Tapahtuneen jälkeen mä vasta päätin hakee oikeeta apua mun häiriöön. Ennen mä olin aina kieltäytyny siitä, mutta nyt se oikeesti haittas sekä, että mun ihmissuhteita. Se ei todellakaan ollu mitenkään toivottavaa Mulla riitti toivoa parantumiseen ja mä todella halusin, et mä voisin vielä antaa Harryn suudella mua ihan luvallisesti ja ehkä, vaan ehkä muutaki...
Aloin säikkymäänn jo tota ajatusta. En mä ny voi sellasta vielä miettiä... Nyt oli tärkeintä se, et aion ottaa ees askeleen sitä kohti: se oli tässä tärkeintä. Mun paraneminen tulis vaatimaan paljon lääkärissä käyntejä ja selvittämistä, et mistä tää alun perin oli ees lähteny liikkeelle. Kaikesta huolimatta mun piti tehä parhaani: enempää en voinu luvata.
Mä aattelin alottaa jo ennen varsinaista hoitamisen alkamista pienistä asioista. Mä tiesin kans jo täydellisen ihmisen, jonka kanssa mä voisin sen tehä. Mä soitin Harrylle ja sanoin, et tulisin se luokse. En tiiä, et oliko se kaikista helpoin tapa alottaa, koska mua kammotti suunnattomasti toisten talot, joista en tienny, et millon niissä oli viimeks siivottu.
Mä aioin jokatapauksessa sokasta mun pelot ja lähteä Harryn talolle osotteeseen, jonka se oli mulle antanu. Matka ei ollu pitkä, mut mun mieli ehi muuttua miljoona kertaa ennen perille pääsemistä. Koitin psyykata itteäni, koska halusin näyttää Harrylle, et se sais olla ylpeä musta. Kuitenki mun takaraivossa juskytti ajatus: oonko mä sittenkään valmis?
Ku mä olin päässy perille mä edelleenki epäröin ja olin painamassa useamman kerran ovikelloa, mut en siltikkään pystyny siihen. Miks näin yksinkertasen asian tekeminen tuntu niin vaikeelta? Ei kellään muulla ollu ongelmaa käyä kylässä poikaystävän luona, mut mulle se oli täysin ylitsepääsemätöntä. Niin monesti, ku mä toivoin, et mulla ei olis tätä ongelmaa...
Lopulta mä herkistyin entistäki enemmän ja purskahin itkuun. Mä istuin maahan itkien ja en mitenkään saanu itteänui nousemaan ylös niin, et oisin yrittäny vielä kerran. Hetken kuluttua mä tajusin: mähän istuin likasen kerrostalon lattialla. Se ajatus sai mut nostamaan pään ylös polvista ja jopa hymyilemään. Mä olin aivan huomaamatta istunu likaselle lattialle.
Se syy, miks olin ilonen oli se, et jos mä pystyin tähän, mä pystysin varmasti menemään sisäänki. Just ku olin tehny tän oivalluksen ja aikomassa nausta ylös, Harry tuli ulos ovesta.
"Effie! Mikä hätänä?!" Harry kysy hätääntyneenä ja samalla kumartuen alas.
"Ei enää mikään." mä vastasin ja rupesin nauramaan.
"Sä oot kuitenki itkeny." Harry totes.
Mä selitin koko tilanteen. Harry hymyili mulle alko nauramaan mun kanssa. Oli mahtava nähä, kuinka seki oli ilonen mun edistykaskeleesta, jonka olin ottanu ihan huomaamatta. Olin entistäki varmempi siitä, et mulla on maailman paras poikaystävä. Hetken aikaa käytävässä istumisen jälkeen se viimein tajuttiin nousta ylös.
"Annaks mulle luvan ottaa sut syliin ja pyörittää?" Harry kysy ilosesti, mut kuitenki varavoisesti.
"Tottakai!" mä vastasin, etes miettimättä sitä, et kuinka likaset senki kädet mahto olla.
Harry pyöritti mua ja se tuntu taivaalliselta. Jos mä olisin vielä uskaltanu ni oon varma, et me oltas suudeltu lopuksi. Niin ei kuitenkaan voinu vielä käydä: todellisuudessa mä lähdin kotiin. Päivä oli ollu todella mahtava ja olin niin tyytyväinen itteeni. Oisin halunnu jäädäkki vielä, mut oli jo älyttömän myöhä. Sillä ei kuitenkaan ollu väliä, koska pian me voitas olla koko ajan yhdessä.
Päivän isoin juttu oli, et joka päivä todella oltiin lähempänä aurinkoo. Joka päivä olin yhä kykenevämpi unohtamaan mun kammon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti