Nobodys home ~Osa 1~

Istuin sängylläni ja tuijotin tyhjyyteen. Oli taas se aika päivästä, se aika jona se poikkeuksetta iski: ahdistus, josta en löytänyt pakotietä. Sama ahdistus, joka vaani kulman takana tilaisuutta tulla ja muuttaa hyvätkin asiat pahoiksi. Sama ahdistus, joka oli syönyt mua sisäisesti elävältä jo ties kuinka kauan.

Mikään ei tuntunut oikeastaan miltään enää. Olo oli niin turta, että enää mikään pahakaan asia ei jaksanut enää tuntua pahalta. Hyvältä mikään ei ollut tuntunut enää pitkään aikaan. Milloinkohan olisin viimeksi edes hymyillyt, saatika nauranut? Ja elämän valehdeltiin olevan hyvän ja pahan tasapainoa.

Vaihtoehtona oli toki ottaa vieressäni oleva veitsi ja viillellä: olinhan tehnyt niin aiemminkin. Arvet oli helppo peittää, nehän haalistuivatkin ajan myötä ja oikeastaan nautin siitä, kuinka se sattui. Sen jälkeen olo oli kuitenkin vaan hetken oudolla tavalla jopa siedettävä, mutta ei sillä mitään vaikutusta sinänsä ollut.

Päivä päivältä huomasin yhä useammin olevani tässä samaisessa tilanteessa. Yhä uudelleen huomasin olleeni kaivanut itselleni yhä syvemmän kuopan, jonne vajosin. En ymmärtänyt miten niin oli päässyt käymään, etten voinut enää edes elää elämääni normaalisti. Olin niin pettynyt itseeni tällä hetkellä. Miksen voinut olla vahvempi?

Tiesin viiltelemiselläni pakenevan kipua kivulla, mutta fyysinen puoli ei ollut mitään verrattuna henkiseen. Olin ihmisraunoa, joka vain odotti, että joku tulisi viemään turvaan: parempaan paikkaan. Oli se sitten taivas, tai mikä hyvänsä, kunhan ei tämä kylmä maailma: todellisuus, jossa elämme päivästä toiseen.

Tämä maailma oli paha, tai ainakin niin mä olin aina sen asian nähnyt. Ihminenkin oli oikeastaan paha, tai ainakin äärimmäisen kykenevä pahaan. Sen verran mäkin olin filosofiasta tietoinen. Nyt ei ollu kuitenkaan kysymys mistään filosofiasta, vaan musta, mun elämästä. Niin kuin kaikki on aina yrittäny mulle sanoa.

Olin jo monta kerttaa miettinyt hakevani ihan oikeaa ammanttiapua, mutta mitä sekään hyödyttäisi? Miten mä pääsisin muka ikinä siihen vaiheeseen, että voisin kertoa ummet ja lammet mun elämästä jollekki vento vieraalle tantalle ja sitten se muka maagisesti vois jotenki korjata kaiken. Ei se niin menny, ei missään nimessä.

Aattelin aina, että elämässä oli selvittävä lopulta yksin, niin se vaan oli. Sitä paitsi mitä se kellekkkään muulle kuulu mitä mä teen? Ketä muka etes kiinnosti? Isä katos yhtenä juhannuksena jälkiä jättämättä, tai mitään sanomatta ja äiti ei koskaan ollu mikään ihanne vanhempi yrityksistään huolimatta.

Mä tiesin, että isän lähdöllä oli osa syy tähän mun tilaan tällä hetkellä. Se oli mulle tärkeä, tärkein ihminen koko maailmassa, mun sankari, se joka jakso kuunnella mun huolia päivästä toiseen. Meillä kemiat oli kohdannu ain hyvin mitä nyt muistan vuielä. Niin kauan sitä kesti, kunnes se jätti meidät, enkä mä koskaan oo saanu tietää miksi.

Tietyllä tavalla syytän joskus itseäni siitä mitä tapahtui. Pienempänä mietin aina, että jos vaan olisin ollut hyvä tytär niin isä olis vielä meidän kanssa. Äiti vakuutti aina, ettei kysymys ollut musta, mutta silti mä mietin aina, että rakastiko isä mua todella samalla tavalla ku ku mä sitä. Oliko se ylpeä musta? Oliko se ylpeä sanoessaan, että mä olin sen tytär?

Mun käsitys on aina ollu, että niillä meni äidin kanssa sukset ristiin, mutta se on vaan olettamus. Siinä oli varmasti paljon muutakin, mitä mulle ei vaan haluttu kertoa. Sen näki äidistä aina, kun mä erehdyin viittamaan jotenki isään. Äidin ilme kertoi jo, että meillä ei ollu mitään mahdollisuuksia saada isää enää takaisin.

Pala nausi kurkkuun kun vaan ajattelinkin isää ja sitä tapaa, kuinka mä vaan huomasin sen olevan poissa: silmänräpäyksessä. Mä olin jo siinä vaiheessa tarpeeks vanha tajuamaan, että kaikki ei ollu kunnossa, mutta vielä liian nuori ja naivi ymmärtämään, ettei isä tuli enää takaisin: koskaan. Se oli vahva sana, mutta tottahan se oli.

Aloin itkeä. Se jo jonkinlainen tunteenilmaus, joka tuli aika harvoin. Useimmiten se jäi vaan mun sisälle kytemään ja laajenemaan apaattisuuteen asti. Se ei kestänyt kuitenkaan kauan, mutta oli virkistävää huomata saavansa aikaan edes negatiivinen tunneilmaus. Tuntui kuin en ehkä sittenkään olisi robotti.

Katsoin veistä ja otin sen tärisevään käteeni. Näin peilikuvani sen kiiltävästä pinnasta ja minua pelotti hieman. Aioin satuttaa itseäni ja niin teinkin: kolme kertaa, kolme suhteellisen syvää viiltoa, jotka oli sijoitettu taktisesti niin, että ne jäisivät juuri ja juuri hihan alle. Katsoin lopputulosta ja sivelin makeankipeitä haavoja.

Oloni oli lopulta entistä tyhjempi, mutta ainakin olin saanut tunteeni ulos, vaikka se vaatikin itseni satuttamista. Olin masokisti: siihen oli tultu. Vein veitsen tarkoinharkittuun paikkaan, asetuin makuulle ja yritin ihan oman hyvinvointini takia nukkua edes vähän, tai ainakin levätä. Muistikuvat kuitenkaan eivät jättäneet mua rauhaan: ahdisti.

Jokatapauksessa mä heräisin huomenna ihan kuin äskeistä ei olisi tapahtunut: niin mä tein aina ennenkin. Jotkut varmasti ajatteli sen olevan vahvuuden merkki, mutta mä olin silti heikko: niin heikko, lähes särkyvä. Mä heräisin taas siinä toivossa, että on joku, joka oikeasti välittää siitä, mitä mulle kuuluu.