"Meitä ootetaan jo! Pidä kiirettä!" huusin äidille.
"Tulen tulen! Ei kai meillä ole mikään hengenhätä?" äiti vastasi.
Oli jouluaatto ja Niall oli kutsunut meidät jouluillalliselle kotiinsa. Kun Niall soitti ja ehdotti yhteistä ateriaa kotonaan niin olin periaatteen takia jo kieltäytymässä sillä tuntui kuin ottaisimme vastaan almuja. Ei ollut oikein tuppautua toisten kotiin etenkään jouluna. Niall kuitenkin sai mut puhuttua ympäri.
Se oli kuitekin hyvin huomaavaista sillä kaikilta kiireiltä emme olleet ehtineet ostaa tarvikkeita jouluateriaan, joten olisimme joutuneet tyytymään pizzaan, tai johonkin muuhun nopeaan ja arkiseen ruokaan.
"Kerro vielä kerran kuka se Niall on. Onko se sun poikaystävä?" äiti kysyi vähän kiusoittelevasti kun pääsimme autoon.
"Ei äiti. Niall ei oo mun poikaystävä." sanoin nauraen äidin uteliaisuudelle.
"Mutta sä haluaisit sen olevan?" äiti lisäsi pistäen mut vielä syvemmälle piinapenkkiin.
"Mä sanon vielä kerran: Niall on vaan mun työkaveri, jolla sattuu olemaan niin suuri sydän että me saadaan sittenkin jouluateria tänä vuonna." selitin naureskellen.
Äiti hymyili. Oli kai ihan ymmärrettävää, että äitiä kiinnosti mun rakkauselämä, kun sellaisesta oli pientkään merkkiä. Ensimmäistä kertaa huomasin pienet rypyt, jotka olivat ilmestyneet äidin silmänympäryksille. Mulle ne eivät olleet merkki vanhuudesta, vaan pikemminkin eletystä, ainakin osittain onnellisesti elämästä.
Niin mä ajattelin äidin eläneen: suhteellisen onnellisesti kaikesta huolimatta.
"Kunhan vain kiusasin. Kyllä minunkin nuoruudessani oli tuollaisia suoraselkäisiä herrasmiehiä, jotka haluaa auttaa nälkäänäkeviä hyvää hyvyyttään." äiti sanoi vitsaillen.
Tuo itseasiassa kuvasi hyvin Niallia. Harvaa poikaa pystyi nykypäivänä sanomaan "suoraselkäiseksi nuoreksimieheksi" niin että se kuulosti oikealta.
"Sitä kyllä on alkanut jo kaivata niitä jouluperinteitä, joille ei tunnu olevan sijaa enää." äiti sanoi mietiskellen.
Tiesin äidin ajattelevan isää. Meillä kummallakin oli varmasti yhtä suuri kaipuu omalla tavallamme. Kaiken sen jälkeen jouluperinteet olivat vaan alkaneet tuntua jotenkin merkityksettömiltä, eikä me oltu enää kahdestaan jatkettu oikeastaan mitään niistä. Ainakaa niitä millä oli jotain väliä: loimuava takkatuli ja se lämpö, lapsenomainen ilo meillä kaikiööa, jokavuotinen perhekuva joka otettiin kuusen vieressä...
"Käänny tästä ja se on toinen talo vasemmalla." annoin ohjeita.
Pihalla koko Niallin perhe odottikin jo meitä hymyillen. Olo tuntui heti tervetulleelta.
"Sä oot varmaankin Livin äiti. Hyvää joulua." sanoi Niall kohteliaasti tervehtien ensin äitiä.
"Kiitos samoin. Sinä taidat sitten olla se kuuluisa Niall, josta Liv on puhunut." äiti sanoi hymyillen.
Niall siirsi katseensa minuun. Hän oli sonnustautunut valkoiseen villapaitaan, jossa oli punaisia lumihiutaleita. Hän näytti niin halattavalta jo valmiiksi.
"Liv!" Niall kiljui iloisena ja syöksyi halaamaan nostaen minut jopa ilmaan.
Kaikki tervehtivät toisiaan ja siiryimme sisälle. Tuoksu oli heti etisessä taivaallinen: pystyin haistamaan kaikki perinne ruuat ja lisäksi vastaleivotut piparit.
"Teillä on varmasti jo nälkä joten mennään keittiöön niin saadaan kaikki vähän murua rinnanalle." Niallin äiti sanoi.
Se sopi hyvin sillä en malttanut olla menemättä välittömästi hajuaistini osoittamaan suuntaan. Jäimme vielä hetkeksi kahden Niallin kanssa, kun vanhemmat olivat menneet edeltä.
"Hyvää joulua Liv." Niall sanoi ojentaen minulle pienen lahjapaketin.
"Ei sun olisi kyllä tarvinut, mutta kiitos." sanoin hymyillen.
Niall tiesi, ettei sen olisi tarvinut. Herrasmiehenä sen piti kuitenkin ostaa jotain.
"Avaa se vaan." Niall sanoi hymyillen, suu jopa pienessä viekkaassa virneessä.
Avasin paketin ja siellä olivat smaragdin vihreät korvakorut. Varmasti aivan liian kalliit annettavaksi kellekkään joululahjaksi ja vielä ilman vastalahjaa. Aloin melkein itkeä liikutuksesta. Niallin hyväsydämisyydellä ei ollut rajoja.
"En mä voin ottaa mitään tällasta vastaan. Ei se olis reilua. Sä oot tehnyt jo mun vuoksi niin paljon ja se on ollut paras joululahja, jota mä olisin koskaan voinu pyytää." sanoin.
Niall oli ollut mun tukena ja apuna sekä välittänyt musta enemmän kuin kukaan koskaan ennen. Oli töykeää pyytää enää mitään muuta.
"Vie nää ja pyydä rahat takasin." sanoin liikuttuneena ja ojensin rasia takaisin Niallille.
"Ota ne vaan. Ei se tullut edes niin kalliiksi ku varmaan luulet sillä oon hyvä tinkimään." Niall sanoi vitsaillen.
"Okei, ehkä mä sitten otan nää, koska sä oot muuten nähny turhaa vaivaa, mutta mä ostan sulle vielä jotain yhtä hienoa kun saan rahaa." sanoin naureskellen.
"Kuulostaa sopimukselta." Niall sanoi nauraen.
Tiesin, että mun piti ostaa Niallille vähintään Rolex korvatakseni tän ja hyvän omatunnon, mutta ei ollut aika murehtia siitä vielä.
"Mulla on itseasiassa sulle toinenkin lahja. Se ei kuitenkaan oo vaatinut penniäkään." Niall sanoi entistä salaperäisempänä.
"No mitä?" kysyin hymyillen.
Niall veti taskustaan mistelinoksan.
"Sä taidat tietää jo mitä on tulossa." Niall sanoi hymyillen.
"Anna palaa." sanoin hymyillen.
Me suutelimme kiihkeästi, mutta kuitenkin suhteellisen nopeasti. Se riitti, että sain tuntuman Niallin jumalaisen pehmeistä ja hellistä huulista. Se oli siihen astisen elämäni maagisin hetki.
"Mennään jo ettei vanhukset ala kuvitella mitään kun me jäätiin näin pitkäksi aikaa kahdestaan." Niall sanoi vitsaillen.
Kävelimme käsikädessä keittiöön ja meille oli yllätys- yllätys jätetty vierekkäiset paikat. Tästä tulisi varmasti kysymyksiä jälkikäteen, mutta ei se mua haitannut.
"Nyt kun kaikki on täällä niin käydään kimppuun." Niallin isäpuoli julisti.
Kaikki söivät ja samalla kävi kiivas keskustelu lähes kaikesta mahdollisesta. Niallia ja minua se huvitti välillä hieman, mutta minkäs vanhemmille teki, erityisesti silloin kun on kyse vuoden sosiaalisesta tapahtumasta nimeltä jouluillallinen. Katsoimme toisiamme välillä merkitsevästi heidän huomaamattaan. Vatsassani kihelmöi, eikä kyse ollut vatsanpuruista, vaan Niallin vangitsevasta katseesta ja niistä huulista, joita olin juuri suudellut.
Tunnelma oli juuri sellainen kuin meillä kotona ennenvanhaan ja joulu tuntui pitkästä aikaa oikeasti siltä kuin kuuluukin: perhejuhlalta huolimatta siitä, miten sen perheen määrittikään. Kellään ei ollut kiire mihinkään, joten ateria ja sen jälkimainingit kestivät myöhään iltaan asti. Istuimme olohuoneessa katsoen kirkkaan taivaan tähtiä ikkunasta ja totesimme illan olevan mitä kaunein. Kaikki oli täydellistä. Niin lämminhenkistä ja vaan täydellistä.
Lopulta meidän oli kuitenkin lähdettävä, kiittäen toki Niallin perhettä ruuasta ja mukavasta illasta. Mulle kyseessä oli paljon muutakin. Mun tuli olla kiitollinen ehkä elämäni parhaasta, tai vähintään ikimuistoisimmasta joulusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti