Yllättäen myöhemmin töissä Niall oli no, Niall ei mitenkään poikkeava tavallisesta käyttäytymisestään. Ei mitään "ylisuojeleva isoveli" tyyppistä holhoamista, tai kiusallista hiljaisuutta, kun kumpikaan ei tietäisi mitä pitäisi sanoa. Olin kieltämättä yllättynyt, mutta kuitenkin positiivisella tavalla.
Niall tiesi mulla olevan vaikeaa, muttei tehnyt siitä numeroa: sitä mä toivoinki. Ehkä Niall todella oli huomaavainen, eikä halunnut pahoittaa mun mieltä ottamalla esille niitä kipeitä asioita, joista mä en vielä voinut, enkä halunnut puhua. Tämän suhteen asia oli siis ihan hyvin mun näkökulmasta.
Kokonaistilanne mun elämässä oli kuitenkin ottanut taas sukelluksen alaspäin: äidillä oli todettu keuhkosyöpä, eikä ennuste ollut hyvä. Diagnoosi tuli aivan puun takaa ja koko mun maailma hajosi. Meillä ollut paljoa aikaa sopeutua tilanteeseen kun äidin hoidot oli aloitettava, ettei syöpä pääse leviämään entistä pidemmälle.
Tälläkin hetkellä äiti oli sairaalassa kauhusta kankeana ja pelkäsi tulevaa: sitä miten me voidaan selvitä tästä niin kuin kaikesta muustakin. Olin entistä yksinäisempi kuin nennen. Tuntui, kuin olisin jäänyt orvoksi suureen taloon, jossa olin nyt aivan yksin. Lisäksi olisin halunnut auttaa äitiä, mutta se ei ollut mahdollista.
Ainoa asia, jonka pystyin tekemään äidin hyväksi oli huolehtia itsestäni, enkä tehnyt siinäkään kovin hyvää työtä. En ikinä ollut tehnyt, sillä keskityin huolehtimaan muista. Elin koko ajan siinä pelossa, että menetän isän lisäksi myös äidin. Sitten minulle ei jäisi enää ketään ja joutuisin nuorisokotiin, enkä halunnut sitä.
Töihin oli oikeastaan mukava mennä, kun tiesin, ettei mun tarvinnut pelätä siellä. Sain keskittyä ihan rauhassa pelkään työntekoon, eikä tarvinnut olla yksin. Mua ei painostettu mihinkään.
"Hei Liv!" Niall tervehti kun saavuin töihin yhtenä lauantaiaamuna.
"Hei." sanoin.
En tiedä mistä se johtui, mutta toi jätkä sai mut paremmalle tuulelle vaan olemalla siinä: ilman häiritsevää ja ahdistavaa tuijottamista, jota mä sain osakseni kaikilta muilta. Niallin lähellä mun ei pitänyt teeskennellä, vaan saatoin olla oma masentunut Livini ja se oli ok. Enempää multa ei vaadittu.
Meillä tulisi olemaan kädet täynnä tänään. Joulu oli tulossa jo suhteellisen pian ja meidän piti siis leipoa paljon pipareita ja torttuja.
"Tee taikina loppuun niin mä kuvion valmiit." Niall sanoi.
"Käskystä kapteeni." vastasin vitsikkäästi niin kuin Niall aina mulle.
"Tänään mä voin ollakkin kapteeni, joten älä käy ryppyilemään nuori neiti." Niall sanoi nauraen.
Vastasin hymyilemällä vähän väkinäisesti. Iloinen tonttumainen työnteko ei kuitenkaan sopinut mulle, vaikka sitten Niallin pirteys olisinkin tarttuvaa.
"Mitä sä ajattelit muuten tehdä jouluna?" Nialk kysyi viritelläkseen keskustelua.
Oikeastaan meillä joulunvietto oli ollut viime vuosina aika nihkeää. Äiti saattoi ehkä hakea kuusen, sille päälle sattuessaan leipoa pellin pipareita, tai järjestää muutaman lahjan, mutta siinä se kutakuinkin oli. Sekin perinne oli muuttunut paljon isän lähdettyä, eikä koskaan palannut entiselleen.
"En tiedä. Varmaan istun kotona äidin kanssa ja otan rennosti." vastasin.
Kun me alettiin töihin mulle tuli yhtäkkiä outo tunne. Musta tuntuiki kuin tekisin väärin Niallia kohtaan, kun en kertonut mitään mun menneisyydestä. Ajattelin aina, ettei ulkpuolisilla ollut oikeutta tietää. Huolimatta siitä kuinka raivoisasti mä ennen olin aikonut pitää kaiken sisälläni mä tunsin olevani itsekäs.
Olihan siitä illasta, jolloin Niall huomasi mun haavat kulunut jo aikaa. Ehkä Niall haluis tietää mun tarinan, mutta oli liian pelokas kysymään. Ei tuntunut enää millääntapaa reilulta Niallia kohtaan murjottaa ja olla kertomatta.
"Liv?" Niall sanoi kysyvästi.
"Mitä?" kysyin.
"Mä oon koettanu olla hienotunteinen ja sä tiedät sen, mutta sun viime aikaisen käytöksen takia meidän on puhuttava." Niall sanoi.
Se kuulosti kohtuulliselta, mutta mua pelotti päästää ketään sisälle tähän sotkuun, jota mun elämäksi kutsutaan.
"Mutta missä?" kysyin hieman ärtyneenä.
"Mitä jos sä tulisit käymään mun luona." Niall ehdotti.
En yleensä välittänyt käydä kylässä. Liikaa muodollista vieraskoroutta isännältä ja liikaa mielisteluä vieraalta.
"Hyvä on sitten, mutta tää tapahtuu mun ehdoilla. Muuten mä en suostu, okei?" sanoin jopa tiuskien.
"Tottakai. En mä pakota sua mihinkään. Niinhän mä lupasin silloin." Niall sanoi.
Niin Niall oli tosiaan luvannut ja sai pitää siitä kiinni, jos halusi mun avaavan sielunmaisemaani edes hitusen.
"Se on siis sovittu? Huomenna kello 14.00.Mä tekstaan osoitteen ja tuun sua vastaan, ettet eksy." Niall sanoi.
Nyökkäsin empivästi. En ollut yhtään varma kannattiko mun suostua. Vaikka mä halusinkin avautua Niallille niin mun oli silti suojeltava itseäni ja yksityisyyttäni.
"Älä huoli. Mä vaan haluan puhua sun kanssa, jotta voisin olla jollaintapaa avuksi. Ei sen ihmeellisempää. Susta tuntuu sen jälkeen paremmalta. Luota muhun." Niall sanoi katsoen mua suoraa silmiin.
Mä tiesin, että Niall halusi vaan auttaa, mutta mulla oli vaikeuksia uskaltaa ottaa apua vastaan pärjättyä omillani niin kauan. Periaatteesta kukaan ei ollut saanut auttaa, vaan piti pysyä vahvana, valittaminen oli merkki heikkoudesta. En halunnut päästää ketään sisään mun maailmaan, joka oli kaikkea muuta kuin kaunis.
Mutta mitä kävisi jos mä tekisin niin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti