On and off ~Osa 4~

Aamulla ku heräsin mun olo ei ollu edelleenkään helpottunu. Eilinen oli ollu mun elämän kamalin päivä. Siitä ei ollu epäilystäkään. En tienny, mitä aikosin tehä ilman Niallia: olin täysin hukassa. Olin taas samassa pisteessä, ku Peteristä eroamisen jälkeen. Mun olo tuntu ihan älyttömän yksinäiseltä ja jotenki kylmältä. Tuntu siltä, et kaikki mulle tärkeä oli kadonnu ikusiksi ajoiksi.

Tänään mun ei olis huvittanu tehä yhtään mitään. Ilmotin töihinki, et olin muka kipeänä. Siellä kukaan ei kuitenkaan ymmärtäs, jos olisin kertonu totuuden, ja ne jotka ymmärsi olis vaan sääliny mua ihan tarpeettomasti. Vaikka mulla oliki hirvee olo niin sääli ei tekis tilannetta yhtään paremmaks: päinvastoin. Muiden sääli sai mut vaan rypemään itsesäälissä yhä enemmän.

Kaikenlisäks en uskonu sillä hetkellä pystyväni rakastamaan ketään enää, ku Niall oli jättäny mut. En usko myöskään, et se koskoskaan vois ees harkita ottavansa mut takasin tän jälkeen. Tuskin edes kattomaan mua päin. Mun olo oli niin saastanen ja tiesin, et olin ollu ihan hirvee ihminen, ku olin tehny tän Niallille, jonka sydän oli täyttä kultaa.

Mun oli saatava raitista ilmaa, muuten mä halkeasin. Talvi ilma oli kirpeä, mut laitoin mun paksuimman takin päälle. Kävellessä mä katoin ympärillä olevia ihmisiä ja yhtäkkiä kaikki näytti jotenki ilosilta: vauva kärryissä, vanhus kävelykepin varassa, pariskunnat... Ehkä oma suru sai asiat näyttämään siltä. Tajusin, et olin kaiken tän keskellä ihan yksin.

Mietittyäni kaikkea kunnolla mä päätin lähteä Niallin talolle: mä en aikonu luovuttaa ilman, et saan ees selittää kunnolla. Toivottavasti Niallki on rauhottunu ja ehkä voiki haluta kuunnella mua. Mä lähin juoksemaan heti tän mun oivalluksen jälkeen Niallin taloa kohti tässä lukisateessa, joka oli just alkanu. Mä olin valmis taistelemaan meidän suhteen puolesta.

Jo suhteellisen äkkiä mä olin perillä ja juoksin vielä portaat ylös Niallin asunnolle. Mä olin täysin vasta sataneen lumen peitossa, mut nyt sillä ei ollu mitään väliä. Olin saanu uutta rohketta ja tajusin, et nyt oli kyse rakkaudesta, ja se oli taistelemisen arvosta. Viime hetkellä paniikki meinas iskeä, mut mä silti soitin rohkeana ovikelloa. "Älä nyt rupee pelkusriksi!" mä ajattelin.

Niall tuli avaamaan oven melkein heti ja vastaanotto oli eiliseen nähden aika yllättävä: Niall halas mua ja itki.

"Millie, anteeks!" Niall huus.

En ollu koskaan nähny Niallin itkevän, kuitenki tilanne oli jotenki lohdullinen mun kannalta.

"Anteeks se eilinen raivoaminen! Mä rakastan sua Millie!" Niall huus.

Mä olin täysin myksistyny: tää oli eka kerta, jollon Niall oli sanonu rakastavansa mua.

"Mäki rakastan sua!" mä vastasin ja liikutuin itekki kyyneliin... ilonkyyneliin

"Eihän enää koskaan riidellä?" Niall kysy. Näin, et senki kyyneleet oli kääntyny ilonkyyneleiksi.

"Ei tietenkään!" mä vastasin. Me kumpi alettiin nauramaan kaiken itkun jälkeen.

Ilon hetken jälkeen me suudeltiin kiihkeästi ja kumpiki oli selvästi ilosia. Tästä alkas uus alku meidän suhteelle: ehkä jopa parempi alku. Tällä kertaa mä en todellakaan aikos tehä mitään, joka vois vaarantaa meidän suhteen enää koskaan.