Päivät kulu nopeesti ja lauantai saapu. Melkeen koko päivän olin vaan oottanu tätä, mut toisaalta pelänny, et oliko tää sittekkään vielä sopiva askel mun paranemiselle. Rohkeus oli kuitenki ollu merkittävä osa koko prosessia, joten nyt ei ollu todellakaan aika jänistää, vaan kohdata haastavampiki tilanne silmästä silmään.
Laittautimisen olin tehny huolella ja laittanu päälle uuen mekon, jonka olin vasta ostanu kaupungilta. Se oli värikäs, joten vuodenaikaan nähen se sopi täydellisesti ja mä toivoin, et Harryki tykkäis siitä. Yleensä mä meikkaan aika harvoin, mut nyt olin panostanu siihenki, koska halusin tehä näistä treffeistä erityiset ja ikimuistoset.
Olin just saanu kaiken valmiiks ja vielä psyykattua itteni niin, et pystyin lähtemään. Mä kuulin Harryn tööttäävän ulkona ja kiirehin äkkiä paikalle. Mä näin heti, et se oli panostanu samalla tavalla, ku määki, koska sillä oli se asukokonaisuus, josta se ties mun tykkäävän. Harry oli vielä oikee herrasmies, koska se avas mulle oven matkustajanpaikalle.
"Hei Effie! Vau! Sä näytät tosi hyvältä!" Harry sano hymyillen.
"No, kiitos! Ei herra itsekkään näytä hassummalta." mä sanoin hymyillen takasin.
Matkalla me puhuttiin siitä, miten meidän päivä oli menny ja vaihettiin ihan tavalliseen tapaan kuulumisia. Se oli hyvä, koska paineet tuntu heti laskevan urakalla. Musta tuntu ihan arkisen jutustelun jälkeen paljon helpommalta uskaltaa lähteä koko matsiin. Jokatapauksessa mä tiesin, et Harry tulis tekemään mun olin mahollisimman viihtysäksi.
Ku me päästin perille ja oltiin päästy istumaan mun olo oliki yhtäkkiä aika outo. Mun ei ollukkan niin helopoa saaha itteni istumaan siihen likaseen stadionin pankkiin.
"Mikä hätänä?" Harry kysy.
"Ei tässä mitään, anna mulle vaan hetki." mä vastasin.
Mun oli saatava vielä hetki itteni rohkasemiseen, et saisin istuttua alas. Mun oli vaan oltava ajattelematta sitä, et tällä samalla penkillä oli taatusti istunu tieskuinka monta ihmistä ennen mua. Aikaa kulu, mut mä onnistuin taas kerran taidokkasti pääsemään tällasesta tilanteesta yli. Kaikenlisäks en halunnu tuottaa Harrylle pettymystä.
Pian peli sitte alko ja tunnelma nous melkeen hetkessä kattoon. Matsi oli jo alusta asti mielenkiintonen ja äärimmäisen tasanen. Itekki innostuin muitten mukana huutamaan kaikkea ja hyppimään ilmaan maalien tullessa. Tajusin, et tästä ja kaikesta muusta olin pakko- oireiden takia jääny paitsi. Olin samalla ylpee itestäni, et ees nyt pystyin kokeen jotaki tällasta.
Sama tahti jatku, kunnes Harry kuiskas mulle: "Sun ei tarvii suostua, mut aattelin, et päästäs kiss camiin."
Mä en aluks tienny, et mitä oisin vastannu. Suuteleminen olis oikeesti iso askel enkä ollu täysin varma, rt pystysinkö siihen ja vielä isolla valkokankaalla. Tulin kuitenki päätökseen, et oli otettava hyppi tuntemattomaan, jos halus saavuttaa jotain. Mun oli vaan uskallettava: nyt tai ei koskaan. Mä nyökkäsin Harrylle.
Harry kumartu mua lähemmäks ja mä sitä. Koko suudelma kesti suhteellisen pitkään: ei yhtään sellanen pikku pusu niin ku viimeks. Sitte ku se oli ohi me hymyiltiin Harryn kanssa toisillemme ja kuvan häivyttyä valkokankaalta Harry kuiskas mulle: "Kiitti paljon, hyvältä maistu." Kummatki alettiin nauraa ja pidettiin hauskaa loppu ilta.
Olin niin ylpee ittestäni: mä tein sen! En ois voinu olla tyytyväisempi siihen, et en antanu mun vanhojen palkojen tulla tielle ja pilata tätä. Tää ilta oli ollu uus, parempi alku mun ja Harryn suhteelle: suhteelle ilman mun häiriötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti