Here I am ~Osa 9~

Itkeminen vaan jatkui. Miksi? Miksi just näin? Miksi Liam ei olis voinu tulla mun elämään jo vuosia sitten? Sitten kaikki oli varmasti ollu helpompaa. Liam olis voinu auttaa mua ja mä olisin päässy vaikeuksista yli paljon helpommin. Tai sitten Liam ei olis edes huomannu mua, tai olis pitäny mua täytenä luuserina.

Miksi elämä oli aina niin epäreilua? Nämä kaikki olivat kysymyksiä, joihin olisin mielelläni halunnu saada vastauksen. Välillä mä uskoin vahvasti, ettei mua vaan ollu yksinkertssesti tarkotettu onnelliseksi, vaikka mä sitä tavoittelinki. Niin mä ainaki luulin ennen ku tapasin Liamin, joka oli mulle niin kiltti ja ymmärsi mua.

Liam näytti mulle tietyllä tavalla kauniin maailman, jossa mäkin halusin elää: maailman jossa mä määrättiin itse kohtalostamme. Hän oli selvästi yksi niistä ihmisistä, jotka näki maailman paikkana täynnä mahdollisuuksia, kuten mäkin kerran kauan sitten.

Ennen kaikkea Liam välitti musta: sen näki siitä ilmeestä, jolla se katso mua: ruskeat nappisilmät täynnä myötätuntoa, lenmpeä hymy, jota seurasisivat sanat, jotka saivat mut paremmalle tuulelle. Se kuinka mä koin olevani just siinä paikasssa, jossa mun kuuluikin olla. Kuinka mä en kaivannut mitään muuta.

Kelatessa filminauhaa mielessäni jäin kylpemään siihen tunteeseen, jonka Liam sai mussa aikaan: lämpimän, turvallisen, arvokkaan...

Muutaman päivä kuluttua...

Olin salissa odottamassa konsertin alkua ja koko kroppani hikoili ja melkein tärisin. Mua hermostutti nähdä Liam sen jälkeen, miten me oltiin erottu viime kerralla. Mitä mä muka aikoisin sanoa sille? "Sori mutta tää taitaa nyt olla tässä, koska mua pelottaa" vai pikemminkin jotain tyyliin "mä en voi elää ilman sua"?


Onnistuisinko mä ylipäätänsä sanomaan mitään järkevää? Oliko Liamkin miettinyt yhtä kuumeisesti kaikkea kuin mäkin, vai mitä jos sille olikin yhdentekevää, että miten meidän käy? Mun ajatukset kävi jo niin ylikierroksilla, että vakavasti harkitsin häipymistä paikalta, mutta en tietenkään olisi voinut tehdä sitä Liamille.

En oo edes varma, että mikä mun reaktio on siihen, kun Liam astuu lavalle rohkeana näiden kaikkien ihmisten eteen. Huomaisko se mut niiden joukosta? Tiesikö se mun edes tulevan?

"Hyvää iltaa naiset ja herrat ja tervetuloa koulumme vuotuiseen konserttiin, taidonnäytökseen, jossa esiintyvät musiikillisesti äärettömän lahjakkaat oppilaamme." aloitti lavalle astellut mies, joka oli selvästi koulun rehtori.

Tunnelma tiivistyi entisestään. Kaikki odottivat näkevänsä tämän vuosikurssin lupaukset.

"Ja erityisen lämpimät tervetulo toivotukset meidän viereaileville opettajillemme!" rehtori kajauti.

Nyt huomasin, että katsomossa oli todella ympäri maata tulleta kaikkien tunnistamia parhaiden musiikkilinjojen opettajia. Liam oli tietetysti jättänyt sen osan mainitsamatta, ettei luo liikaa paineita itselleen. Voin vaan kuvitella kuinka hermorauniona Liam oli varmasti tällä hetkellä.

Mieleni teki juosta back stagelle tsemppaamaan Liamia, mutta oli jo liian myöhäistä.

"Annetaan siis sulosointujen vallata korvamme, joista vuotaa varmasti hunajaa tämän jälkeen. Opiskelijat, olkaa hyvät!" rehtori huusi ja lähti lavalta.

Lavalle käveli pitkä, tummahiuksinen tyttö, jonka taakse kuoro asuttui. Hän lauloi voimakkaan balladin, joka sai koko yleisössä mut mukaanlukien aikaan kylmiä väreitä. Esityksen lopuksi kaikki jopa nousivat ylös taputtamaan osoittaaksen kiitosta. Yhdestä asiasta olin varma: Liamilla oli kovia kilpailijoita.

Useamman esityksen aikana hämmästyin yhä ennemmän siitä, kuinka suuria lahjakkuuksia Liamin koulussa todella oli. Täältä löytyi selviä tulevaisuuden artisteja lähes joka musiikki lajista. Kuitenkin suurimman osan ajas mietin Liamia: Onko se yhtä hyvä kun nää muut? Minkä biisin se esittää?

"Ilta on edennyt viimeiseen esiintyjään. Otetaan lavalle ablodien saattelemana lahjakas nuori herra Liam Payne!" rehtori huusi saaden koko yleisön raikumaan.

Liam käveli lavalle portaita pitkin hitaasti, pitäen selkeän itsevarmuuden. Hän katsoi kerran yleisöä ja otti mikin käteensä. Kaikki odottivat jo intron alkavan.

"Iltaa kaikille." Liam aloitti.

Katsomossa huudettiin innostuksesta.

"Ennen ku mä alotan niin mä haluan omistaa tän yhelle mulle tärkeälle tytölle." Liam sanoi katsoen mua.

Viimeistään Liamin merkitsevä silmäys hymyineen sai mun sydän hyppäämään kurkkuun. Oliko tää oikeesti totta? Kukaan ei ollu koskaan ennen omistanu mulle biisiä, tai tehny ylipäätänsä mitään lähellekkään niin ihanaa. Ne oli salaisia unelmia, joista mä pääsin osalliseksi vaan unissa. Mä liikutuin lähes kyyneleihin asti.

Bändi alkoi lyödä tahtia. Kappale oli 'Let me love you' ja Liam lauloi todellakin kuin enkeli. Se ääni oli erityistä, jonka vetaista ei ollut. Joka hetki oli taikaa ja erityisesti mun sydän suli kun Liamin ääni nousi korkeisin loppunuotteihin. Parasta siitä teki se, että mä tiesin Liamin ajattelevan mua laulaessaan.

"Kiitos." Liam sanoi vaatimattomasti.

Liam poistui lavalta kaikien taputtaessa. Syöksyin ulos pyrkivien ihmisten läpi ja juoksin mahdollisimman nopeasti ovelle,jonka tiesin vievän back stagelle. Sen edessä seisoi aiemmin lavalla juontanut rehtori.

"Anteeksi, mulla ei oo passia, tai muitakaan oikeuksia tuonne, mutta mun on päästävä sisään. Kiltti?" Kysyin puuskuttaen edelleen.

"Toki kultaseni. Sä oot se tyttö, jolle Liam omisti elämänsä parhaan esityksen jos multa kysytään. Kyllä mä sut tunnistan." rehtori sanoi hymyillen ja avasi oven.

"Kiitos paljon herra." kiitin nopeasti.

"Mitä tahansa nuoren lemmen takia." sanoin mies hykerrellen.

Näin Liamin nousevan penkiltä minut nähdessään. Syöksyin muittamutkitta halaamaan häntä.

"Dawn, sä tulit!" Liam sanoi iloisena ja hämmästyneenä.

"En mä olis jättäny tätä väliin mistään hinnasta." sanoin hymyillen ja me halattiin uudestaan entistä tiukemmin.

"Mä oon vähän kelannu..." Liam aloitti.

"Niin mäki oon kelannu ja enköhän mä usko, että tän illan perusteella me ollaan tultu samaan päätökseen." sanoin hymyillen.

"Eli siis tän meidän jutun ei tarvii loppua?" Liam kysy vahvistukseksi.

"Ei ainakaan mun puolesta." sanoin veikeästi.

"Liam hymyili katsoen mua syvälle silmiin. Tota katsetta mä kaipasin aina meidän ollessa erossa.

"Tässä muuten pieni lahja onnistuneen esityksen kunniaksi." sanon ojentaen Liamille valkoisen ruusun.

"Kiitos." Liam sanoi ja asetti sen takseenolevalle penkille.

Hetkeen kummallakaan ei ollut mitään sanottavaa. Sanat rivät vaan sopineet kuvaamaan tätä tunnetta.

"Mä itseaiassa pidän valkoisesta. Siitä tulee mieleen puhtaus ja valo." Liam kertoi.

"Niin mullakin." sanoi.

"Sama tunne mulla tulee susta. Sellanen että sä oot mulle tavallaan uusi yritys elämässä. Sun kanssa mä en oo tehny vielä virheitä, enkä halua tehdä tulevaisuudessakaan" Liam sanoi hiljaa.

Se kuulosti niin kauniilta. Spontaanisti, ihan kuin niin olisi juuri sillä hetkellä tarkoitettu käyvän: me suudeltiin. Se yhdistetty mun sen hetkiseen tunne tilaan oli taivas. Ihan kuin meidän olis tarkotetu olevan näin aina. Mikään ei tuntunut millään tapaa väkinäiseltä, tai sopimattomlta.

"Mun osa sopimuksesta on hoidettu. Seuraavakson sun vuoro." Liam sano hymyillen.

"Odotas vaan." sanoin vitsaillen.

Mä kyllä aioin pitää siitä kiinni. Oli vaan aika hankala saada Liam yhtä häkeltyneeksi, kuin mä sinä iltana.