Aikaa kulu ja musta tuntu entistäki parammelta. En kuitenkaan vielä uskaltanu mennä likaseen bussiin, tai juua jonku toisen kanssa samasta pullosta, mut edistystä oli selvästikki tapahtunu. Olin hyvvää vauhtia pääsemässä eroon kaikista peloista, joita mulla minkäänlaisen lian suhteen ennen oli. Tunsin itteni paljon terveemmäksi nyt.
Kaiken lisäks kesä oli tulossa: mikä ois sen ihanampaa. Mulla oli Harryn kanssa jo paljonki suunnitelmia, et mitä me aiotaan tehä sitte, ku tosissaan alkaa lämpenemään ja on lomaaki. Tai no mulla oli lomaa: poptähden ammatissa sellasia ei tunnettu, varsinkaan kesälomia. Selkokielellä sanottuna Harryn kesä tulis kulumaan koko maailman isoimmilla keikkalavoilla, mut uskon vahvasti, et mäki kuuluin sen suunnitelmiin.
En tiiä, et olisinko koskaan parantunu ilman Harryä. Ilman sitä mä olisin todennäkösesti vaan jatkanu samaanmalliin, tai koko mun pakko- oireinen häiriö vaan ois pahentunu. En voi kiittää Harryä tarpeeks kaikesta sen antamasta avusta ja tuesta koko tässä prosessissa. Matkaa tottakai oli vielä, mut kaikki näytti kerranki hyvältä mun kannalta.
Olin miettiny koko ajan, et miten mä voisin yllättää Harryn jollaki mahollisimman kivalla tavalla. Yritin miettiä melkein kaikkea mahollista, josta se vois olla kiinnostunu. Ravintola tuntu jotenki kliseiseltä, enkä tiiä, et oisinko valmis vielä syömään jonku muun tekemää ruokaa, jonka valmistuksesta en tiiä. Puisto tuntu jotenki aivan liian arkiselta ja muutenki se oli aina täynnä lapsia.
Leffaankaan en halunnu lähteä, koska kuitenki en vois ittelleni mitään, vaan putsaisin liinalla penkkiä tunnin, ennen ku uskaltaisin istua siihen. Rullaluisteluratakaan ei innostanu: liikaa ihmisiä ja olisin muutenki kaatunu naamalleen kaikkien nähen. Ku olin miettiny hetken kaikkia vaihtoehtoja, ni keksin yhen: jalkapallo- ottelu.
Harry tykkäs jalkapallosta ja kävi muutenki kattomassa pelejä. Olihan siinäki tietenki omat haasteensa vielä toipuvalle pakko- oireilevalle, mut silti jalkapallo- otteluun mä voisin olla valmis lähtemään. Oli vaan otettava rohkeesti tääki askel: ihan ku ne edellisetki. Mä päätin soittaa Harrylle, ennen ku ehtisin jänistää.
"Hei kulta! Miten päivä on menny?" Harry vastas.
"Aivan mahtavasti. Kiitos kysymästä." mä vastasin hymyillen. "Entä sä?"
"Ei mitään ihmeempiä. Poikien kanssa ollaan just harkoissa ja hyvin me vedetään, kuten aina." Harry vastas ilosesti.
"Mä tässä mietin, et mitä teet lauantai- iltana?" mä kysyin vihjaillen.
"En kai mitään erikoista. Miks niin?" Harry kysy.
"Mä voisin hommata meille liput yhteen jalkapallo matsiin sillon. Mitäs sanot?" mä kysyin, oottaen myöntävää vastausta.
"Jos sä vaan pystyt siihen, ni ehottomasti!" Harry vastas riemuissaan.
"Älä huoli: kyllä mä pystyn. Oon miettiny tän kyllä jo loppuun." mä selitin.
"Siinä tapauksessa nähään viimistään sillon!" Harry sano. "Mun pitää mennä. Heippa! Rakastan sua!" Harry hyvästeli.
Hetkeks mä menin ihan lukkoon: tää oli eka kerta, jollon Harry, tai ylipäätänsä KUKAAN oli sanonu rakastavansa mua.
"Mäki sua!" sai kuitenki vastattua. Se tuntu mielettömän hyvältä sanoa, koska mä todellaki tarkotin sitä.
millon jatkoo??!:)
VastaaPoistaNyt alan kirjotteleen :)
VastaaPoista