Forbidden colours ~Osa 2~

Harryn kirje:

Rakas Louis,

Tiedän, että meidän on ajateltava myös Eleanoria. Kenenkään niin kiltin ja hyväsydämisen ei pitäisi joutua kärsimään, etenkään meidän takiamme. Siksi meidän täytyykin hoitaa kaikki niin, ettei kenellekkään aiheuteta ylimääräistä tuskaa. Meidän täytyy toimia niin, että oikeus tapahtuu ja mielestäni on oikeudenmukaista, että annamme tälle suhteelle edes mahdollisuuden nähdäksemme, onko meillä todella tulevaisuutta todellisena pariskuntana.

Tiedän, että tämä koko tilanne on toivoton, mutta emme saa kadottaa toivoa, vaikka tunnelin päässä valoa ei näkyisikään. Uskon kaikestahuolimatta rakkauteen ja siihen, että sinä ja minä Louis voisimme elää vielä jonain päivänä yhdessä onnellisina: Istuisimme terassilla juomassa shamppanijaa kesäiltana ja meillä riittäisi naurua yhtä paljon, kuin silloin kerran pieneltä ikuisuudelta tuntuva aika sitten jolloin tapasimme.

Sinä olet ollut aina meistä se järkevämpi niissä tilanteissa kun itse olen antamassa tunteiden päättää kaikesta. Se on yksi asia mitä kaipaan kun olemme erossa. Olet kuin parempi puoliskoni ja siksi minun on kuunneltava mitä sinulla on sanottavana ja niin aionkin tehdä. Tää kaikki koskee sua yhtä paljon kuin muakin ja meidän on mietittävä yhdessä, mitä me halutaan loppujenlopuksi toisillemme olla. Rakastavaisia vai ystäviä.

Jos ollaan rehellisiä niin itsekkään en tiedä, että olemmeko oikeasti vain parhaita ystäviä, jotka yrittävät tunteidensa mukana olla jotain muuta mutta se ei johda mihinkään. Olemme kumpikin kokeneet rakkautta elämämme aikana ja tiedämme miltä se tuntuu. Kysymys onkin siitä miksi me tämän määrittelemme. Kerro minulle Louis, onko tämä hyvää ystävyyttä, toveruutta, vai rakkautta jolla on kielletyt värit?

Olet järkevyyden lisäksi ollut meistä myös se ylpeämpi. Välität enemmän muiden mielipiteistä kuin minä ja se on okei. Tiedän hyvin itsekkin mitä julkisuus voi saada aikaan: tulee vaikeammaksi olla oma itsensä, hyväksyä se ja rukoilla että koko maailmakin hyväksyvän se. Toivon silti ettet anna ylpeytesi tulla meidän väliin, tulla onnellisuutta tärkeämmäksi sillä en tiedä mitään pahempaa kuin nähdä sinut onnettomana.

Tunteista puhuminen suoraa ei koskaan ole helppoa, mutta niin on tehtävä, jotta voimme ymmärtää toisiamme. Haluan ymmärtää sinua ja tehdä tästä mahdollisimman helppoa meille molemmille. Kaikki mitä tarvitsemme on vain hieman rehellisyyttä, jotta pääsemme eroon niistä epäilyksistä ja häpeästä, jotka ovat varjostaneet meitä. Meidän tulee seurata sydäntämme, sillä meillä ei ole mitään syytä hävetä sitä keitä olemme, tai mitä tunnemme toisiamme kohtaan jos se on aitoa.

Jos ylpeytesi antaa periksi ja haluat edelleen
tekemisissä kanssani niin pyydän sinua tulemaan sille hylätylle bussipysäkille jossa olemme tavanneet salaa ennenkin. Olen siellä huomenna kuudelta ja jos en näe sinua niin tämä oli kai tässä.

Suukkoja, Harry

Harryn ajatuksia:

Katsoin sitä: kirjettä jonka olin kirjoittanut sydän verta vuotaen, itkien. Kirjettä johon olin tiivistänyt kaikki tunteeni Louisia kohtaan viimeisten vuosien ajalta ja toivoin hänen ymmärtävän, kuinka häntä kaipasin. En vain läheisyyttä, vaan sitä tapaa jolla me ennen oltiin. Mä tarvitsin mun sielun veljeä, kumppania, jota rakastin ehkä enemmän kuin ketään muuta.

Meidän välillä oli jännitettä, sen näkivät kaikki. Kulkiessamme bändin kanssa siihen kiinnitettiin selvästi huomiota ja ihmiset alkoivat epäillä jotain olevan tekeillään: jotkut fanit alkoivat nähdä meidät parina, kun taas toiset kieltäytyivät uskomasta siihen, tai edes ajattelemasta sitä. Meidät haluttiin mielummin nähdä naistenmiehinä kuin parina.

Sitten oli otettava matalampiprofiili käyttöön, jotta skandaali vältettäisiin. Silloin uskoin itsekkin niin olevan parhaaksi kunnes viimein vaadin saada olla vapaa. Tämän takia emme enää voineet liikkua Louisin kanssa yhdessä julkisesti samalla tavalla ja aloimme surullisesti etääntyä myös yksityiselämässä. Ennen pitkää Louisista tuli vain joku jonka mä ennen tunsin.

Ajan myötä Louis tuntui yhtäkkiä kuin vieraalta. Ei enää siltä veljeltä, johon olin jo lähestulkoon kasvanut kiinni kaiken sen yhdessä vietetyn ajan jälkeen. Näimme toisiamme yhä vähemman ja vähemmän, jossain vaiheessa Louis soitti ja ehdotti ettemme tapaisi vähään aikaan ollenkaan.

"Harry, olen pahoillani, mutta se on ainoa keino." Louis sanoi raskaalla äänellä.

Vakuutin ymmärtäväni, vaikka se oli kova isku, josta en ole vieläkään oikein toipunut. Suostuin siihen kuitenkin sillä tiesin, että niin oli tehtävä, jotta huhut saisivat aikaa laskeutua. Niin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Se oli vasta alkusoittoa sille kuinka vaikeaksi kaikki tuli vielä muuttumaan.

Meillä on tunteita toisiamme kohtaan, mutta siitä ei ollut helppoa puhua edes kahden. Sitä ei ollut helppoa edes myöntää itselleen. Mikään tässä ei ollut helppoa, eikä julkisuus, tai se fakta että me ollaan kaksi miestä tehnyt siitä yhtään helpompaa. Jo aivan liian kauan tämä kaikki on ollut yhtä loputonta vuoristoa, jota olen kyllästynyt kiipeämään.

En syyttänyt Louisia mistään, hän on samalla tavalla olosuhteiden uhri kuin minäkin. Olisi väärin väittää, että Louis olisi syyllinen näihin vaikeuksiin. Ainoastaan voin lähinnä syyttää vallitsevaa yhteiskuntaa, jossa tätä ei voida vieläkään oikeasti hyväksyä. Se oli asia, johon en kyennyt vaikuttamaan, vaikka halusinkin.

Ihan kuin rakkaudesta tulisi jotenkin väärää, likaista, sairasta, suorastaan ällöttävää sen takia kehen se kohdistuu. Minä ajattelin eri tavalla. Minun mielestäni rakkaus on aina yhtä virheetön, puhdasta, kaunis kuin ensilumi.