Born this way ~Osa 8~

Mun pää oli täysin sekasin, enkä tienny yhtään, mihin päätökseen mä lopulta tulisin. Mua houkutti ajatus lähteä Harryn mukaan, mut mietin vaan, et pystynkö siihen. Mun mietteet meni täyttä vuoristorataa ajatuksesta: "Kyllä mä pystyn siihen!" ajatukseen: "Ketä mä huijaan? En mä pysty!" Tää oli tietyllä tavalla yks vaikeimmista päätöksistä, mitä mun oli koskaan pitäny tehä.

En saanu itkua loppumaan, vaan istuin sohvalla kasvot haudattuna käsiin. Olin vihanen ittelleni siitä, etten ollu kykenevä päättämään tästä. Tänhän kuulus olla selvää, eikö? Ei se kuitenkaan tuntunu yhtään selvältä, ainakaan mulle. Joku tavallinen tyttö olis empimättä lähteny poikaystävänsä mukaan kiertueelle, mut mä en ollukkaan ihan tavallinen, mut se ei enää haitannu mua niin paljon.

Just ku aattelin, ettei mitään merkkiä, josta tietäsin varmasti tuli, mä huomasin mun kumihanskat laatikossa: ne, joita en ollu tarvinu huomaamattani moneen viikkoon. Ne, joita oli ennen käyttäny lähestulkoon koko ajan. Se sai mut tajuamaan, et mä todella voisinki olla valmis, tai ainakaan en voinu tietää, jos en uskaltas kokeilla.

Mulla ei kuitenkaan ollu aikaa jahkailuun: mun oli tehtävä päätös. Se ei koskaan aiemminkaan ollu mun paras osaamisalue. Tuijotin edelleenki kumihanskoja miettien, et oliko mun äskisessä oivalluksessa kuitenki vaan kyse siitä, miten mä tän "merkin" halusin tulkita. Ku oli kyse musta, mikään ei ollu ikinä niin heppoa, ku se vois olla.

Olin valvomisesta täysin uupuna ja olisin halunnu vaan päästä nukkumaan. Kuitenki valvotin itteäni, koska en halunnu jättää tätä tähän. Se oli kuitenki hyödytöntä: pian mun silmäluomet oli hitasti painunu kiinni ja olin sikeässä unessa. Kaiken sterssin keskellä mä olin onnistunu nukahtamaan ja mä näin hyvää unta.

Yhtäkkiä mä havahuin ja olin paniikissa. Paljonko kello oli?! Kuinka kauan mä olin nukkunu?! Mä katoin kelloa ja olin nukkunu monta tuntia. Kello oli puol kolme: Harryn kone lähtis puolen tunnin päästä. Vaistoimaisesti mä otin mun valmiiks pakkaaman laukun ja juoksin ulos heiluttamaan itelleni taksin. Nyt mun oli vaan toivittava: ei pelkoa.

Matka oli lyhyt, mutta kuitenki yhtä tuskaa. En voinu olla aattelematta, et jos olinki liian myöhässä. Mitä sitten tapahtus? Mitä se tarkottas mulle ja Harrylle? En todellakaan halunnu, et se luulin mun vaan tahallani hylänneen sen. Mä toivoin mun sydämen pohjasta, et mä ehtisin vielä. Mä halusin uskoo niin. Millään muulla ei ollu nyt väliä.

Suhteellisen pian mä olin päässy perille lentokentälle. Mä juoksin niin  lujaa, ku vaan jaloista pääsin. Yritin ettiä mahollisimman äkkiä oikeen terminaalin. Mun sydän pammaili melkein enemmän, ku koskaan. Just ku olin jo melkein ehtiny luulla, et mulla ois vielä mahis ehtiä, Harrryn lento kuulutettiin. Mun sydän tuntu pysähtyneen.

Mä en ehtiny. Se oli ainoa asia, mitä pystyin nyt ajattelemaan. Mä en ehtiny. Se oli mun ihan oma syytä, et mä olin nyt tässä tilanteessa. Mä istuin penkille ja mun katse jääty yhteen paikkaan. Mä olin nyt menettäny kaiken, mistä mä todella välitin, enkä pystyny kunnolla ees ymmärtämään sitä vielä. Mä jäin paikalleen, enkä pystyny tekemään yhtään mitään.

Ku olin saanu koottua itteni sen verran kuntoon, et pystyin soittamaan Harrylle pelkäsin lopputulosta. Vapisevin käsinn mä näppäilin sen numeron ja painoin vihreetä luuria. Se ako hälyttämään.

"Hei kulta!" Harry vastas tuttuun tapaan.

"Älä kulttale! Tiiän kyllä, et kuinka hirvee oon!" mä vastasin purskahtaen itkuun.

"Kuule, jos sä haluut jäädä kotiin ni se sopii kyllä mulle." Harry sano.

"Mutta ku mä olin tulossa! Mä vaan nukuin pommii ja nyt kaikki on pilalla!" mä huusin.

"Rauhotu nyt Effie! Me tehdään välipysähys Tukholmassa, joten hommaa sinne lento, ni tavataan siellä. Ok?" Harry kerto rauhottavalla äänellä.

Mun ilme kirkastu heti. Ehkä peli ei ollukkaan vielä pelattu.

"Kuulostaa täydelliseltä!" mä vastasin, vaihtaen toiveikkaan fiiliksen päälle.

Me hyvästeltiin ja mä katkasin puhelun. Tarkitin tulevat lennot ja Tukholmaan olis lento puolentoista tunnin päästä. Täydellistä! Olin niin innoissani siitä, et siellä mä tapaisin Harryn ja me voitas alottaa matka suuren maailmaan yhessä. Ajatus pelotti, mutta kans kutkutti samaan aikaan. Olin kuitenki valmiimpi, ku koskaan.

Kaikista eniten ehkä kuitenki mietin omaa kehitystäni. Oin selättäny pakko- oireisen häiriön näinki lyhyessä ajassa ja olin lähössä maailman kiertueelle mun poikaystävän kanssa. Mitä muuta mä voisin enää elämältä toivoa? Kerranki kaikkki tuntu menevän kohilleen. Ei enää tunteta erilaisuuesta, tai riittämättömyyestä: ne oli historiaa.