Aikaa oli kulunu jo kauan siitä, ku mun paraneminen oli alkanu.Kaikki oli menny viime aikoina paremmin ku hyvin ja olin niin onnellinen, etten löyä sanoja sille. Tuntu niin ku kaikki palaset olis jotenki vaan yhtäkkiä loksahtanu paikalleen kaiken sekasorron jälkeen. Nykyään luotin itteeni huomattavasti enemmän ja tein juttuja, joita en ennen olis voinu kuvitellakaan koskaan tekeväni.
Suurta roolia kaikessa tässä näytteli Harry. En toki vähättele mun omaa rohkeutta, mut Harry oli perimmiltään se syy, miks halusin todellaki parantua ja mahollisimman pian. Matka joka mulla oli vielä kuljettavana täyteen paranemiseen tuntu vähenevän koko ajan. Nyt mä pystyin jo suht normaalisti elämään ilman oireilua.
Tänään mun ja Harryn oli tarkotus tavata meillä ja se vaikutti siltä, et sillä on mulle jotaki tärkeetä asiaa. Ootin innolla, et mitä se vois olla: etelänmatka? Uus auto? En kuitenkaan toivnu liikoja, koska voihan se asia olla jotaki vakavaa, eikä yhtään mitään sellasta mistä mä yllyin jo haaveilemaan. Toivoin vaan, et se liitys jotenki johonki mukavaan.
Harryn kanssa ei voinu koskaan olla varma, et mitä se asia voi olla: se mies oli täynnä yllätyksiä ja mä pidin siitä. Parasta kuitenki taitaa olla yrittää olla miettimättä yli tätä ja olla oottamatta mitään. Mua kutkutti ja ehkä vähän pelottiki, mut mä halusin kuitenki kuollakseni tietää, et mitä Harry suunnitteli. Ehkä se halus jollain tavalla korvata sen, et mä maksoin se jalkapallo matsin.
Just ku olin ehtiny käy melkeen kaikki maholliset vaihtoehot mielessä läpi ovikello soi. Nyt se Harry sitte tuli ja mä pääsisin pinteestä.
"Hei rakas!" mä tervehin leveällä hymyllä.
"Hei kulta!" Harry vastas myöski yhtä ilosena.
Nyt mulla oli humattavasti helpottuneempi olo. Olin tuntenu Harryn sen verran hyvin, et osasin melkeen jo sanoa, et sen sia oli hyvä. Tunnistin sen kyllä sen ilmeestä.
"Tuu vaan sisälle. Mä oon leiponu cupcakeja" mä sanoin.
Tiesin, et Harry oli jo osannu oottaa saavansa mun kuulusia cupcakeja, joita se aina söi monta putkeen, näyttäen huvittavalta sotkiessaan naaman kuorrutukseen.
"Maistuu taivaalliselta! Mut eihän siinä oo mitään uutta." Harry hihkas maistettuaan palan suklaakuorrutteisesta cupcakesta.
"Kiva, että maistuu." mä sanoin naurahtaen.
Harryn syötyä cupcaken loppuun mä uskalsin mennä asiaan varovasti.
"Anteeks et meen jo suoraan asiaan, mut mistä sä halusit puhua?" mä kysyin arasti.
"Homman nimi on se, et meidän kierue alkaa kolmen päivän päästää..." Harry alotti.
"Niin. Mitä siitä?" mä kysyin.
"Mä tiedän, et se voi olla sun paranemisen kannalta liikaa, mut mä pyytäisin sua meidän mukaan. Siis tietenki vaan siinä tapauksessa, jos sä haluut tulla." Harry sano.
Mä en tienny, et mitä oisin vastannu. En ollu yhtään varma, et pystysinkö siihen vielä. Keikoilla on aina niin paljon ihmisiä, pölyä ja ja... Olin kauan hiljaa, kunnes mä vihdoin sain aukastua suun.
"Harry. Mä en tiiä yhtään. Mun pitää saaha miettiä tätä vielä." mä vastasin.
"Mieti vaan rauhassa: ei mitään paineita." Harry sano.
Me istuttiin hetki pöydässä hiljaa hörppien kahvia, kunnes Harry sano: "Lento lähtee torstaina kolmelta portilta kuus. Oo sillon siellä, jos oot tulossa mukaan. Älä huoli lipusta: me mennään yksityiskoneella. Mä varaan sulle paikan."
Mä nyökkäsin vastaukseksi. Kumpiki oli lopunaikaa hiljaa: Harrylläki oli selvästi mietittävää. Harryn lähtiessä me kuitenki hymyiltiin toisillemme merkiks, et kaikki oli hyvin. Loppu illan mä mietin mun päätöstä saamatta unta. Pelkäsin, et jos en lähe mun ja Harryn suhde kärsii. Se kuitenki tuntu tosi isolta uhraukselta mulle, koska mä epäilin omaa kykenevyyttä keikkaelämään.
Ootin, et tulis joku asia, joka sais mut tietämään oikeen ratkasun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti