Nobodys home ~Osa 2~

Selvisin kuin selvisinkin eilisillasta säilyttäen järkeni. Olihan niitä ollut pahempiakin, eikä tässä koko kuviossa mitään uutta oikeastaan enää ollut: ahdisti, vatvoin mielessäni aivan liian kipeitä asiota, viilsin, järkyttävän pelkotilan jälkeen rauhoitun. Sillä kaavalla se aina meni, eikä kukaan saanut tietää.

Salailukin meni läpi ja oli jo melko tuttua: esitin vaan että kaikki oli hyvin, eikä kukaan koskaan tullu kyseenalaistamaan sitä. Koulun käytävällä mä kuitenkin keräsin katseita: mulkoilevia, arvostelevia, halveksivia silmäyksiä, joita vaikutti tulevan joka suunnalta. Kuiskiminen kuului yleensä samaan paketiin. Mua pidettiin outona.

Mä tiesin, mitä musta varmasti ajateltiin, sillä mä olin aina ollu se elämässä kovia kokenut tyyppi, jolle kaikki tuli aina sopivin väliajoin osoittamaan myötätuntonsa. "Jos sä kaipaat olkapäätä niin sä tiedät mistä mut löytää." oli melko yleinen lausahdus suosituilta tytöiltä, jotka piti mua yhtenä "hyväntekeväisyys töistä."

Näiden vastapainoksi olivat mulkoilijat: ne joilla ei ollut todellisuudessa aavistustakaan siitä kuka mä olin, tai mitä mä olin kokenu, mutta silti pitivät mua jotenkin friikkinä ja paheksuivat mua. Harvat ylipäätänsä näkivät sen vaivan, että olisivat tulleet jutelemaan mulle, mutta kai se oli ihan okei.

Välillä tuntuu kuin olisi kävellyt viidakossa, jossa sun kippuunhyökkäämistä suunniteltiin jatkuvasti. Useimpina päivinä mä vaan toivoin, että lukio olis ohi ja mä pääsisin toteuttamaan mun pitkäaikaisen suunnitelman: mä aioin etsiä isän ja selvitää vatauksen kaikkiin kysymyksiin, jotka olivat vaivanneet mun mieltä jo pitkään.

Se oli aika utopistista, mutta niin mä unelmoin tekeväni vielä jonain päivänä. Se ei olis varmastikkaan helppoa, mutta mun oli yritettävä. Mä toivoin, että jos mä koskaan menen naimisiin, että isä olis saattamassa mut alttarille. Mä toivoin ylipäätänsä, että sitä kiinnosti mun olemassa olo, tai se miten mä voin.

Koulupäivä kului tavaliseen tapaan eli hitaasti. Yritin parhaani mukaan pysyä kärryillä. Mä tiesin kyllä, että mun pitäis keskittyä paremmin koulussa. Muuten mulla olis mahdollisuuksia minkäänlaiseen tulevaisuuteen, mutta mun voimat ei vaan millän rittäneet opiskeluun tällähetkellä. Toisinaan mun oli jopa lintsattava pahan olon taka.

Mä en mssään nimessä ollu ylpeä siitä, enkä sais edes hyväksyä selasta käytöstä itseltäni. Jonain päivinä oli vaan entistä hankalampaa pelkästään nousta ylös sängystä, enkä mä vaan saanu lähdettyä kouluun. Varmasti se aiheutti juoruja, mutta niihin mulla oli vielä vähemmän energiaa ja aikaa käytettävänä. Muut saivat tehdä johtopäätöksiä ihan miten halusivat.

Koulu loppui viimein, mutta mua odotti toinen velvollisuus: työt leipomossa. Äiti oli ajatellu sen olevan hyväksi mulle ja oli menny lupaamaan paikan omistajalle, että mä aloittasin työt tänään. Mulla ei siis ollu muuta vaihtoehtoa, ku mennä. Saihan siitä toki tienattua rahaa sentään, mutta muuten se kuulosti turhalta.

Kävelin leipomolle ripeästi, jotten myöhästyisi heti ensimmäisestä vuorosta. Huomasin vähänmatkan päästä tuntemattoman, vaaleahiuksisen pojan seisovan sen pihassa. Kävelin varautuneesti lähemmäs.

"Hei!" poika tervehti pirteästi.

"Hei." vastasin huomattavasti varautuneemmin.

Eihän tuntematomilla oo tapana tervehtiä. Tuntui kiusalliselta ja jotenkin ahdistavalta. Tunnettiinko me muka jostain?

"Ootko säkin tulossa harjoitteluun?" poika kysyi irlantilaisella aksentilla, siniset silmät tuijottaen mua.

Oli kai kohteliasta vasta jotakin, vaikka eihän se kuulunut tuolle suloposkelle miksikään, että mitä mä täällä tein.

"Joo." vastasin hiljaa.

Miks se tuollasta kysy? Mikä ihme hiippari mua oli tullut ahdistelemaan?

"Sitten me ollaan täällä samalla asialla. Mä oon Niall." poika esittäytyi.

Se tästä vielä puuttuikin, että mun piti työskennellä sen kanssa seuraavat kuukaudet.

"Liv." vastasin viimeaikoina omaksumallani muminalla.

Mulle ei ollu kyllä mainittu mitään toisesta harjottelijasta. Se oli vielä kaikenlisäks tollainen hymy poika, jonka kanssa mulla ei varmasti oo mitään yhteistä. Taas yks ihminen lisää, joka mun oli pidettävä visusti ulkopuollella.

"En yhtään arvannut, että saisin seuraa, mutta parempi kaksin kuin yksin." Nialliksi itsensä esitellyt poika sanoi hymyillen.

Ehkä se oli sille parempi, mutta mä halusin pitää etäisyyteeni.

"Täällähän te jo olettekin. Tulkaa vaan sisällä sieltä värjöttelemästä." sanoi ystävällisen kuuloinen nainen, joka oli selvästi leipomon omistaja.

Kävlimme sisällä ja ilmassa leijui mitä puoleensavetävin tuoksu. Heti ensimmäiseksi esillä oli vastaleivottuja kuppikappuja, pullia, viinereitä...

"Riisukaa takit niin päästään alkuun." nainen sanoi.

Niin me tehtiin, samalla ihaillen koko tätä sokeritaivasta, jonka sisustuskin oli miellyttävä pastelliväreineen, pyöreine pöytineen ja siististi taiteltuine servetteineen.

"Olen siis Molly, tämän leipomon omistaja. Te olette jo ytavanneet, mutta ketokaapa minulle vielä nimenne." nainen esittäytyi.

Esittäydyimme kumpikin. Siinä tilanteessa vaikutin äärimmäisem nololta ja pökkelöltä rempseän Niallin rinnalla. Muminasta oli tullut ilmeisesti mun uus tavaramerkki.

"Okei. Mennäämpä sitten keittiön puolelle niin pääsete ihan oikeiseen hommiin." sanoi Molly innostavati.

Kävelimme Mollyn perässä keittiöön, joka oli valtava verrattuna tavalliseen. Jokainen uuni näytti olevan täynnä mitä ihanimpia leivonnaisia.

"Tässä on teille kumallekkin essut, päähineet, kaikki tarvittvat reseptit ja välineet löydätte omilta pisteiltänne." Molly opasti.

Se ei siis ollut mikään vitsi, että me päästäisiin heti töihin. Oli vaan otettava reseptikirja käteen ja aloitettava. Ensimmäisenä mun oma suosikki ja epävirallinen pravuuri: kuppikakut. Niissä mä voisin onnistua. Osasin valita oikean määrän aineksia ja aloin vatkata taikinaa jo sujuvasti.

"Voiks sä auttaa mua? Oon ihan hukassa." Niall sanoi.

Ei kai auttanut muuta kuin auttaa poika parkaa, joka varmaan ei etes osannut pidellä vispilää.

"Katsos ensin vatkataan sokeri ja kananmunat vaahdoksi..." aloin selittää.

"Onko täällä hiiriä jossaki? Jos ei puhu niin että mä kuulen sut." Niall sanoi mielestään vitsikkäästi.

Punastuin, mutta sisälläni mietin, että miten mä tuun selviämään täällä herra vitsiniekan kanssa.