Miten sä oot voinu?" Zayn kysy.

Tällä kertaa se, että Zayn kutsu mua hellittelynimellä ei haitannu yhtään. Nyt se tuntu oikeastaan aika hyvältä, varsinki olosuhteisiin nähden.

"Ai että oonko mä voinu hyvin? Sultahan sitä pitäs kysyä. En mä oo se, joka on viettäny viime päivät kivensisässä." mä sanoin.

Zayn hymyili tavalliseen, hurmaavaan tapaansa ja sano: "Ei mulla todellisuudessa oo täällä mitään hätää. Ei täällä oo ketään, joka haluais hakata mut."

"Älä etes vitsaile tollasella, sillä mä en oo siellä sua auttamassa tällä kertaa, jos niin käy." mä sanoin, myöski huumorilliseen sävyyn, vaikka tää paikka selvästi sai kummatki vakavaksi.

"Mä en ehtiny kiittää sua aikasemmin siitä, mitä sä teit, mutta nyt mä teen sen: kiitos Zayn." mä sanoin, melkein tippalinssissä.

Mä en tietenkään voinu sanoa vartijoiden kuullen, että mä olin todellisuudessa ollu osallinen Zaynin rikokseen.

"Ei se mitään. Se oli vähintä, mitä mä pystyin sun hyväksi tekemään." Zayn sano.

Mä tarkkailen hetken aikaa vartijaa, joka seiso vähän kauempana mun takana. Mun oli ootettava hetki ennen ku mä voisin vihjata Zaynille mun aikeista. Hetken aikaa me puhuttiin kaikesta tavallisesta, kuten muun muassa vankilan ruuasta ja siitä, mitä kaikkea mä olin tehny sen jälkeen, ku Zayn oli joutunu tänne. Sitten keskustelu alko mennä siihen, mikä meidän suhde tulis olemaan sitten, ku Zayn vapautuu.

"Saanko mä sanoa ensin?" Zayn kysy.

Mä nyökkäsin. Oli ehkä parempiki, että Zayn kerto sen ajatuksista ensin, koska mä en edellenkään ollu varma mun omista tunteista.

"Mä haluan sanoa tän suoraa: Audrey, mä toivon, että antasit mulle mahollisuuden korjata kaiken. Mä vannon, etten mä koskaan enää kohtele sua huonost, jos mä saan vielä yrittää." Zayn sano.

Jostain syystä mä olin vakuuttunu. Mä tiesin, että se tuli suoraa Zaynin sydämestä. Silti mun sisällä kylvi edelleen pelko siitä, että vaikka Zayn todella halus muuttua ja elää rehellistä elämää se oli kuitenki helpommin sanottu, ku tehty. Mun oli vaan seurattava mun sydäntä ja sanottava se, miltä musta siinä hetkessä tuntu.

"Zayn, mä annan sulle uuden mahollisuuden." mä sanoin.

Mä näin Zaynin ilmeen kirkastuvan lasin toisella puolella.

"Sä et tuu katumaan sitä." Zayn sano hiljaa.

"Se on susta kiinni, että tuunko." mä sanoin naurahtaen.

Sitten Zayn nosti sen käden lasiin ja mä tein samoin. Me kumpiki naurettiin. Mua hermostutti vähemmän, mutta silti mun oli nähtävä vasta omin silmin myöhemmin, että oliko Zayn luottamuksen arvonen. Tällä hetkellä mulla ei kuitenkaan ollu epäilystäkään, etteikö se olis. Meidän kauniin hetken jälkeen tuli mun tilaisuus: vartija alkoi puhua puhelimeen. Mun oli silti kuiskailtava varmuuden vuoksi.

"Mä autan sua pakenemaan. Mulla on suunnitelma." mä sanoin niin hiljaa, lähes äänettömästi.

Zayn hymyili mulle verkon toiselta puolelta. Se oli merkki siitä, että se hyväksy tän.

"Mä toivoinki, että sä tajuaisit, mitä mä tarkotin sillon." Zayn sano.

Vaikka Zayn sano noin, mä tiesin sen tietävän, että se tulis olemaan vaarallista. Mä kuitenki hymyilin Zaynille takaisin merkiks siitä, että se pysty luottamaan siihen, että mä hoitasin homman kotiin. Mun vatsanpohjassa tuntu jotaki kummaa jännityksen tuloksena, mutta mä päätin unohtaa sen: muuten mun suunnitelmasta ei tulis yhtään mitään.

Sen jälkeen mun oli aika lähteä pois. Mä loin vielä lopuksi viimeisen katseen Zayniin ja se muhun. Mä tiesin, että riskinotto olis sen arvosta, että mä saisin koskea Zayniin jo muutaman päivän päästä. Hermoilu mun oli kuitenki suljettava pois: vankilapaon toteuttaja ei saanu tuntea pelkoa.