Nobodys home ~Osa 9~

"Luupathan sä tehdä niin kuin me sovittiin?" Niall kysyi eteisessä lähtiessäni.

"Tietysti. Ei mulla oo mitään syytä olla peloissaan enää." vastasin.

Olin luvannut Niallille hakeutua oikean ammattilaisen hoitoon. Se oli oikea teko tässä tilsnteessa, mutta mä tiedän, ettei kukaan psykiatri kuitenkaan tulis saamaan mussa aikaan samaa vaikutusta kuin Niall tänä iltana.

"Mä tiedän, että sua voi alkaa pelottaa tai ahdistaa siellä mutta muista, että se on sun parhaaksi ja sun on jäätävä, okei?" Niall sanoi ottaen mua olkapäiltä kiinni.

"Okei. Se vaatii voimia, mutta mä teen sen. Älä huoli." vakuutin.

Nyt mä olin se, joka käski olla huolimatta.

"Voimia." Niall sanoi halattuaan mua hyvästiksi.

"Kiitos. Nittä tarvitaan." sanoin.

Kiitettyäni Niallia vielä kerran kaikesta lähdin kävelemään kotiin. Oli jo myöhä, joten kadulla ei ollut juuri ketään. Tässä joulukuun alun illassa olin pimeässä ja yksin, mutta oli hassua, kuinka eriltä se nyt tuntui verrattuna entiseen. Havahduin siihen, kuinka ennen ahdistanut asia ei enää sattunutkaan. Tämä oli askel. Pieni sellainen, mutta silti askel.

Enää en pelännyt pimeää, tai yksinoloa läheskään niin paljon. Ne olivat typeriä pelkoja, jotka olivat nyt sulamassa pois kuin lumihiutale nenänpäässä. Niin ainakin sopi toivoa. Kotona kunhan alkaisin taas kelata asioita mielessäni tavalliseen tapaan tilanne olisi ihan toinen. Siksi tarvitsin Niallin elämääni, olemaan vierelläni ne hetket.

Tärkeintä kuitenkin oli se, mitä olin saanut tänään aikaan. Olin kyennyt puhumaan tunteja käyden erittäin pitkällisen keskustelun kaikesta, minkä ajattelin olevan menneen pieleen elämässäni. Päästin ulos kaiken, mitä olin pyörittänyt päässäni kaikkien näiden viime vuosien aikana. Ei mitään turhaa, eikä mitään jäänyt puuttumaan.

Sen jälkeen oloni oli vapaantuneempi kuin koskaan ennen. Se oli outoa, mutta tunsin saaneeni uuden otteen elämästä. En ollut varma, kuinka kauan sitä kestäisi, mutta se ei ollut olennaista. Olennaista oli opetus jonka mä sain tänään. Opetus siitä kuinka elämä voi toisinaan kaiken pahan lisäksi myös antaa juuri sen, mitä eniten tarvitsen.

Kyse oli siitä herätyksestä, joka sai mut arvostamaan elämää, eikä vain elämää ylipäätänsä, vaan myös omaa elämääni, josta olin valmis luopumaan vielä aiemmin tänään. Niin vähän arvostin itseäni, vaikka Niall yrittikin koko ajan kertoa mulle, että mäkin olen arvokas. Mun oli vaan hankala nähdä sitä kaiken itsesäälin keskellä.

Mun mieli on järkkynnyt enemmän tai vähemmän niin kauan kuin jaksoin muistaa, mutta nyt mä olin löytämässä viimein pakokeinon. Se oli puhuminen. Eikä vaan puhuminen kenelle tahansa vaan nimenomaan oikealle ihmiselle. Toivon, että jokainen tässä samassa tilanteessa oleva löytää sen ihmisen itselleen.

Niallin sanat: "mä en anna sun särkyä." olivat jääneet soimaan mun päähän. Välillä tunsinkin olevani tehty posliinista, joka oli särkymässä hetkenä minä hyvänsä, mutta jos selviän tästä kaikesta vielä joskus voittajana niin posliinin sijasta musta voi tulla titaania, joka kestää mitä vaan. Mitään vaikeampaa ei vois enää tulla mun tielle.

Ehkä jonain päivänä vielä mä pääsisin seisomaan omilla jaloillani ilman että kenenkään ei tarvitsisi katsoa mun perään. Jonain päivänä mä voisin parantua ja viimein elää elämääni täysillä. Tällä hetkellä olin kuitenkin kipeästi turvan ja avun tarpeessa, mutta jonain päivänä musta voi vielä tulla se itsenäinen, vahva nainen, joka mä halusin olla.

Nyt uskoin, että vahvaksi ei voi tulla, ellei ole ensin ollut heikko. Myönsin olevani heikko, mutta palo oli herännyt mun sisällä, palo tulla vahvaksi. Mitä mulle ikinä tästä eteenpäin tapahtuikaan niin en halua ikinä menettää sitä, enkä sitä toivon pilkettä katseessani kun olen Niallin kanssa. Ne saivat olla mun uusia tavaramerkkejä.

Saavoin lopulta kotiovelleni ja yllätykseksi näin pihassa aikaisemmin tapaamani koiranpennun. Mitä se teki täällä?

"Onko pikkuinen taas karannut mamilta?" kysyin ystävällisesti ottaen sen syliin.

Huomasin koiran kaulassa olevan rusetti, johon oli kiinnitetty viesti.

"Kun tapasimme aiemmin sait minut tajuamaan, etten ole viime aikoina ollut enää hyvä hoitaja Puffetille ajan puutteen vuoksi. Tunnistin sinut ja tiesin missä asut, joten sain idean. Tämä pikku kaunotar ansaitsee paremman kodin, eli olisi ilo antaa sinulle tämän tapainen, karvainen joululahja. Terveisin Celine."

Lopussa oli vielä puhelinnumero jos tämä ei ollutkaan toivottu lahja. Se kuitenkin oli. Mä halusin alkaa pitämään huolta tästä pienestä olennosta.

"Meillä tulee olemaan vielä tosi hauskaa, usko pois." sanoin hymyillen Puffetille.

Avasin oven ja päästin Puffetin ensimmäiseksi tutkimaan uutta kotiaan. Se muuttui kuin eri koiraksi: sen häntä heilui ilosta ja korvat nousivat pystyyn. Se taisi jo viihtyä täällä.

"Onko nälkä?" kysyin erittäin emännällisen huolehtivaan sävyyn.

Puffet haukkui ja läähätti vastaukseksi. Sillä oli varmasti sudennälkä. Hain jääkaapista eilisen ruuan tähteä ja terhakka pieni karvapallo syöksyi heti lautasen kimppuun.

"Syö vaan kaikki. Se on ihan sua varten." sanoin.

Puffet katsoi minuab suurin kiiluvin silmin ihan kuin osoittaakseen olevansa kiitollinen. Ruuan päälle annoin kupillisen vettä, jonka Puffet latki nopeasti, mutta suloisella koiranpentu tyylillään. Sitä riemua niinkin pienestä oli sydäntälämmittävää katsoa. Keskenkaiken puhelimeni: se oli äiti.

"Odota hetki niin saat vielä keksin jälkkäriksi." sanoin ja lähdin toiseen huoneeseen puhumaan puhelua.

Puffet oli entistä innoissaan. Olikohan raukka saanut koskaan maistaa herkkuja?

"Hei äiti!" vastasin.

"Hei Liv! Sinähän kuulostat harvinaisen pirteältä verrattuna tavalliseen." äiti sanoi tyytyväisellä äänensävyllä.

"Ai kuulostanko? No ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että taisin saada juuri parhaan joululahjan. Se on pitkä tarina, mutta meidän ovelle tuotiin koira." selitin.

Jätin tottakai väliin sen itsemurhayrityksen. Ei äitiä saanut vielä huolestuttaa sellaisella.

"Koira? Voidaanko me todella pitää se?" äiti kysyi ihmetellen.

"No jos se sopii vaan sulle niin voidaanhan se ihan hyvinkin pitää se. Ei kai siitä mitään vaivaakaan olisi." sanoin.

Äiti oli hetken aikaa hiljaa, kunnes oli taas valmis kommentoimaan tätä yllätystä.

"Olkoon sitten. Olihan se jo aikakin saada vähän elämämää meidänkin taloon." äiti sanoi naureskellen.

Mä kyllä tiesin, ettei äidillä olisi mitään Puffettia vastaan, ei ainakaan sitten kun pääsee näkemään sen. Puhuimme vielä äidin voinnista, joka oli luojankiitos parantunut. Se tuntui jo voitolta.

"Oli mulla itseasiassa asiaakin tähän liittyen kun soitin. Se ei ole vielä ihan varmaa, mutta lääkärien mukaan mulla on mahdollisuus päästä kotiin jouluksi." äiti sanoi.

Äiti tulisi sittenkin kotiin jouluksi? Hymy levisi kasvoilleni ja tiesin, että äiti hymyili puhelun toisessa päässä myös. Nuin mun joulu oli sittenkin pelastettu.