Koitti päivä, joka mun puolesta ei koskaan olis tarvinnu tulla: muuttopäivä. Katsoin tyhjää huonetta, jossa kaikki tavarani olivat vielä eilen olleet ja tunsin haikeuden valtaavan mieleni. Kuinka paljon hetkiä mä olinkaan täällä kokenut: sekä hyviä että huonoja ja pian se kaikki olis vaan muisto.
Muistoja tuli toki aina uusia, mutta meni vielä kauan ennen kuin mä voisin henkisesti päästää irti. Kävelin koko talon läpi vielä viimeisen kerran ja tuntui niin kuin jokaiseen näistä huoneista olis kirjotettu tarinoita, joita mä en voinu selittää. Tarinoita mun lapsuudesta tähän päivään asti.
Oli hankalaa sanoa hyvästit tälle paikalle.
"Eiköhän mennä Dawn. On aika." äiti sanoi käveltyään vähän matkan päähän taakseni.
Oli aika. Mä tiesin sen kyllä varsin hyvin.
"Mee sä edeltä niin mä tuun ihan kohta." sanoin.
Äidin lähdettyä kosketin seinään piirrettyä mittapuuta itsestäni. Siitä näki selvästi kaikki kasvupyrähdykset. Mielessäni palasin mennesisyyteen. Muistan kuinka maireana olin, kun olin kasvanut kerran yhtenä vuotena jopa kymmennen senttiä. Silloin iloon riitti pelkästään se, kun äiti sanoi, että olin jo iso tyttö.
Pian senkin päälle maalattaisiin ja muistot meidän elämästä kadotetaan kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Oli hassua kuinka niin elävässä talossa vallitsi yhtäkkiä tyhjyys.
"Sun äiti odottaa jo." kuului Liamin ääni takaani.
"Liam?! Mitä sä täällä teet?!" syöksyin halaamaan Liamia.
"Enhän mä nyt voinu olla jättämättä hyvästejä sulle." Liam sanoi hieman vakavana.
Hyvästit kuulosti aivan liian lopulliselta. Ihan kuin me ei tavattais enää koskaan.
"Ei hyvästejä. Pikemminki vaan hei hei, nähdään taas pian." korjasin hymyillen.
"Just niin." Liam sanoi hymyillen ja suuteli mua otsalle.
Jäimme syleilemään toisiamme ja kumpikin tunsin muutoksen olevan ilmassa enemmän kuin koskaan.
"Mulla tulee ikivä tätä paikkaa." sanoin kelaten mielessäni kaikkea mennyttä.
Olin asunut tässä samassa talossa koko ikäni: tää oli paikka jossa mä olin viettäny niin monet joulut, synttärit, yökyläilyt...
"Mä tiedän, mutta onneks sä tuut mun luokse takasin." Liam sanoi hymyillen.
Se oli kyllä totta. Silloin kun mä tulisin tänne takaisin niin moni asia olisi muuttunut, mutta tää paikka oli mulle aina se sama lapsuuden koti, mun turvapaikka.
"Eiköhän meidän oo jo aika mennä. Muuttoauto ei odota ikuisesti." sanoin lopulta.
"Eipäs niin nopeasti. Sä muistat kyllä, että mitä me sovittiin." Liam sanoi vitsikkäästi.
"Mä jo luulin, että mä pääsisin jotenkin livistämään koko hommasta." sanoin nauraen.
"Mä kyllä muistan, jos mulle ollaan luvattu jotain." Liam sanoi hymyillen.
"Tule sitten mun perässä." sanoin ottaen Liamia kädestä.
Vein hänet vanhaan huoneeseeni, johon olin kätkenyt runovihkoni. Se oli yhä edelleen ovelasti piilotettuna liikkumattoman hyllyn alle.
"Täältä kukaan ei oo osannu etsiä." sanoin hymyillen ja punastuen hieman.
Liamin katseesta näki, että siitä oli varmasti hellyyttävää, että mä halusin piilottaa sen kuin pikkulapsi karkkikätkönsä.
"Antaa palaa. Mä oon pelkkänä korvana." Liam sanoi hymyillen.
Avasin vihkoni sen runon kohdalta, jonka olin ajatellut sopivan hyvin tähän hetkeen.
"Tänään elämä alkaa aivan uudestaan/ on otettava loikka uuteen, tuntemattomaan/ tarinoita kirjoitamme haaveista, unelmista, toiveista, tunteista sisällä pään/ Missä olemme? Minne päädymme? Mitä vielä kantaa voimme?/ varmasti oman tiemme vielä löydämme"
"Se oli tosi hyvä." Liam sanoi kannustavasti hymyillen.
"Kiitos." sanoin punastellen.
Oli kiva kuulla, että Liam piti siitä. Toki mulla oli vielä paljon parennettavaa, mutta mä en aikoinu luovuttaa.
"Dawn! Sä jäät tänne jos et oo ulkona minuutin sisällä!" kuului äidin huuto ulkoa.
"Sä kuulit mitä kapteeni sano." Liam sanoi vitsaillen.
Me käveltiin Liamin kanssa ulos. Koin sydämessäni suuren piston ja pala nousi kurkkuuni, kun näin valtavan muuttoauton odottavan mua.
"Ota nää muistoksi musta." sanoin ja annoin muutaman tarkkaanvalikoidun sivun runovihkostani Liamille.
Liam hymyili ja arvosti selvästi elettäni.
"Vielä viimeinen suudelma?" Liam kysyi hymyillen.
"Kysytki vielä." vastasin.
Suutelimme intohimoisesti niin kuin se todella olisi ollut meidän viimeinen suudelma, vaikka se oli sitä vain toistaiseksi. Hyppäsin auton kyytiin ja näin maiseman lipuvan ohi Liamin kera. En tiennyt mitä ajatella tai tuntea, tiesin ainoastaan, että sydämeni oli täynnä kaipuuta ja tietynlaista tyhjyyttä.
Yhtäkkiä kuulin viestiääneni.
"Vielä jotain mietittävää matkalle: Jätin tarkotuksella aiemmin vielä kertomatta sulle, että vuoden päästä meillä on mahdollisuus hommata kämppä yhdessä, sillä *rumpujen pärinää* mulle tarjotiin musastipendiä Brightoniin! Eikö ookkin upeeta? rakkaudella L"
Katsoin näyttöä hymyillen. Se oli enemmän ku vaan upeaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti