Love and rumours ~Osa 8~

Mä itkin niin kauan kunnes kyyneleitä ei enää tullu: mä olin täysin hajalla. Olin jotenki vaan niin vihanen Zaynille. Miten se pysty tekemään mulle näin? Tähän asti se oli vielä vaikuttanu niin lempeeltä ja mukavalta: oikeelta herrasmieheltä. Kyllä mä ymmärsin, et Zaynin ympärillä pörräs aina paljon tyttöjä, mut miks just Jade?

Olihan se tottakai varmaan kaunein tyttö koko meidän koulussa: tummat, pitkät hiukset, nauru niin ku kevät sade, eli siis ilmeisesti just sellanen, jonka Zayn ilmeisesti haluaa. Just ku vielä pienen hetken ehin luulla, et Zayn ois tuntenu mua kohtaan jotaki. Mulla ei ilmeisesti ollu muuta mahollisuutta, ku vaan unohtaa se ja yrittää päästä tän yli: mut miten?

Sarah oli tekstannu mulle ja kysy, et jaksankoinko enää tulla niille. Vastasin, et tuun kyllä sen jälkeen, ku olin saanu mun pään jotenki selvitettyä. En halunnu, et tää päivä menis pilalle typerien Zayn sotkujen takia. Olihan nyt sentään päättäripäivä ja kaikkee. Onneks tiiän Sarahin ymmärärtävän tän: se oli aina mun tukena.

Nyt ku olin saanu itteni sentään jonkimoiseen kuntoon itkemisen jälkeen ni päätin ryhdistäytyä ja lähtee puistoon. Se oli onneks aika rauhallinen aina. Ei yhtään sellanen, jossa lapset meluaa aamusta iltaan. Tähän aikaan siellä varmasti ois ketään. Siellä mä voisin päästä sellaseen tilaan, et oisin kykenevä meneen Sarahille myöhemmin.

Mä kävelin jonki matkaa ja mun mielessä pyöri edelleen se kuva, jonka olin nähny Zaynistä ja Jadesta. En vaan ymmärrä nyt yhtään mitään, kaikki on vaan niin sekavaa. Kaiken lisäks olin vielä kuvitellu Zaynin jopa olevan se maaginen "se oikea" mulle. Ehkä se vaan on niin, et sadut ei toteudu tosi elämässä.

Mä saavuin perille ja istuin keinuun. Mun mieleen tulvi heti paljon muistoja. Olin käyny täällä ihan pikku penikasta asti: sillon, ku ainoa kipu oli se, ku sai haavan kaauttuaan telineestä. Nyt asiat on ehkä vähän toisin: tällä kertaa mä oon täällä selviimässä sydänsuruista. Välillä sitä vaan toivoo, et vois mennä ajassa taaksepäin: siihen aikaan, ku oli pieni ja viaton.

Aikaan, jollon sydänsurut oli vasta tulevaisuuen murheita. Jossain vaiheessa on kuitenki todellisuudessa kasvettava aikuseks ja ehkä se onki ihan ok. Vaikka kuika yritin miettiä näitä lapsuusmuistoja, en siltikään saanu Zayniä pois mun mielesä: se oli jääny ikusiksi ajoiksi mun ajatuksiin ja sydämeen. En tienny mitä tekisin, tai minne mä lopulta menisin.

Mä katoin kaukasuuteen, ja yhtäkkiä mä näin pitkän hahmon: se oli Zayn. Se käveli mua lähemmäs ja yritti puhua.

"Amy... Mä tiedän, et sä näit sen kuvan." Zayn alotti. "Ja mä voin kertoo, et se ei oo totta."

Olin sen verran vihanen, että meinasin sanoa, ettei mua kiinnosta. Jostain ihmeen syystä annoin Zaynin kuitenki jatkaa.

"Se kuva oli photoshopattu: mä en tapaile Jadea, joku vaan oli halunnu keksiä juorun meistä." Zayn jatko.

Hetken ajan oli ihan hiljasta: mun oli pakko miettiä, et uskonko sitä, mitä Zayn on nyt kertomassa.

"Joku vaan on erittäin hyvä tietokoneiden kanssa: se kuva ei ollu oikea." Zayn sano. "Usko, tai älä."

Aloin muistelemaan sitä kuvaa ja tajusin, et siinä tosiaan oli jotaki hassua. En vaan ollu sillon paniikin vallassa sitä niin tarkasti huomioinu.

"Zayn... Mä uskon sua!" Mä sanoin liikuttuen.

Mä hyppäsin Zaynin kaulaan ja me suudeltiin. Se suudelma maistu niin ihanalle, etten olis koskaan halunnu lopettaa.

"Mä rakastan sua Amy." Zayn sano suudelman jälkeen.

"Mäki rakastan sua." mä vastasin epäröimättä.