On and off ~Osa 2~

Mä en yhtään tienny, mitä mun olis pitäny tehä: se kuvotushan sentään petti mua! Toisaalta mun olis tehny mieli olla huomaamatta koko juttua, mut osa musta oikeesti halus kuulla Peterin selityksen. Kaikista sekavinta oli se, et olin nyt Niallin kanssa: ja onnellinen. Mä en voinu päättää tätä heti nyt, mut kuitenki mun oli tehtävä jotaki pian.

Mun oli saatava aikaa jonkinäkönen lopetus: tää ei voinu jäähä roikkumaan. Mä mietin tätä kaikilta mahollisilta kannoilta yhä uuestaan ja uuestaan... Olin aina ollu sellanen, et isojen päätösten eessä menin lukkoon, enkä osannu tehä oikeen mitään. Nyt niin ei kuitenkaan saanu käyä, vaan mun oli kohattava mun menneisyys yhistettynä tulevaisuuteen.

Lopputulos yllätti mua itteänikin: mä suostuin tulevaan. Välittömästi mun vatsaa alko vääntää ja katumus valtas mun ajatukset. Olikohan tää nyt sittenkään ihan järkevää? En ees tiiä, et mitä Niall ajattelis, jos sais kuulla tästä... Tää saattaa kuulostaa pahalta, mut ajattelin, ettei mitään kerrottavaa vielä ees olis, eikä mun puolesta tulis olemaankaan.

Mä nukuin levottomasti koko yön, ja mun mielessä pyöri Peterin ja Niallin kasvot. Mä päätin, että huomenna antasin Peterin vaan selittää tekonsa, enkä mitään muuta. En todellakaan ollu sellanen tyttö, joka ottas vonkaavan ex:nsä heti takasin. Sitä paitsi mä olin onnellisempi Niallin, ku koskaan Peterin kanssa.

Mun oli jokatapauksessa hoietteva tää asia: muuten en sais rauhaa. Oli kuitenki ollu aika, jollon ajattelin Peterin olleen 'se oikea'. Kaikkea tätä miettiessä mä muistin yhtäkkiä kaikki Peterin hyvät puolet, enkä sitä sikaa, joka petti mua jonku hutsun kanssa. Katoin kelloa ja tajusin, et aamu oli jo noussu: kello viis lähesty.

Koko päivästä ennen en oikeestaan muista muuta, ku vaan sen tunteen, joka mulla oli. Se varjosti kaikkea mun tekemistä sinä päivänä. Illemmalla mä aloin laittautua ja mun mieleen tulvi muistot mun ja Peterin treffeistä sillon ku vielä seurusteltiin. Tietyllä tavalla ne päivät oli unohtumattomia. Niin kauan toista rakastettuaan on aika hankala unohtaa.

Lähin kävelemään sitä meiän vanhaa kantakahvilaa kohti ja mun sydän pamppaili: ihan ku se olis tullu ulos rinnasta. En ees osannu ajatella, et miten Peter oli voinu muuttua viime näkemästä. Mitä jos silläki oli jo joku uus? Mitä jos se oli alkanu tosissaan seurustelemaan sen bimbon kanssa? Tietyllä tavalla en halunnu kuitenkaan Peterin kärsivän.

"No niin, totuuden hetki!" mä ajattelin, ku avasin kahvilan tuttuaki tutummat ovet. Tuoksuki oli yhtä houkutteleva, ku sillon ennen vanhaan. Mä kävelin hitaasti, ehkä jopa estääkseni tilanteen, jossa jotusin sanomaan ekat sanat. Hakeuduin meidän vanhan lempi pöydän luokse, ja siellähän se Peter jo oliki oottamassa mua.

"Millie!" Peter huudahti ilosena.

"Hei vaan Peter." mä vastasin vähän miettivään sävyyn.

"Kiitti että tulis. Se merkkaa mulle oikeesti tosi paljon." Peter sano vähän hämillään, mutta selvästi kiitollisena.

"Ennen ku alat selittää näkemystäs siitä pienestä acsidentistä, niin haluun oikeesti tietää, et miten mulla nykysin meneen." mä sanoin.

"No, ei tässä oikeen mitään... Jos tarkotat, et oonko löytäny uutta sun jälkeen, ni en oo." Peter vastas.

Mä oli oikeesti yllättyny. Olin aina aatellu Peterin jatkan eron jälkeen ekana uuteen suhteeseen.

"Oikeesti? Et ees sen huoran kanssa?" mä kysyin nuivasti ja korotin samalla ääntä.

"Voitko puhuavähän hiljempaa?! En se, se oli täys virhe." Peter sano. "Sen jälkeen en oo pystyny aattelemaan muuta ku sitä, millanen sika olin sua kohtaan."

Peterin sanoja seuras aika kiusallinen hiljasuus. Se selvästi yritti saaha mut takas: ei tulis onnistumaan! Ei vaikka se kuika anelis!

"Kuule Peter: mulla on uus ja mä oon erittäin onnellinen sen kanssa. Onnellisempi, ku sun kanssa ollessanikoskaan!" mä ärähin

Oin jo ottamassa mun laukkua ja lähtemässä kunnes Peter suuteli mua.

"Väitätkö muka, että sen suuteleminen tuntuu samalta?" Peter kysy kuiskaten mun korvaan.

"Ei: se se tuntuu paremmalta!" mä huusin.

Juoksin kahvilasta sillä sekuntilla pois ja aloin itkeä. Miks ikinä olin suostunu tapaamaan sen? Tästä ei ollu muuta ku harmia! Olin nyt Niallin kanssa, mut miks silti tunsin jotain Peteriä suudellessa? Jokatapauksessa mun olo oli niin likanen, ja tiesin tehneeni jotaki hirveää. En kuitenkaan ollu se, joka alotti suudelman, mut en yrittäny pysäyttää Peteriä, ku vasta loppu vaiheessa.

Miks mulle aina piti käydä näin, ku olin onnellinen? Tunsin olevani maailman epäonnilsin ihminen sillä hetkellä. Raukkaus ei todellakaan ollu yksinketasta: ainakaan mulle.