On and off ~Osa 1~

Mä oon Millie ja mun poika ystävä on se, jonka nimi on kaikkien huulilla: Niall Horan. Joo, tiiän: parempaa ei vois toivoakkaan. Me ollaan kuitenki oltu yhessä vasta vähän aikaa, joten mitä vaan voi tapahtua. Oon kuitenki äärimmäisen toivekas ja uskon tähän suhteeseen. Me tavattiin musa liikkeessä, juteltiin sattumalta, vaihettiin puhelin numeroita, tutustuttiin paremmin ja loppu onki sit historiaa. Koko meiän tapaaminen oli ollu ku taikaa.

Nyt mä oon sit matkalla mun oman rakkaani luo: aattelin yllättää sen. Niall sai mun sydämen edelleen pamppailemaan, vaikka oltiinki tunnettu jo jonki aikaa: se ei muuttanu asiaa. Tää koko kuvio oli mulle kuitenki aika uus, koska mulla on ennen tätä ollu vaan yks poikaystävä, josta mä erosin ihan vähän ennen Niallin tapaamista.

Koko ero oli ollu mulle rankka, koska mä todella pidin Peteristä: ennen ku se petti mua. En etes tuntenu koko tyttöä, varmaan se oli jostain baarista sen iskeny, epäilisin. En kuitenkaan halunnu miettiä sitä, mähän olin nyt Niallin kanssa. Se ei tosin kuitenkaan muuttanu mun ja Peterin historiaa miksikään, se oli siellä: halusin, tai en.

Olin jo pikkuhiljaa saapumassa Niallin talolle. En ollu koskaan käyny siellä aiemmin, mut Niall oli keronu sen osotteen. Oli jotenki mukavampi hengailla tällä kertaa jommankumman kotona, eikä aina jossain julkisella paikalla. Kuitenki mua jännitti, vaikka tiesin, ettei siihen ollu syytä. Mulla oli mukana vastaleivottuja keksejä, koska mä tiesin Niallin rakastavan ruokaa ja olin lukenu jostain, et pojat tykkää tytöistä, jotka osaa leipoa.

Mä sain mentyä hissillä ylimpään kerrokseen, jossa Niall asu ja pimputin ovikelloa itsevarmana. Vähän ajan päästä Niall tuli avaamaan oven hymyillen ja näytti niin komealta, kuten tietysti aina muutenki.

"Hei Millie! Mikä yllätys! Tuu vaan peremmälle!" Niall kehotti.

Mä kävelin peremmälle Niallin pieneen, mutta tosi kauniiseen asuntoon. Aurinko paisto sinne kauniina talvipäivänä, asuen huonekaluihin sälekaihtimien välistä.

"No, miten sun päivä on menny?" Niall kysy.

"Jos totta puhutaan, ni aika laiskasti." mä vastasin nauraen.

Me vietetttiin loppupäivä jutellen kaikesta ja käytiin kävelemässä puistossa: käsikädessä tottakai. Mä olin todella onnellinen, et olin löytäny Niallin kaltasen pojan, jonka kanssa oli näin helppo olla. Mä tiesin, et se oli erityinen ja aivan liian ihana ollakseen totta. En kuitenkaan ollu varma,et tunsiko Niall täysin samoin.

Oli harmi lähteä illalla viimein kotiin yksin. Olis paljon helpompaa, jos Niall asus lähempänä, koska en vielä uskaltanu pyytää jäädä yöksi. Kaikki oli kuitenkin hyvin, oikeastaan paremmin, kuin pitkään aikaan. Toivoin vain, ettei mikään tulis pilaamaan tätä. Mulle niin oli tapana käydä aina sillon, ku olin onnellinen. Tällä kertaa onni oli erityisen tärkeä vielä.

Ku pääsin kotiovelle mun puhelin piipas. Uus viesti: Peteriltä. Luulin jo, et olin poistanu koko iljetyksen numeron mun kännykästä.

"Millie- kulta. Voitasko me puhua? Arvostasin sitä, jos antasit mun viimein selittää. Oon huomenna meiän vanhassa kantakahvilassa viideltä, tuu paikalle, jos haluut." Siinä luki.

Mä olin ku puulla päähän lyöty.