Here I am ~Osa 6~

Olin jo hyvissä ajoin tallilla. Kävelin pitemmälle karsinaan ja näin sen päässä Melindan, oman hevoseni jo odottavan.

"Hei tyttö! Oliko jo ikävä?" kysyin hymyillen ja aloin silittää innokasta Melindaa.

Hirnumisesta päätellen se ei malttanut odottaa maastoon pääsemistä. Olihan siitä aikaa, kun mulla oli viimeksi ollut aikaa lähteä sinne.

"No niin. Vielä muutama juttu ensin ja sitten me voidaan lähteä ulos. Odotahan vaan rauhassa." mä sanoin.

Pukeuduin asiaan kuuluvasti. Päälläni oli ratsastus housut, tavallinen löysähkö ruutupaita ja lyhytvartiset kumpparit. Tein tavalliset valmistelut: ruokin Melindan lisäksi muutaman muun hevosen, puhdistin karsinat ja hain satulat ja muut tarvikkeet valmiiksi.

"Sä tiedät mitä tää meinaa." sanoin Melindalle kantaessani valtavaa kasaa eri varusteita.

Melinda kyllä tiesi, että luvassa oli kunnon maastolenkki ja mikä muu oliskaan tehny sen virkeämmäksi ja iloisemmaksi. Sillä oli varmasti myös ikävä meidän yhteistä aikaa.

"Hei Dawn!" kuului yhtäkkiä takaani.

Kiljahdin ja säikähdyksissä olin pudottanut kaiken käsissäni olleen lattialle.

"H-hei Liam!" sanoin lehahtaen lähes tulipunaiseksi.

Mahtavaa... Ei kuulostanut varmaan mitenkään lupaavaa näyttää Liamille mun kömpelö puoli heti näin alkuun.

"Ei ollu tarkotus säikyttää. En vaan oo koskaan tienny, että oon niin pelottava, että tavaratkin alkaa lennellä mun ilmaantuessa paikalle." Liam sano kiusoitellen.

Mua hävetti edelleen, mutta sain puristettua esiin pienen hymyn. Liam ei kaikestahuolimatta ainakaan vielä siis pitäny mua ihan toivottomana tunarina.

"Se oli kyllä suurimmaks osaks mun kömpelyyttä, mutta kyllä säki mut säikäytit." sanoin nauraen.

Itelleni nauramisen tällasissa tilanteissa mä kyllä taisin, joten eiköhän tätä voinu pitää vaan hassuna ja jopa söpönä kommelluksena.

"Tääkö on sun hevonen?" Liam kysyi hymyillen.

"Joo, sen nimi on Melinda." mä kerroin silittäen sen turpaa.

"Te näytätte toimivan hyvin yhteen. Se pitää selvästi susta." Liam sano katsoen meitä.

"No ollaan me kyllä oltu jo kauan kimpassa. Siitä asti kun mun vanhemmat osti Melindan mulle joululahjaksi, kun olin vasta seittemän vuotias pikku- tyttö." selitin.

Mä muistan sen päivän ku eilisen. Olin jo kinunnut kauan, että saisin oman hevosen, enkä uskonut koskaan saavani sellaista rahatilanteen takia. Se lapsen autenttinen riemu oli rajaton, kun näin Melindan ensi kerran joulupäivän aamuna odottavan mua rusetti kaulassa tässä samassa karsinassa.

"Sä et siis ainoastaan ratsasta vaan sulla on ihan oma hevonenki. Siistiä." Liam sano.

Hymyilin ja naurahdin ujosti. Kai hevosen omista saattoi kutsua "siistiksi".

"Ja mikäs näistä on mun ratsu tänään?" Liam kysyi innokkaana.

"Tämä. Sen nimi on Theo." sanoin esitellen Liamin suurehkolle mustalle orille.

"Meistä tulee varmasti vielä bestikset." Liam sanoi selvästi tyytyväisenä.

"Hyvä. Mä meen valmistelemaan molemmat maastoa varten." mä sanoin hymyillen.

Liam jäi odottamaan siihen asti kunnes mä palasin kahden hevosen kanssa, joitten kiinnitettyjä riimuja pidin käsissäni. Olin sitonut myös hiukseni kiinni leteille ja laittanut päähän cowboy hatun.

"Vau! Anna mennä cowgirl!" sanoin Liam vitsaillen.

"Ei niin nopeasti. Mä en oo ainoa, jonka täytyy näyttää asiaankuuluvalta." sanoin hymyillen viekkaasti.

Ojensin Liamille toisen cowboy hatun, jonka hän asetti hymyillen päähänsä.

"Eihän sitä todellisen cowboyn tärkeintä asustetta sovi unohtaa." Liam sanoi hymyillen.

"Eiköhän mennä kuumakalle." sanoin naurahtaen.

Kävelimme ulos tallista kumpikin pitäen kiinni hevosistamme kuin partioon lähtevät villin lännen ratsupoliisit.

"Mikä on eka askel?" Liam kysyi.

"Mitä jos hypättäisiin ensin ihan vaan hevosen selkään? Sekään ei nimittäin aina oo niin helppoa ja Theo voi olla aika jääräpäinen toisinaan." sanoin.

"Mä oon valmis ottaamaan haasteen vastaan." Liam sanoi nousten jakkaralle hymyillen.

Liamin uhmakkuudesta huolimatta Theo ei suostunut ollenkaan yhteistyöhön ja heitti lopulta Liamin pois selästään. Vaikka en olis saanut nauraa niin oli se kieltämättä niin huvittavaa, että oli pakko.

"Kävikö pahasti?" kysyin edelleen nauraen.

"Ei tässä mitään. Mä pärjään. Mä oon ihan kunnossa." Liam sanoi maaten maassa.

Onneks Theo ei ollut käyttänyt kuitenkaan ihan koko voimavarastoaan. Autoin selkäänsä pitelevän Liamin ylös.

"Mähän varotin sua. Sitten kun sä tokenet niin yritetään uudestaan vähän toisilla metodeilla." sanoin hymyillen.

"Just niin, mutta nyt mä tarviin jäitä." Liam sanoi ottaen tapahtuneen jo huumorilla.

"Kai me kumpikin ollaan vähän kömpelöitä tänään." sanoin naurahtaen, painaen samalla jääpussia Liamin selkään.

"Ehkä me kuitenkin koitetaan selvitä loppupäivä ilman haavereita." Liam sano hymyillen.

Mä olin samaa mieltä siitä, että tällaset sai riittää tältä erää. Meidän treffien eteen tuli pari muuttujaa, mikä oli kieltämättä huvittavaa.

"Kiitos. Tuntuu jo paljon paremmalta." Liam sanoi hiljaa katsoen mua kauniilla, ruskeilla silmillään.