Here I am ~Osa 8~

"Mä oon täysin sanaton." Liam sanoi katsoen paikkaa, johon me oltiin lopulta päästy.

Yhä edelleen tää paikka onnistu hämmästyttämään mua. En ollu käynyt koskaan paikassa, jossa ruoho olisi ollut vihreämpää, vesi olisi ollut kirkkaamaa, tai paikkaa, jossa sielu olisi levännyt samalla tavalla. Kallion kovuus, mutta myös luokseen kutsuva turva oli aina jotenkin viehättänyt mua.

"Tota reaktiota mä vähän odotinki." sanoin kikattaen.

"Mistä sä oot onnistunu löytämään tän?" Liam ihmetteli hymyillen.

"No sanotaanko niin, että kun aikansa ratsastaa niin voi löytää paratiisin." sanoin hymyillen.

Mä tiesin Liaminkin pitävän tästä. Tänne mä olin salaa aina kuvitellu vieväni mun poikaystävän, jossa mulla ikinä olis sellasta.

"Täällä mulla on vielä piilo. Se on tuolla kolossa." sanoin osoittaen pientä, mutta näkyvää kohtaa kalliossa.

"Tuonneko? Eikö se oo vaarallista?" Liam kysyi.

"Ei. Se on ihan turavallista kunhan jätetään hevoset alas." sanoin.

Niin me tehtiin ja lähdettiin kiipeämään pitkin suhteellisen loivaa, mutta liukasta kallion pintaa. Mulle se oli jo lastenleikkiä, joten menin tietysti edellä ja varmistin vähän väliä, että Liam pysyi perässä, eikä loukkaantunut. Pian mä sai jo vedettyä itseni koloon. Näin maiseman, jota olin kaivannut aivan liian monta kertaa.

"Sulla on ilmeisesti joku super kiipely ninja puoli, josta mä en tienny mitään." Liam sanoi vitsaillen, havahduttaen minut ajatuksistani.

"Kaikkien se adrenaalini on jostain saatava." sanoin nauraen.

Kumarruin, otin kiinni Liamin kädestä ja autoin hänet viimeisten askelien läpi ylös. Lopuksi tilanne muistutti nopeaa halausta, kun Liam nojasi minua päin.

"Tää paikka on vielä kauniimpi täältä katsottuna." Liam sanoi.

"Siinä sä oot oikeassa. Tää oli ennen se paikka jonne mä ennen tulin miettimään ihan omassa rauhassa kaikkea, mutta siitä tuntuu olevan ikuisuus." mä sanoin katsoen kaukaisuuteen, ihan kuin pystyuisin näkemään ne hetket.

"Parempaa paikkaa sille et oliskaan voinu löytää." Liam sanoi.

Edelleenkään mä en saanut sanaa suustani sillä halusin vain kylpeä tässä maisemassa ja kaikessa sen kauneudessa, ääniä ja hajuja myöten.

"Mä ajattelin myös että me voitas puhua vielä." mä sanoin varovasti.

"Ehdottomasti. On mullakin vielä kerrottavaa itsestäni, jos sua vaan kiinnostaa kuunnella." Liam sano hymyillen.

"Kysytki vielä. Istutaan reunalle. Se on ihan turvallista." sanoin.

Liamin epävarmuudesta huolimatta me istuttiin kolon reunalle tukevasti, ilman pelkoa putoumisesta. Oli suloista kuinka Liam jäi istumaan sopivan välimatkan päähän, uskaltamatta tulla sen lähemmäksi.

"Mistä sä haluat meidän puhuvan?" Liam kysyi hetken kuluttua hiljaa.

"Vaikka sitä ei vielä pitäs murehtiakkaan niin mä vähän veikkaan, että säkin oot miettiny, että miten meidän käy kun mä muutan pois täältä ja sä muutat tänne. Sitä onko meillä tulevaisuutta." sanoin.

Liam meni vakavaksi ja tajusi kyllä, mitä mä tarkotin.

"Kyllä mäkin oon ajatellu sitä, paljonki vaikka oon yrittäny olla miettimättä koko juttua. Pelkästään ajatuksessa muuttamisesta on ollu niin paljon käsiteltävää." Liam sanoi raskaasti.

Mä tiesin kyllä hyvin miltä Liamista tuntu. Silläkin oli varmasti omat kuvionsa, jotka tulis muuttumaan siinä missä munki.

"Meillä ei oo ehkä niin paljon mahdollisuuksia tavata enää." mä sanoin huokaisten.

"Niin. Mutta asutaanhan me nytkin eri paikkakunnilla. Ei se kovin erilaista voi olla tulevaisuudessakaan." Liam sanoi.

"Mutta Brighton on kauempana täältä kuin Wolvershampton." sanoin.

Liam kyllä tiesi sen, mutta halusi nähdä mahdollisuuksia kaikessa.

"Tässä mua pelottaa eniten se, että unohdat mut kaiken keskellä ja tää meidän ystävyys päättyy siihen." mä sanoin tippalinsissä.

Yritin olla purskahtamatta itkuun toista kertaa. Ajatus siitä, että Liam ei tuntiskaan samaa vetoa mua kohtaan tuntu vaan niin raastavalta. Oli yksi maailman hirveimmistä tunteista, kun joku oli sulle paljon tärkeämpi, kun sä olit sille.

"Älä turhaa pelkää niin. Meillä on ollu niin hauskaa yhdessä ja sä oot niin erityinen tyttö, että varmasti mä haluan jatkaa yhteydenpitoa vielä pitkään. En mä aio jättää sua yksin." Liam sanoi.

Mä merkkasin Liamille jotain: mä olin saanu vastaukseni. Se ei kuitenkaan muuttanut suurempaa kuvaa miksikään.

"Pistetään se toimimaan. Siitä ei tuu helppoa, mutta me voidaan aina yrittää." Liam sanoi

Mä en osannut sanoa oikein mitään.

"Mutta mitä jos pelkkä yritys ei riitä? Mitä jos just kun me ollaan tutustuttu niin kaikki katoaa haluttiin me tai ei." sanoin ääni väristen.

Kummankin oli saatava miettiä hetki. Kummankin oli punnittava, että mitä meidän suhde merkitsi. Missä pisteessä me oltiin? Oliko tää jotain kestävää? Merkitsikö tää niin paljon, että me voitaisiin jatkaa kaikesta huolimatta?

"Mitä jos me kumpikin vielä kerran punnitaan omat tunteemme ja sitten vasta kun ollaan varmoja niin puhutaan uudestaan." Liam sanoi.

Se kuulosti järkevältä. Meidän oli miettittävä, että mitä me todella haluttiin: kokonaan uuden alun, vai tulevaisuuden, jossa me oltiin edelleen osana toistemme elämää.

"Bändikerholla on konsertti lauantaina meidän koulun juhlasalissa ja mä oon solistina. Jos sä oot halukas puhumaan niin tuu sinne." Liam sanoi.

Mä näin Liamin lähtevän, mutta mä jäin vielä. Mä halusin uskoa Liamin sanat siitä, että kaiken ei täydy loppua tähän, mutta mä pelkäsin liikaa. Mä pelkäsin ihan liikaa, että vielä joskus Liam tajuaa, kuinka kamala mä oikeasti oon, eikä halua enää olla mun kanssa. Se musertais mut.

Enhän mä edes tienny, että pitikö se mua vaan hyvänä ystävänä, vaikka mä halusinki enemmän. Oli siis täysin tyhmää pitää yllä tätä, jos meillä ei kuitenkaa oo tulevaisuutta. Kuitenkin mä vielä möläytän Liamille mun tunteista ja sen jälkeen meidän on kiusallista olla edes ystäviä, koska se ei tunne samoin.

Täällä ollessa kaikki oli muutnut aina ennen selkemmäksi, mutta nyt kaikki oli vaan sekavaa. Painoin pään polviini ja aloin itkeä. Kukaan ei ollut kuulemassa.