Nobodys home ~Osa 8~

"Mitä ihmettä sä oikein teet?!" kuulin takaani.

Käännyin ja näin Niallin kauhistuneet kasvot. Hänen silmänsä olivat täynnä surua, pelkoa. Se herätti minut: joku välitti. Niall välitti. En osannut vasta mitään. Astuin vain alas kaiteelta ja syöksyin halaamaan Niallia, joka oli estänyt mua tekemästä jotain peruttamatonta. Aloin itkeä hänen olkapäätään vasten.

"Sulla on kyllä paljon selitettävää, mutta meillä on kyllä aikaa." Niall sanoi.

Tällä kertaa mä kyllä aioinkin selittää ihan kaiken. Se oli pelottavaa, mutta niin mun oli tehtävä, sillä muuten mä en ikinä paranisi. Se vaati yhden itsemurha yrityksen verran tajuta, mutta niin asiat olivat. Mun oli opittava käsittelemään ongelmia oikealla tavalla tai muuten mä en selviä elämästä.

"Onneksi mä tulin etsimään sua, sillä mä en edes halua ajatella sitä miten muuten olis tapahtunu." Niall sanoi.

Jos Niall ei olis tullu paikalle niin mäkään en kyllä olis varma seurauksista. Tai olin mä varma siitä mitä olisi tapahtunut: mä olisin kuollut, mutta sitä mä en tiedä, olisinko mä onnellinen. Olisinko mä taivaassa vai helvetissä?

"Kiitos Niall. Kiitos kaikesta." sanoin hiljaa.

Kiitos oli vähin mitä mä olin Niallille velkaa. Mä olisin kiitolisuudenvelassa mun koko elämän ajan, jonka mä olin jo varma loppuvan tänä iltana.

"Kaikkea mä oon elämäni aikana ollut mutten koskaan sentään hengenpelasta." Niall sanoi yrittäen keventää tunnelmaa meidän kävellessä sylikkäin.

Enkeli Niall kyllä oli mun silmissä. Ihan kuin jumalan lähettämä viesti mulle. Viesti siitä, että mullakin on vielä tehtävää täällä. Juuri kun oli menettänyt toivon, että tuollaisia ihmisiä olisi enää olemassa. Välillä tuntui siinä suhteessa, että me oltiin toistemme vastakohdat: Pimeys ja valo, jotka kuitenkin tasapainottivat toisiaan.

"Täällä me ollaan. Ole vaan ihan kuin kotonasi." Niall sanoi.

Niallin asunto oli kyllä kieltämättä aika viihtyisä ja jopa kodikas. Ainakin se näytti enemmän kodilta kuin omani koskaan.

"Ota tämä niin olo on mukavampi." Niall sanoi ja ojensi minulle lämpimän huovan.

Otin sen vastaan, mutta katsoin maahan. Pelkäsin näkeväni sen saman lohduttomuuden Niallin kasvoilla kuin aiemmin.

"Homman nimi on se, että mä keitän meille kaakaot ja sä et pelkää kertoa mulle ihan kaikkea." Niall sanoi.

Nyökkäsin ujosti. Tiesin kyllä, ettei Niall päästäisi mua lähtemään ennen kuin kaikki olisi selvitetty juurtajaksaen. Käperryin sohvan nurkkaan Niallin antaman viltin alle. Oloni oli mukavampi, mutta yhä edelleen ontto kaiken tapahtuneen jälkeen. Vaikken kuollutkaan niin tuntuu kuin kaikki sisälläni olisi kuollut.

Näin sivusilmällä Niallin tulevan olohuoneeseen kantaen kahta mukia ja lautasellista pikkuleipiä. Hän istui viereeni ja katsoi minua kuin olisin eksynyt koiranpentu, jonka hän oli tuonut kotiinsa. Ihmisversio siitä mä toki kyllä olinkin.

"Maista. Ne on tehty leipomon reseptillä." Niall sanoi varovasti.

Katsoin pitkään lautasta kunnes päätin ottaa yhden. Se oli ehdottomasti onnistuneempi kuin Niallin leipomossa tekemät, suorastaan suussasulava.

"Nää on hyviä." sanoin jopa hymyillen kohteliaisuuttani hieman.

"Kiva että tykkäät." Niall sanoi naurahtaen.

Söin toisenkin ja hörppäsin välillä kaakaota. Tunnelma oli yhä vaivaantunut. Pikkuleivät eivät olleet ehkä paras tapa päästä keslusteluun kaikesta siitä, mitä mä olin aiemmin tänäänkin kokenut.

"Sano jotain." Niall sanoi kun olin saanut syötyä.

"Mitä muka? Mitä mun pitäis sanoa?" kysyin jopa hieman tuohtuneesti.

"Jotain mikä auttaa meitä pääsemään alkuun. Jotain mitä oot pelänny sanoa ennen tätä." Niall sanoi katsoen mua silmiin.

Päätin antaa sanojen tulla ajatusten mukana.

"Mä todella olin tappaa itteni tänään ja se pelottaa mua. Se saa mut pelkäämään itteäni." sanoin.

Niall ei keuhistunut, vaikka se olisi ollut ehkä kaikista luonnollisin reaktio.

"Niiden aiempien viiltojen perusteella mä arvasin jo sen, mutta miksi? Miksi sä halusit tappaa ittes?" Niall kysyi.

"Koska kaikki mikä oli hyvää mun elämässä on nyt kadonnut, eikä mulla oo mitään jäljellä." sanoin hiljaisuuden jälkeen.

Kyyneleet nousivat silmiini pelkästään kaiken sen ajattelemisesta. Hävetti itkeä muiden nähden. Se sai mut tuntemaan itseni heikoksi, vaikka tiesin tän olevan lopulta parhaaksi. Miten mä pystyn kertomaan kaiken?

"Mä tiedän että sulla on tuohon liittyen joku erityinen asia mielessä joten kerro." Niall sanoi.

"Mun isä, joka yhtenä juhannuspäivänä vaan lähti eikä koskaan tullut takaisin." sanoin.

Muistan sen kuin eilisen. Lähdin niitylle hakemaan kukkakimpua, jonka aioin laittaa tyynynalle seuraavaksi yöksi ja kun tulin takaisin äiti itki keittiössä ja kertoi isän lähteneen. Murruin täysin, enkä voinut mitenkään käsitellä asiaa: mähän olin silloin vasta lapsi.

"Oliko sun isä sulle tärkeä?" Niall kysyi myötätuntoisesti.

"Oli. Se kaikista tärkein. Mun sankari." sanoin nyökäten.

Pikku tytölle isä oli aina tärkeä.

"Onko sun äiti koskaan kertonut sulle syytä siihen?" Niall kysyi hiljaisuuden jälkeen.

"Ei. Koko tän ajan mä oon yrittäny löytää selitystä sille, mutten vieläkään tiedä totuutta." sanoin.

Kerroin Niallille koko tarinan siitä päivästä, jonka jälkeen mun elämä ei oo ollu entisellään.

"Ja mitä muuta? Mikä muu sun mieltä painaa?" Niall kysyi.

Nyt oli aika kertoa taas tarina siitä, kuinka mä tulen jäämään orvoksi ennen kuin lukio loppuu.

"Äidillä todettiin syöpä ja on tällä hetkellä sairaalassa." sanoin ja pala nousi uudestaan kurkkuuni.

"Onko tilanne paha?" Niall kysyi.

Näin Niallin silmistä kuinka hän tunsi tuskani. Ensimmäistä kertaa mä näin jonkun tippalinsissä mun vuoksi.

"On. Selviämisennuste on tosi huono ja siksi mä pelkäänkin joutuvani nuorisokotiin jos ja kun äiti kuolee." sanoin.

"Ei! Mä en salli niin käyvän. Meidän on löydettävä keino estää se, jos pahin tapahtuu." Niall sanoi.

Itkin taas kerran juuri kun olin saanut itseni edes jollaintavalla koottua.

"Älä huoli. Sun äiti tulee vielä kuntoon ja jos ei niin et sä orvoksi jää: sulla on aina mut, huolimatta siitä kuinka julma maailma oliskaan. Mä en annan sun särkyä." Niall sanoi pitäen mua kädestä kiinni.

Ne olivat mitä kauneimpia sanoja, jotka mun tarvitsi kuulla nyt. Varjot oli viemässä mua mukanaan, mutta Niall oli aina siinä: nostamassa mut ylös kun olin putoamassa.