Mä oon Effie. Vaikka oon tällänen friikki mun poikaystävä on Harry Styles: niin, en meinaa itekkään uskoa sitä. Mun oudoista jutuista huolimatta se on kestäny mua äärimmäisen hyvin. Edelleenki aattelen, et onko tää oikeesti ees tottakaan. Ai mikä siis tekee tästä niin uskomatonta? Se että mulla pakko- oireinen häiriö: ollu ihan pienestä asti.
Kaikki alko jo sillon kauan sitten, ku aloin pelkäämään suunnattomasti kaikkea likaa ja aina kuvittelin saavani jonku taudin, jos kosken mihinkään, mikä ei ollu desinfioitu ennen mun kosketusta. Koko juttu vaan paheni iän myötä ja nykysin mun tekee vaikeeta ees koskea mihinkään, joho joku on ennen mua koskenu. Kaikki meni entistäki hankalemmaksi.
Tästä huolimatta Harry on ymmärtäny mua meidän koko suhteen läpi, eikä syyllistä mua, niin ku useimmat ihmiset tekee. Se ymmärtää, et mä oon tavallaan syntyny tällaseks. Harry ei koskaan huomauta siitä, jos mä pyydän sitä desinfioimaan kädet ennen mihinkään koskemista ja muita tähän liittyviä asioita. En kuitenkaan osaa päätellä, et mitä se aattelee.
Ovikello soi: siinä paha, missä mainitaa.
"Hei rakas!" Harry tervehti mua hymyillen.
"Hei kulta!" mä vastasin.
"Siivoamassa taas nään." Harry sano hoksatessaan kumihanskat mun kädessä.
Mä punastuin heti. En kuitenkaan ärtyny, vaikka tää oliki Harryn eka huomautus mun "pöpö kammosta". Sellasena mäki olin aina sen nähny: en mitenkään sairaana toimintana. Viime aikoina Harryyn tutustumisen myötä mä olin kuitenki joutunu miettimään koko asiaa tarkemmin ja miettiin mun toimintaa uuestaan. Mun oli koitettava toimia Harryäki ajattellen.
Harry teki valittamatta taas kerran kaikki toimenpiteet, jottei bakteereja pääsis leviämään. Se oli kai jo tottunu niihin, ettei se tuntunu enää siitä kai hassulta. Mua jokatapauksessa nolotti nää mun tavat ja tuntu hirveeltä, et Harrynki piti toimia niitten mukaan mun lähellä. Oli kuitenki tosi imartelevaa, et se kaikista tytöistä kuitenki halus olla just mun kanssa: kaikesta huolimatta.
Välillä pelkäsin, et se vaihtas mut johonki "normaalimpaan" tyttöön, mut nykyään tiesin, et se oli onnellinen mun kanssa: mäki olin onnellinen sen kanssa. Loppu päivän me istuttiin sohvalla ja juteltiin kaikesta mahollisesta, kuten one directionin tulevasta kiertueesta, joka alkas pian. Mä tunsin suunatonta ylpeyttä Harryn saavutuksista. Mä lähtisin mielelläni keikalle mukaan, mut joku likanen halli ei oikein kuulosta mun jutulta.
Ku aurinko oli jo laskemassa horosontin alapuolella Harryn piti jo lähteä. Olin tosi ilonen siitä, et se oli tullu käymään ja piristämään mun päivää. En tiiä, et missä mä olisin ilman Harryä: se oli mun tukipilari. Mä olin maailman onnekkain tyttö, ku olin saanu napattua itelleni sellasen poikaystävän: todellisen aarteen. Harry oli just sitä, mitä mä tarvin.
"Hyvää yötä Effie!" Harry sano hyvästiksi.
"Hyvää yötä!" mä vastasin
Harry kumartu mua lähemmäs. Mitä ihmettä?! Sitte jotaki täysin oottamatonta tapahtu: Harry suuteli mua. Se varsin hyvin mun pakko- oireisesta häiriöstä ja se silti suuteli mua. Miks se teki niin?! Mä juoksin itkien pois mun huoneeseen ja Harry jäi eteiseen kattomaan mun perään. En ollu yhtään sillä tuulella, et olisin pysty selittämään mun reaktiota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti