Nobodys home ~Osa 4~

Muutama oli kääntynyt katsomaan meitä. Jotenkin mun kroppa alkoi varautua pakenemaan tilanteesta. Joku mun sisällä sano, että mun on päästävä pois ja äkkiä. Sellainen tunne mulle tuli aina julkisilla paikoilla, mutta tää oli vielä erikoistapaus.

"Mikä hätänä?" Niall kysyi nähtyään kalpeat kasvoni.

"Ei mikään." sanoin, tietysti valehdellen.

Niall ei selvästikkään uskonut mun sanoja, mutta ei sen tarvinnutkaan. Kunhan ei vaan utelisi enempää. Niin oli parasta.

"Sä näytät muuten hyvältä tossa tarjoilijan asussa." sanoin kääntääkseni keskustelun.

Se ei ollut vale. Niall näytti aivan erilaiselta siistissä puvussa, johon kuului tyylikäs solmio.

"Kiitos. Naiset varmasti tykkää." Niall sanoi vitsaillen.

Katastrofi vältetty. Ei Niallin ollut tarvetta kuulla mun paniikista väkijoukossa, tai muustakaan mun elämään liittyvästä. Ei ollu mun tehtävä rasittaa toisia millään sellaisella, tai avautua niin kuin mikäkin itkupilli. Mä olin tottunut jo siihen, ettei ketään oikeasti kiinnostanut, kuten ei varmasti Nialliakaan.

Kassalla tilanne sentään vähän helpotti: vain muutama ihminen hoidettavana kerrallaan, eikä turhaa tuijottamista. En siltikkään pystynyt hymylemään, tai puhumaan pirteällä palveluäänellä, mikä olisi kyllä ollut enemmänkin kuin suotavaa. Mä tein parhaani ja sain työn kuitenkin tehtyä. Olin tyytyväinen.

Välillä katsoin salin puolella Niallin työskentelyä ja kuten arvatasaattoi niin tämähän oli kuin kala vedessä. Niall hymyili, puhui hurmaavalla irlantilaisaksentillaan, vitsaili, ilmeili, piti asiakkaat tyytyväisenä ja jäi luonnollisella charmillaan varmasti kaikille mieleen.

Niall oli syntynyt viihdyttämään ihmisiä: sen näkivät kaikki. Hän tulisi vielä esiintymään monille ja taas monille ihmisille: niin oli tarkoitettu. Tavallaan rääväsuinen vitsiniekka, mutta kuitenkin herkkä ja huomavainen. Katsoin Niallia pyyhkiessäni tiskiä ja pieni hymy levisi kasvoilleni väkisinkin.

"Liv." havahduin Mollyn ääneen.

Oli se nähnyt mun äskeisen norkoilun? Toivottavasti ei.

"Niin?" kysyin.

"Halusin vaan sanoa, että te olette kumpikin Niallin kanssa tehneet erinomaista työtä tänään. On aika lopettaa tältä päivältä, kunhan saatte pyyhittyä pöydät ensin." Molly sanoi hymyillen lempeästi.

Mä olin selvinnyt ekasta päivästä: mahtavaa. Mun piti kuitenkin selvitä vielä monesta muustakin päivästä, että äiti olisi tyytyväinen ja lopettaisi holhoamisen, jossa se ei onnistunut kuitenkaan. Sen takiahan mä täällä taisin olla: että äiti saisi tuntea tehneensä jotain mun hyväksi, auttaneensa mua jollain tavalla.

Asiakkaat alkoivat lähteä ja jäimme Niallin kanssa hetkeksi kahden laittamaan paikaa kuntoon huomista varten. Vielä oli muutamia pöytiä jäljellä, mutta se hoituisi meiltä sukkelasti.

"Aika hyvä saldo tälle päivälle vai mitä?" Niall kysyi hymyillen.

"Kyllä, pakko myöntää." vastasin.

Pakkohan mun oli myöntää, ettei tää ollu niin paha, kuin mitä mä luulin. Paljon vähemmän kiusallisia ja teennäisiä tilanteita, joissa mun olisi pitänyt esittää pirteää.

"Saadaan olla ylpeitä saavutukseemme. Ei kovin monet onnistu leikkimään ruualla töissä ja saa silti kehuja." Niall sanoi vitsikkäästi.

"Se on kyllä totta." sanoin ja päästin huomaamatta pienen naurunpurskauksen.

Tän päiväinen episodi oli kyllä piristävintä, mitä mulle oli tapahtunut pitkään aikaan. Siitä mä sain kiittää Niallia, joka kyllä sai mut aluksi kyllä myös hermoromahduksen partaalle tempullaan.

"No, miten sun ilta jatkuu?" Niall kysyi rennosti.

Mietin hetken vastausta, joka ei säikäyttäisi Niallia, eli olisi suhteellisen kaukaana totuudesta.

"Katson telkkaria, otan ehkä kylvyn, teen loput läksyistä: ihan tavallista." kerroin vakuuttavasti.

Tuollaisethan mun suunnitelmat olisivat, ellen mä sattuisi olemaan täysin hajalla oleva ihmisraato ja muutenkin saäälittävä tapaus. Riitti vain, että Niall uskoi.

"Entäs sun?" kysyin kohteliaisuuttani.

"Aika samanlaiset. Ehkä lisäks vielä soitan uutta kitaraa." Niall sanoi.

Vai että soitti kitaraa. Tää oli ihan selvä tapaus: Niall oli just se hurmuri, jonka kaikki tytöt halus. Me oltiin siis niin eri planeetalta kuin olla ja voi.

"Ollaanko me jo valmiita?" Niall kysyi.

"Siltä näyttää, kunhan mä pyyhin vielä tän loppuun." vastasin kun katsoin vielä salin ympäri.

Yhtäkkiä näin Niallin jäävän tuijottamaan mua ja hänen ilmeensä muuttui vakavaksi.

"Mikä nyt?" kysyin ihmetellen.

Niall otti mua ranteesta kiinni ja nosti koko käsivarren ylös.

"Mitä ihmettä tää on?" Niall kysi näyttäen mun viiltelyhaavoja.

Olin vahingossa käärinyt hiat äsken liian ylös ja Niall oli huomannut.

"Äläkä sano, että leikatessa kävi vaan pieni vahinko sillä nää on selvästi aivan liian syviä." Niall lisäsi.

Hätäännyin liikaa ja olin juuri purskahtamassa itkuun.

"Ei yhtään mitään!" huusin ja juoksin ulos ovesta, jättäen Niallin.

Repäisin essun päältäni ja istuin talon kulmalle lumen sataessa päälleni. Aloin itkeä.