Nobodys home ~Osa 7~

Suurta henkistätaistelua mielessäni käyden puin eteisessä takkia päälleni. Ulkona oli kylmä, joten kiedoin lisäksi värikkään kaulahuivin kaulaani ja laitoin lämpimät lapaset käsiini. Viimeiseen hetkeen asti suunnittelin lukitsevani oven ja jääväni sisälle koko päiväksi, mutta se ei ollut ratkaisu mihinkään ja mäkin tiesin sen.

Tunsin vatsassani epämiellyttävän vellovan tunteen ja huokaisin ahdistuksesta. Pysähdyin hetkeksi eteisen peilin eteen saadakseni tilaa ajatella. Vastassa näin kärsineen, kalpean, jäätyneen ja rikkinäisen ihmisen. En ollut tunnistaa itseäni enää. Mitä oli tapahtunut? Katsoessani peilikuvaani herkistyin alkaen melkein itkeä.

Rukoilin mielessäni kaiken onnistuvan ennusteestahuolimatta ilman mulle tyypillistä pelkoa: muuta mä en tarvinnut. Jos mä selviäisin tästä päivästä ja meidän keskustelu tuottaa hedelmää niin ehkä kaikki vois olla taas edes hetken verran aavistuksen paremmin. Mä tarvitsin vain jonkun, joka todella ymmärtää mua, eikä tuomitse.

Olin kai hullu, kun oli luottamassa Nialliin, jota en edes tuntenut kunnolla, mutta ei mulla ollut ketään muutakaan, kenen puoleen kääntyä. Tää oli mun ainoa vaihtoehto ja viimein oljenkorsi, jos en halua päätyä itsemurhaan. Pelotin itseäni ajattelemalla niin, mutta siinä tulee käymään, jos en saa apua.

Avun tarpeen myöntämisen sanottiin olevan ensimmäinen askel, joten kai mä olin matkalla paranemiseen. Mutta mikä mua siltikään estää vaikkapa hyppäämästä sillalta tai olemaan tyytymättä pelkkiin viiltoihin? Oikea vastaus: ei kukaan. Ei edes Niall, vaikka se kuinka haluskin pelastaa mut mun väistämättömältä kohtalolta.

Se ei muuttuisi miksikään: mun halu päästä parempaan paikkaan. Jonnekkin kauas täältä. Jonnekkin jossa tämän maailman lainalaisuudet eivät päde. Taivaaseen mä en ollut koskaan oikein uskonut, mutta siitä mä olin varma, että kuoleman jälkeen kipu katoaa. En jälkeen ei ole enää pelkoa, tai pimeyttä.

Näine synkkine ajatukseni lähdin ulos. Ovi paiskautui kiinni perässäni ja kävelin pitkin lumisia katuja upottaen kasvot kaulahuiviini. Pian huomasin pienen suloisen koiranpennun tulleen jalkojeni juureen. Se läähätti ja katsoi minua suurilla silmillään. Raukalla oli selvästi kylmä täällä pakkasessa.

"Mistäs sinä siihen tulit?" kysyin ystävällisesti ottaen koiran syliini.

En tietenkään saanut vastausta, mutta ei se haitannut. Jatkoin tämän suloisen otuksen tuijottamista ja huomasin sen aivan tärisevän, kun yritin saada sitä lämpimäksi. Huomasin sen olevan peloissaan, hukassa. Siinä suhteessa sehän oltiin tismalleen samanlaisia: kaksi kärsinyttä sielua toivova katse silmissään.

En ollut koskaan oikeastaan perustanut eläimistä, mutta tämä erityinen yksilö jotenkin lämmitti sydämeni. Tunsuin outoa myötätuntoa sitä kohtaan. Kuka oli jättänyt sen yksin?

"Oi anteeksi. Puffetilla on tapana päästä karkaamaan." pienikokoinen nainen, selvästi koiran omistaja sanoi ja otti tämän minulta.

"Ei se mitään." vastasin.

Loin vielä viimeisen katseen pentuun, joka jäi tuijottamaan minua ja me kumpikin jatkoimme matkaa omiin suuntiimme. Tuntui jotenkin kivalta kuvitella hetken ajan olevansa ihan tavallinen englantilainen koiranomistaja, joka oli ulkona lemmikkinsä kanssa. Olla tavallinen englantilainen koiranomistaja, joka oikeasti tunsi jotain.

Näin matkall lisäksi paljon rakastuneita pariskuntia ja onnellisia perheitä. Se herätti mussa syviä tunteita. Oliko mulla toivoakaan saavuttaa ikinä jotain tollasta? Pystyikö kukaan rakastamaan ketään tällaista? Salaa mä toivoin, että jonain päivänä mä pääsisin vielä jaloilleni ja mulla olis mahdollisuus elää niin kuin muut.

Tää oli yks niistä syistä miksi en käynyt paljon ulkona. Pohtisin vaan kaikkea aivan liikaa, masentuisin vain lisää saadessani muistutuksen omasta kurjuudestani ja viiltelisin. Siksi halusin olla omissa oloissani: suojellakseni itseäni ulkomaailmalta, joka oli monelle muulle kaunis, mutta mulle julma.

Tulin yhä lähemmäksi Niallin taloa ja yhtäkkinen pakokauhu iski. Niall odotti mua, eikä ollut mitään takuuta, että tulisko se saamaan musta edes mitään irti, sillä enhän mä mitenkään voinut olla valmis tähän. En mä puhuis yhtään mitään ellei musta tunnu täysin siltä, että niin oli tarvis. Miks mä alunperinkään edes suostuin?

Mä kertoisin kaiken vain ja ainoastaan kaiken pähkinän kuoressa ja ilman mitään selventäviä yksityiskohtia. piste. Ymmärsihän Niall sen? En mä aikonut ruveta pillittämään siitä kaiksta, mikä mun elämässä ja tässä maailmassa oli vikana, vaikka se niin haluaiski. Se sai olla tyytyväinen, jos mä ylipäätänsä edes puhuisin niissä olosuhteissa.

Niall tulee saamaan vaan pienen raapaisun siitä kaikesta tuskasta ja surusta, mitä mun pienessä itsetuhoisessa mielessä liikkui. Jos se riittää niin okei, mutta jos ei niin tää kaikki on ihan turhaa. Ei Niall voi auttaa mua. Ei kukaan voi. Mitä mä oikein kuvittelin?

Raivostuin ja turhauduin omista ajatuksistani. Paniikissa käännyin ja lähdin juoksemaan vastakkaiseen suuntaan. Ahdistus valtasi taas koko vartaloni niin kuin salama, joka vaan etsii uutta puuta, johon iskeä täydellä voimalla. Koetin paeta sitä, mutten voinut. Se sai minut aina kiinni missä olinkin ja vaikka kuinka juoksisin.

Tarpeeksi kauan juostuani näin sillan, jonka olin ohittanut jonkin aikaa sitten. Pysähdyin ja hengitin puuskuttaen. Katsoin tyhjin silmin alas sillalta nojaten kaiteeseen. Näin autojen kulkevan moottoritiellä kovaa vauhtia. Vaikka pudotus ei ollut pitkä niin hyppy alas oikeaan aikaan tietäisi varmaa kuolemaa.

Miltä tuntuisi hypätä? Kaikki olisi ohi hetkessä, ilman tuskaa. Mun näkökulmasta ei siis hassumpi tapa mennä. Olisiko se ratkaisu kaikkeen? Se että mua ei enää olisikaan? Niin olisiki kaikkien kannalta parempi, tai ainakin niin musta tuntuu. Välittikö oikeastaan kukaan? Vaikuttaisiko se kehenkään? Itkisikö kukaan?

Nostin jo jalkaani kaiteelle ja hetkessä huomasin seisovani kokonaan sen päällä. Katsoin taivasta viimeisen kerran ja hyvästelin tämän maailman, jossa olin kokenut olevani vankina jo niin kauan. Maailman, jolla ei ollut enää mitään tarjottavaa minulle. Tänään se kaikki kuitenkin päättyi: tässä ja nyt. Mä olin valmis. Ei pelkoa.

Hassua kuinka ennen pelkäsin kuolemaa. Se oli pahinta mitä millekkään voi koskaan tapahtua. Nyt ymmärsin, että sitäkin pahempi oli ikuinen kärsimys. Tämä oli kuin antaisin itselleni armokuoleman. Vaikka olin nuori niin mun tehtävä täällä oli tehty. Mä olin nähnyt ja kokenut jo tarpeeksi. Oli mun aika mennä.

Seisoin siinä kuin kallionkielekkeellä. Oli ilmeisesti totta, että elämä vilisi filminauhana silmien edessä viimeisinä hetkinä. Loppu oli siis todella käsillä. Sekin oli totta että ihminen näkee silloin kaikki hänelle rakkaat asiat. Näin isän, kaikki ne hetket, jolloin olin koskaan ollut onnellinen. Lopuksi näin Niallin.