Mun itkusta ei meinannu tulla loppua. Mun olo oli kaikenlisäks ehkä jopa pahempi, ku viime kerralla. Toivoa ei näyttäny oloven yhtään enää jäljellä: mä ja Niall olitiin lopullisesti ohi. Sen aatteleminki tuntu pahalta, mut totuus oli vaan kohdattava ja hyväksyttävä, vaikka sattuki. Sillä heykellä musta tuntu, etten kykenis varmasti tän jälkeen enää koskaan uuteen suhteeseen.
Kuitenki sen jälkeen, ku olin pohtinu asiaa vielä syvemmin ja paljon perusteellisemmin mä tajusin yhen asian. Mä aloin pohtia koko aikasempaa mun ja Peterin välillä tapahtunutta juttua ja mietin, et miks se ei tuntunu mitenkään ouolta, vaan samalta ku aina ennenki. Mulla ei kuitenkaan ollu aikomustakaan palata Peterin kanssa yhteen.
Koko pohdinnan tarkotus oli saada mut vaan aattelemaan, ettei Niall vaan ehkä ollukaan mulle se oikea, koska mä koin tarpeen tavata Peterin. Mun oli saatava mun pää selväksi kaikista ajatuksista, ennen ku voisin tehä yhtään mitään järkevää. En tiiä kuitenkaan, et onko ketään, jolle voisin tästä puhuu. Oli mulla muutama hyväki ystävä, mut en viitti vaivata niitä tällä.
Olin aina ollu sellanen, et koitan pärjätä kriisin tullessa yksin, vaik oliski ehkä joku, jolta vois pyytää apua. Ennenki tää oli toiminu ja ei ollu epäilystäkään, ettenkö tulis loppujenlopuks pääseen yli tästäki. "Eteenpäin sano mummo lumessa!" oli yks mun lempi sanonnoista, koska ainahan sitä piti yrittää jaksaa eteenpäin, vaik olis kuinka vaikeeta.
Ku olin päässy pahimman tunnemyrskyn yli mä päätin lähteä puistoon kävelemään, jotta saisin ees jotain tänään tehtyä. En halunnu jäähä tuleen makaamaan, joten oli pakko yrittää olla, niin ku mitään ei ois tapahtunu. Mä olin selvityjä luonne, niin ku äitiki oli aina mulle sanonu. Kaikkee tätä aatellessa mun olo oli yhtäkkiä paljon parempi ja olin vielä varmempi siitä, et kaikki tulis menemään ok.
Ku mä olin kävelly puistossa vieläki väkisinki miettien mun ja Niallin historiaa mä tajusin, et toisia miehiä kyllä tulis vielä. Niallin ylipääseminen kestäs tottakai vielä aikaa, mut vielä jonain päivänä mä tulisin viel löytämään uuen. Samalla en voinu kuitenkaan olla aattelematta, et löytäskö Niallki jonku bimbon alta aikayksikön...
Keskenkaiken mä näin Niallin kävelevän mua vastaan. Se tuijotti mua ja mä tuijotin takasin. Mitä se täällä teki?! Just ku kaikki oli ollu niin hyvin, ku vaan tässä tilanteessa voi olla se päättää tulla mua vastaan.
"Millie,mä todella toivosin, et sä nyt kuuntelisit." Niall sano.
Nyt mä päätin kuunnella, koka ei ollu reilua olla antamatta sen ees kertoo omaa näkökulmaansa.
"Siis se mitä mä sanoin siitä fanitapaamisesta oli täysin totta." Niall alotti. "Mut se, ettet sä uskonu mua saa kyllä miettimään meidän suhteen vakautta, jos oot valmis uskoon, et tekisin sulle oharit."
Mä kuuntelin miettien samalla, et kuinka hirvee olinkaan ollu. Kaikki oli kuitenkiin edelleen aikalailla yhtä sekavaa.
"Mä mietin samaa kans, ja musta tuntuu, et..." mä sanoin.
"Meidän kannattas ainaki pitää taukoa." Niall sano.
"Just niin." mä sanoin.
Me hymyiltiin toisillemme. Kaikki oli kääntynykki meidän suhteen ihan hyvin.
"Ja kuka tietää: ehkä jos tavataan joskus ni voidaan yrittää taas." Niall sano leikkisästi, mutta tiesin, et se tarkotti mitä sano.
"Mä tykkään tosta ajatuksesta." mä sanoin.
Kumpiki lähettiin omiin suuntiimme, kuitenki tyytyväisenä päätökseen, joka tehtiin. Kuka tosiaan tietää: ehkä me vielä tavataan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti