Ku me oltiin päästy ulos alko satamaan kaatamalla.
"Ei me tästä välitetä." Zayn tokasi.
Ei mua kastuminen haitannu, mutta olisin toivonu, että sade olis ollu tarpeeks hyvä syy lähteä kotiin.
"Seuraa mua!" Zayn käski ja se lähti johdattamaan mua pienen metsän läpi.
Mun kengät oli likomärät, mun hiuksista valu vettä, mutta mun oli vaan jatkettava matkaa. Mä vaan toivoin, että Zayn veis mut suojaan sateelta. Se tais kuitenki olla liikaa pyydetty.
"Minne me ollaan menossa?" mä uskalsin kysyä ujosti.
"Älä sä siitä huoli." Zayn vastas virne kasvoillaan.
Mun vatsassa alko myllertää. Mä en ollu varma, että halusinko mä etes tietää, että mitä Zaynillä oli mielessä. Se tais nauttia siitä, kuinka mä pelkäsin sitä. Aikoko se koskaan päästää mua otteestaan? Mä epäilin vahvasti että ei. Tänä ilta Zayn oli saanu mut todella katumaan sitä, että mä olin pelastanu sen. Äiti oli oikeesssa: siitä väestä kannattaa pysyä kaukana.
Metsä jossa me käveltiin oli synkkä ja ainoa ääni oli pöllö huhuilu. Mä yritin pysyä rauhallisena ja olla kadottamatta Zayniä näkyvistä, sillä muuten mä joutusin varmasti jonku eläimen syötäväksi. Mun jalat alko jo väsyä, kunnes meitä vastaan tuli piikkilangasta tehty aita.
"Perillä ollaan." Zayn sano.
Mä jäin vaan tuijottamaan sitä aitaa, joka oli äärimmäisen korkea. Mä tiesin, että ton aidan toisella puolella oli. Siellä oli yks kaupungin paremmista asuinalueista. Aita oli siinä, koska roskaväki, johon meidän alue kuulu haluttiin pitää kaukana. Mä olin kuullu paljon tarinoita tyypeistä, jotka oli yrittäny mennä sen yli: ne päätty aina huonosti.
"Homma toimii niin, että me kiivetään ton aidan yli." Zayn ilmotti.
Mä nielasin. Mä tiesin, etten pystys siihen.
"Mi-miten?" mä kysyin.
"Jalkaa vaan toisen eteen." Zayn vastas ivallisesti.
Mä valehtelisin, jos väittäsin, ettei se mitä ton aidan toisella puolella oli kiinnostas mua yhtään, mutta sen tekeminen oli vaarallista.
"Näyttää siltä, että meen ensin." Zayn sano ja asetti sen jalan yhteen reistä.
Mä en saanu kiivettyä, vaikka mä tiesin, että Zayn tulis hakemaan mut vaikka väkisin, jos mä en tulis perässä.
"Mikä maksaa?!" Zayn kysy vihasena.
Sillon mä rohkasin mieleni ja otin ensimmäisen askeleen, sitten toisen, kolmannen... Ku mä olin päässy vauhtiin se oli yllättävän helppoa. Piikit pisti mun kädet verille, mutta se ei tuntu missään: mä keskityin vaan pääsemään toiselle puollelle elävänä ja jäämättä kiinni poliiseille. Pian mä pääsin huipulle ja lähin kiipeämään toista puolta alaspäin.
Zayn oli jo maassa oottamassa mua. Viimisen pätkän mä kiipesin pika vauhdilla ja helpotus oli suunnaton, ku mä lopulta pääsin turvallisesti toiselle puolelle. Mä olin tehny sen!
"Seuraavaksi sä autat mua yhessä asiassa." Zayn sano, taas virnuillen tutulla tavalla.
Mä nielasin kuuluvasti ja tuijotin pelokkaana alaspäin mun kenkiiin. Mä pelkäsin kuollakseni sitä, mitä Zayn aikos seuraavaks sanoa ja se tiesi sen varsin hyvin.
"Pelotanko mä sua todella nuin paljon?" Zayn kysy, edelleen pelottava ilme kasvoillaan.
Mä nyökkäsin ja rupesin melkein itkemään.
"Hyvä." Se sano.
Mä en ollu koskaan ollu niin peloissani koko elämäni aikana, vaikka mä asuin sentään alueella, jossa puukotettiin jotakuta lähes joka päivä. Tää oli kuitenki tilanteena ihan erilainen. Zayn tuli lähemmäs mua.
"Tekeekö se musta vähemmän pelottavan, jos mä teen näin?" Zayn kysy ja suuteli mua ku mun selkä oli vasten piikkilanka aitaa.
Mitä tää oikein tarkotti? Se tuli ihan yllättäen. Mä olin ehtiny jo aatella, että Zayn on täysin kykenenätön osottamaan helliä tunteitä. Nyt mä kuitenki näin sen Zaynin hellän puolen, jonka mä olin nähny viimeks sinä päivänä, jona mä autoin sitä ku se makas sillä kujalla jengiläisten hakkaamana. Se osa oli siis sittenki siellä jossain.
Sateen kskellä suudelma maistu raikkaalta ja sai mut unohtamaan vallitsevan hetken täysin. Se suudelma teki Zaynistä vähemmän pelottavan kuitenki vaan hetkeksi.
"Mennään nyt. Meillä on vielä yks asia tehtävänä." Zayn sano suudelman loputtua, ottaen pelottavan virneen takasin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti